Seminaari pureutui elämän ruuhkavuosiin ja niihin liittyvään sukupuolten väliseen työnjakoon Saksassa ja Pohjoismaissa. Perhepolitiikan osalta Pohjoismaita pidetään Saksassa edelläkävijöinä, mutta poliittisesta katsantokannasta riippuen pohjoismainen, kodin ulkopuolinen lastenhoitomalli nähdään joko ihanteena tai painajaisena. Taustalla vaikuttavat paitsi arvopainotukset, myös historian haamut: Saksojen yhdistyttyä DDR:n kommunistinen yhteiskuntamalli, ml. ihanne työssäkäyvistä naisista, heitettiin kerralla romukoppaan. Seminaarissa nousikin esiin kysymys, olisiko jotakin Itä-Saksan perinnöstä, kuten lasten päivähoitoa tai kokopäiväkouluja, voitu Saksojen yhdistyessä pelastaa.

Työkulttuurin ja sukupuoliroolien tuuletusta

Seminaarissa etsittiin Saksalle mallia Pohjoismaista niin vanhempainvapaiden ja perhepoliittisten tukien kuin myös työkulttuurin osalta. Pohjoismaisten ratkaisujen yksi yhteen kopiointi olisi mahdotonta, sillä pohjoismainen, valtioon nojaava hyvinvointivaltiomalli poikkeaa niin merkittävästi keskieurooppalaisesta perheiden vastuuseen perustuvasta mallista. Joiltain osin, esimerkiksi lasten päivähoito-oikeuden osalta Saksa on kuitenkin jo seurannut pohjoismaista tietä. Pohjoismaisten perhepoliittisten ratkaisujen keskinäinen erilaisuus, kuten vaikkapa Suomessa pitkään käytössä ollut kotihoidontuki, tuli myös varmasti monelle kuulijalle yllätyksenä. Pohjoismaat kun niputetaan usein Saksassa samaan kategoriaan.

Mikä sitten helpottaisi ruuhkavuosiaan elävien vanhempien työtaakkaa? Yhtä viisastenkiveä on tuskin olemassa, mutta seminaarissa nousivat esille sukupuoliroolien reipas tuulettaminen, isien rooli suunnannäyttäjinä sekä työpaikkojen kulttuurinen muutos. Tanskalainen miestutkija Kenneth Reinicke penäsi maskuliinisuuden uudelleen määrittelyä, ja Jouni Eho kannusti isiä ottamaan perheasiat rohkeasti esille jo työhaastatteluvaiheessa. Ehon mukaan työpaikan perheystävällinen kulttuuri ja uudenlainen yritysjohto, joka ymmärtää yrityksen olevan vastuussa paitsi osakkeenomistajille, myös työntekijöille, ovat avainasemassa perheen ja työn yhteensovittamisessa.

Ajankäyttö Saksan perhepolitiikan keskiössä

Poliittisten ratkaisujen kuten isille korvamerkittyjen vanhempainvapaiden puolesta liputtivat niin ruotsalainen toimittaja Sara Lomberg kuin Norjan työnantajien keskusliittoa edustanut Kristina Jullum Hagen. Islantilainen feministi Kristin Astgeirsdottir toivoi taas työelämää, joka joustaisi yksilöiden tarpeiden mukaan. Tämä on tavoitteena Saksan terveysministeriön valtiosihteerin Annette Widman-Mauzin (CDU) mukaan myös Saksassa, jossa hallitus yrittää keskittyä perhepolitiikan osalta ajankäyttöön.

Yli 1-vuotiaiden päivähoito-oikeuden takaamisen ja siihen liittyneen päiväkotien rakentamisen jälkeen lastenhoidon infrastruktuuri alkaa olla kunnossa, mutta haasteena on edelleen yhteiskunnan ja perheiden aikataulujen yhteensovittaminen. Työpäivät ovat Saksassa niin pitkiä ja läsnäolokulttuuri niin vahva, että kokopäivätyö ja pienten lasten vanhemmuus on hankalasti yhteen sovitettava yhtälö.

Jokainen Saksassa asuva suomalainen varmaan huomaan saaneensa mediasta apua Suomi-tiedon levittämiseen. Moni lienee saanut kommentteja naapureiltaan.

