Lontoon olympialaiset vaikuttavat järjestäjien näkökulmasta suurmenestykseltä. Ei vain siksi, että britit pärjäävät eri lajeissa, vaan siksi, että mega-kaupunki Lontoo on selvinnyt monista pelätyistä ongelmista toistaiseksi hyvin. Kisoissa ei myöskään ole ollut vakavia poliittisia skismoja, eikä juuri pahoja doping-tapauksia.
Suomen näkökulmasta kisat ovat edenneet pettymyksestä toiseen. Ennen muuta Suomelta puuttuvat voittajatyypit. Kehitys 1970-luvun Münchenin olympialaisista on ollut alaspäin. Etenkin yleisurheilussa menestys on ollut vaisua. Urheilijat eivät ole yltäneet edes omien ennätystensä tasolle. Urheilun suurvaltojen piirissä muutokset ovat vähäisempiä. Suurin muutos liittyy Kiinan nousuun ja Venäjän heikkenemiseen. Mitalitilastossa kärkipaikasta kamppailevat tasaveroisesti Kiina ja Yhdysvallat, kun Venäjä hädin tuskin yltää kymmenen parhaan maan joukkoon. Sunnuntain jälkeen Iso-Britannia oli noussut jo kolmanneksi.
Sveitsi oli kahdella mitalilla sijalla 31. Suomi ei ollut saanut ensimmäisen kisaviikon aikana ainuttakaan mitalia. Sveitsillä on kultamitali, kun naistriathlonisti Nicole Spirig voitti ruotsalaisen Lisa Nordenin vähän samalla tavalla kuin Juha Mieto hävisi Thomas Wassbergille aikanaan: niukimmalla mahdollisella niin sanotulla erolla, käytännössä eroa ei voi havaita. Sveitsillä on myös kiistaton maailmanluokan tähti Roger Federer, joka tyytyi tällä kertaa hopeamitaliin.
Pitkäaikainen urheilujohtaja Ilkka Kanerva luonnehti suomalaisia suorituksia ”harrastelijateatterimaisiksi”. Näinkin voi asiaa kommentoida. Toinen lähestymistapa voisi kattaa avoimen pohdiskelun niistä tekijöistä, joiden voidaan vaikuttavan siihen, että toisaalta Suomelta puuttuvat voittajatyypit ja toisaalta, miksi urheilijat jäävät jopa omista perussuorituksistaan.
Hieman olen ihmetellyt, kun uinnin alkuerissä alle omien tasojensa esiintyneet urheilijat kehuvat ”hyvää fiilistä”. Parhain päin tätä voisi kiitellä hyväksi hermojen hallinnaksi. Todellisuudessa urheilijoiden on täytynyt olla kuitenkin pettyneitä. Olisi parempi seurata tässä korkeushyppääjä Osku Torron esimerkkiä, joka antoi pettymyksen tulla ulos. Tämä johtui varmaan siitä, että hänellä oli todelliset mahdollisuudet selvitä perussuorituksella finaaliin. Uimareiden kohdalla taisi olla niin, että he tiesivät jo etukäteen, että he ovat koventuneessa asetelmassa ”statisteja”. Tällöin alkueriin jämähtäminen oli se, mitä asiallisesti osattiin odottaakin.”Hyvissä fiiliksissä”. Samoja fiiliksiä ei koettu televisiokatsomoissa eri puolilla Suomea.
Kolmas kuultu selitys epäonnistumisiin liittyy ”korvien väliin”. Tämä on suora viittaus psykologisen valmennuksen puutteisiin. Vai onko kyse isommasta ongelmasta. Eräänlaisesta maan ilmapiiristä, johon liittyy itsetunnon ongelma? Neljän vuoden välein pidettäviin olympialaisiin ei tulisi pääsääntöisesti lähettää ketään, jolla ei ole todellisia mahdollisuuksia pärjätä ainakin pistesijoille. On paljon kansainvälisiä kilpailuja, joihin pitää osallistua, vaikka mahdollisuudet pärjäämiseen olisivatkin heikot, koska kokemusta on hankittava. Olympialaisten ideana on nimittäin mitalien ja mieluummin kultaisten voittaminen, vaikka alun perin ideana oli ihanne, joka nosti rehdin kilpailemisen voittamisen edelle. Paradoksaalisesti tämä olympialaisten alkuperäinen ihanne pätee paremmin kaikkiin muihin kilpailuihin, muttei enää olympialaisiin. Niissä kyse on eri lajien parhaimmiston esittäytymisestä.