Julkisuudesta kertovat numerot ovat ällistyttäviä: kuluneen vuoden aikana saksankielisessä mediassa on julkaistu Suomesta yhteensä  lähes 8 000 erillistä artikkelia. Niistä runsas puolet online-julkaisuja, noin 2 000 juttua sanomalehdissä ja viikkolehdissä, siis mustaa valkoisella. Televisioissa 150 tarinaa ja radioissa yli 1 600 haastattelua tai juttua. Suomelta ei ole voinut välttyä jos yhtään on seurannut aikaansa.

Messujen toimitusjohtaja Jürgen Boosin ja viestintätoimisto WBCO:n toimitusjohtaja Frank Wöllsteinin mukaan uutta on myös julkisuuden äärimmäinen myönteisyys. Kirjallisuutta analysoitiin ja kritisoitiin kiittäen, kirjailijoista tehtiin henkilöinä myönteisiä juttuja, messujen järjestelyjä ja suomalaisen taiteen näyttelyitä ylistettiin ja Suomessa käyneet toimittajat tekivät reportaaseja, joissa esiteltiin kirjastoja, kouluja, kulttuuria ja myös Suomen ajankohtaisia talousongelmia – tosin hyvin myönteisellä tavalla. Joulupukki, tango, sauna, alkoholin käyttö ja muut suomalaiset kliseet näkyivät kuvissa ja otsikoissa, mutta saivat uutta ulottuvuutta ja syvempää tietoa.

Mitä hyötyä julkisuudesta on?

Ensisijaisesti kirjamessuilla myytiin suomalaisten kirjailijoiden käännösoikeuksia. Kaupan kerrotaan käyneen hyvin Eurooppaan ja USA:n myynnissä puhutaan jopa läpimurrosta. Frankfurtin messuthan ovat maailmanlaajuiset ja alansa suurin mediatapahtuma.

Käännösten myynnillä ei tietysti pelasteta Suomen kansantaloutta.  Kirjallisuusmyynnin suurempi merkitys on siinä, että kirjoihin tutustumisen kautta Suomi ja meikäläinen elämänmuoto alkavat tulla tutuiksi. Suomea pidetään ennestäänkin luotettavana yhteistyökumppanina, nyt voi toivoa, että tieto Suomesta tuo meidät lähemmäksi saksalaisia päätöksentekijöitä, matkailijoita ja investoijia. Että ymmärretään miten eurooppalainen ja moderni maa Suomi on, miten helppoa Suomessa on toimia ja miten joustavasti Suomen ja Saksan väliä voi matkustaa.

Saksasta Suomeen muuttoa harkitsevaa saattaa ilahduttaa tieto, että meillä on elävä saksalainen yhteisö, Helsingissä on tasokas saksalainen koulu, vanhainkoti ja seurakunta on myös Turussa.

Kaupalle ja yhteistyölle nyt hyvä maaperä

Suomen saama suuri julkisuus oli seurausta tiedotuskampanjasta, kirjailijahaastatteluista ja toimittajamatkoista Suomeen. Jos kampanja päättyy julkisuuskin päättyy. Saksan kanssa kauppaa käyvien suomalaisyritysten ja muussa yhteistyössä olevien tahojen on nyt syytä olla aloitteellinen ja jatkaa kampanjaa omien asiakkaiden kanssa.

Suomen suurlähetystö ja kulttuurin vientijärjestöt jatkavat suomalaisen osaamisen esittelyä – tietysti messuvuotta pienemmällä volyymillä mutta nyt jo hedelmällisempään maaperään.

Tällä päivämäärällä vuonna 1918 keisarikunta luhistui ja Saksa julistettiin ensimmäisen kerran tasavallaksi. Viisi vuotta myöhemmin tänä päivänä Adolf Hitlerin oluttupavallankaappaus päättyi epäonnistumiseen. Hauras demokratia kesti vielä tuolloin.

Vuonna 1938 tasavalta oli jo tuhottu. Yhtenä Saksan historian synkimpänä ja häpeällisimpänä hetkenä kristalliyönä 9. marraskuuta kansallissosialistit kiihottivat kansaa murha- ja tuhotöillään juutalaisvainoihin.

Historian ironia

Ja sitten kaikista kalenterin päivistä juuri 9. marraskuuta 1989, Itä-Saksan sorretut kansalaiset saivat viimein tarpeekseen kommunistien yksipuoluediktatuurista. Berliinin muuri murtui, vapaus voitti ja Saksa jälleenyhdistyi.

Yhdistymisen jälkeen käytiin keskustelua siitä, pitäisikö muurin murtumisen vuosipäivän olla Saksan kansallispäivä.

Historian painolasti koettiin liian painavaksi. Kansallispäiväksi valittiin 3. lokakuuta, jolloin verettömän ja demokraattisen vallankumouksen kokenut Itä-Saksa liittyi Saksan liittotasavaltaan vain vajaa vuosi muurin murtumisen jälkeen.

Saksalaisten sydämissä suurin kohokohta oli kuitenkin muurin murtuminen. Se on päivä, josta ihmiset yhä kysyvät toisiltaan: ”Missä sinä olit silloin, kun muuri murtui?”

Vuosipäivien vuosi

Vuosi 2014 toi tullessaan kaksi merkittävää ja ajankohtaista vuosipäivää. Kesällä tuli kuluneeksi 100 vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ja marraskuussa tuli kuluneeksi neljännesvuosisata Berliinin muurin murtumisesta.

Muurin murtumisen muistamisen kiistaton päänäyttämö oli koko Euroopan jakoa ja kylmää sotaa symboloinut Brandenburgin portti Berliinin ydinkeskustassa.

Siellä järjestetyssä kansalaisjuhlassa sunnuntaina 9. marraskuuta oli mukana satoja tuhansia berliiniläisiä, Saksan korkein valtiojohto ja ulkomaisina vieraina muun muassa Puolan solidaarisuus-liikkeen legendaarinen johtaja Lech Wałęsa.

Eniten huomiota sai itseoikeutetusti Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov. Nykyisin 83-vuotias ”Gorbi” on Saksassa yhä – toisin kuin kotimaassaan – huomattavassa kansansuosiossa. Hän sai aina lavalle ilmestyessään raikuvat suosionosoitukset.

Juhlallisuudet huipentuivat siihen, että Berliini hämärtyneelle iltataivaalle päästettiin yhtä aikaa tuhansia valkoisia ilmapalloja, jotka oli asetettu muurin kulkua keskustassa mukailleeseen Lichtgrenze-nimiseen taideinstallaatioon.

Eurooppalainen juhla

Ilmapallojen leijaillessa korkeuksiin juutalaistaustaisen Daniel Barenboimin johtama Berliinin valtionorkesteri soitti Euroopan unionin tunnuslauluksi valikoituneen Beethovenin 9. sinfonian viimeisen osan.

Kappaleen valinta, Oodi ilolle, oli mitä asiallisin. Muurin murtumisen myötä 9. marraskuuta ei ole ainoastaan Saksan, vaan koko Euroopan kohtalonpäivä. Se oli entisen itäblokin vapautumisen emotionaalinen kohokohta, joka tasoitti tietä myös Euroopan yhdentymiselle.

Useista 9. marraskuuta pidetyistä juhlapuheista heijastui yksi kirkas ajatus: muurin murtumisen yleisinhimillinen viesti vapaudesta ja ihmisoikeuksista on tänään yhtä ajankohtainen kuin 25 vuotta sitten.

Kulttuuria non-stop

Berliinin kaupungin matkailutoimi arvioi kaupungissa olevan viitisensataa galleriaa ja kolmisentuhatta näyttelyä. Keväisin vietetään Gallery Weekendiä, kesällä DMY-festivaalia, syksyllä Berlin Art Weekiä. Nämä ja valtava määrä pieniä ja isoja, epävirallisia ja virallisia päällekkäin ja limittäin tapahtuvia tilaisuuksia maustavat Berliinin sykkivää kulttuurikenttää.

Mihin seuraavaksi?

Kaupungissa on museoita lähemmäs toistasataa. Näyttelyitä löytyy aina currywurstista lähtien.

Suosikkipaikoistani C/O Berlin on vielä tovin remontissa. Ei hätää, tilalle on löytynyt useampi muu vielä käymättä oleva kohde. Ja aina voi aloittaa kierroksen alusta. Kävin yli 10 vuoden tauon jälkeen Museumsinselillä uudistetussa Neues Museumissa, missä saattaa vahingossa unohtaa Berliinin hakkaavan pulssin ja huomata uppoutuneensa muinaiseen Egyptiin.

Syndrooma ei irrota otettaan

Berliinissä voisi viettää aikaa pelkästään kulttuuria kuluttamalla, ja silloinkin aika tuntuisi loppuvan kesken. Vaikka selkää jomottaa ja päässä pyörii kun näyttelysalit alkavat olla nähtyjä, pitää museoihin päästä aina uudestaan.

Jo ensimmäisellä Berliinin-matkallani ylitin museokuntoni. Jäin silloin tuijottamaan Berggruen-kokoelmaan kuuluvaa Pablo Picasson maalausta Dora Maar mit grünen Fingernägeln (1936); Maarin katsojan ohittavaa tuijotusta, puolinaisia kasvoja ja terävien kynsien vihreää väriä. Nyt, melkein 15 vuotta myöhemmin, sama maalaus on nähtävillä remontoiduissa tiloissa, missä tuttu taideheikotus iskee kävijään.   

Berlin Art Week 16.-21.9.2014

Urheilun politiikkaa

Saksa voitti ensimmäisen kerran jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 1954 Sveitsin Bernissä pidetyssä loppuottelussa. Toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vain yhdeksän vuotta ja maa oli yhä raunioina. Saksan yhteiskunnan jaloilleen nostanut talousihme, Wirtschaftswunder, teki vasta tuloaan. Yllättävä voitto ensimmäisissä maailmanmestaruuskilpailuissa, joihin Saksa pääsi osallistumaan sitten sodan päättymisen, aiheutti nuoressa liittotasavallassa riemunpurkauksen, jonka katsottiin hävittäneen sodanjälkeistä apatiaa. Ylistävimmissä arvioissa sen katsottiin olleen eräänlainen liittotasavallan henkinen syntyhetki. Saksassa puhutaankin Bernin ihmeestä, Wunder von Bern.

Saksa pääsi osin juuri urheiludiplomatian avulla osaksi kansainvälistä yhteisöä. Vuonna 1972 München sai isännöitäväkseen kesäolympialaiset. Edelliset olympialaiset Saksassa oli järjestetty vuonna 1936 hakaristilippujen liehuessa ja vain kolme vuotta ennen kuin saksalaiset aloittivat toisen maailmansodan. Vain kaksi vuotta Münchenin olympialaisten jälkeen Saksa sai isännöitäväkseen myös vuoden 1974 jalkapallon maailmanmestaruuskisat, jotka se – kuinkas ollakaan – voitti Münchenissä pelatussa loppuottelussa. Osa peleistä pelattiin Länsi-Berliinissä, joka oli tuolloin muurin ympäröimä kylmän sodan symboli ja vapauden saareke keskellä Itä-Saksan DDR-diktatuuria.

Kolmas voitto vuonna 1990 tuli kuin tilauksesta juuri oikeaan aikaan. Berliinin muuri oli murtunut vajaata vuotta aikaisemmin rauhanomaisessa vallankumouksessa ja ensihuuman jälkeen Saksa oli vasta aloittamassa pitkää taivaltaan kohti todellista yhtenäisyyttä. Lännen ja idän väliset jakolinjat pysyivät ihmisten mielissä pitkään. Yksi kohti yhtenäisyyttä auttanut tekijä oli urheilu. Italian Roomassa saatu voitto yhdisti saksalaisia. Tuolloin vastassa oli muuten Argentiina – ja pelin loppulukema 1:0. 

Kansallistunteen vapautuminen

Yhdistynyt Saksa isännöi mestaruuskisoja seuraavan kerran vuonna 2006. Tuolloin otettiin tärkeä askel kohti tavanomaista kansakuntaa. Huikeaa suosiota saavuttanut kisojen julkinen näyttö, Public Viewing, vapautti tunnelmia. Saksalaiset saivat ensi kerran liittotasavallan historiassa näyttää avoimesti kansallistunnettaan kannattaessaan omaa joukkuettaan. Saksan liput liehuivat kaikkialla. Aiemmin saksalaisilla oli ollut historian painolastin takia hyvin varautunut suhtautuminen kaikkeen edes etäisesti isänmaallisuuteen viittaavaan. Vuotta 2006 muistellaan Saksassa nimellä Sommermärchen, eli kesäsatu, viittauksena saksalaisrunoilija Heinrich Heinen Wintermärcheniin. Jalkapallovoittoa ei kuitenkaan tullut, vaan Saksan oli tuolloin tyytyminen kolmanteen sijaan.

Vuonna 2014 Saksan maajoukkue sai Rio de Janeirossa neljännen tähtensä pelipaitaansa. Voitonjuhlinnan kenties hienoin piirre oli, että se yhdisti eri taustoja edustavia saksalaisia. Saksa on viime vuosikymmenten aikana kehittynyt kansallisuuksien kirjoltaan yhdeksi Euroopan värikkäimmistä. Kisojen suurista sankareista monet, kuten Puolassa syntynyt Miroslav Klose, turkkilaistaustainen Mesut Özil sekä tunisialais-saksalainen Sami Khedira ja ghanalais-saksalainen Jérôme Boateng, ovat kaikkein saksalaisten urheilusankareita. Heitä ja muita jalkapallojoukkueen pelaajia saapui Brandenburgin portille juhlimaan yhteensä puoli miljoona saksalaista.

Saksalaiset huomasivat viimeistään vuonna 2014, että myönteinen kansallistunne on voimavara – ei poliittisesti epäkorrekti mielenilmaus. Vielä heinäkuun lopussa talojen seinissä sekä autojen ikkunoissa näkyi paljon tavallista enemmän Saksan lippuja – eikä siinä ollut enää mitään ihmeellistä. 

Maailmanmestaruustasolle muutenkin?

Diplomaattina voisi kysyä itseltään kysymyksen: milloin Saksa ryhtyy pelaamaan ulkopolitiikkaa samalla tasolla kuin se on pelannut jo tovin jalkapalloa? Saksalla on ollut koko liittotasavallan historian ajan taloudellista painoarvoaan vaatimattomampi ulkopoliittinen rooli. Tässä mielessä Saksan muuttumiseen täysin ”tavalliseksi” eurooppalaiseksi valtioksi voi olla vielä matkaa, vaikkakin ei välttämättä enää kovin pitkä matka. Aiemmin voimassa olleet pidäkkeet ovat murtumassa; jalkapalloon liittyvä kansallisriemu yhtenä esimerkkinä.

Tuskin moni edes tiesi tätä ennen, että Helsingin ruotsinkielinen nimi on komeillut suuren itäberliiniläisen aukion reunoilla jo yli sata vuotta. Aukiolta pohjoiseen lähtevä katu sai vuonna 1949  nimekseen niin ikään Helsinforser Straβe. Edellinen, itäpreussilainen nimi Bromberger Straβe oli sodan jälkeen muuttunut poliittisesti epäkorrektiksi.

Helsingforser Platzin luomasta kaupunkikuvasta ei ole näihin päiviin asti halunnut tietää, ei ainakaan ylpeillä. Se  näytti kuulemma pimeältä, ahtaalta parkkipaikalta, jonka läpi kolistelivat raitiovaunut. Friedrichshein-Kreuzberg-hallintoalue julisti saneerauskilpailun, jonka voittajaksi valittiin vuonna 2010 helsinkiläissaaristoa jäljittelevä maisemointi-idea.

Miljoonan euron aukio

Nyt neljä vuotta kestäneiden ja miljoona euroa maksaneiden saneeraustöiden jälkeen näky on toinen. Tosin totuuden nimissä tarvitaan mielikuvitusta Helsingin merellisyyden, veden aistimiseen. Sen sijaan vehreytenä jatkuva avaruus ja kitukasvuiset, viehättävät kalliosaaret ovat paikallaan.

Maisemasuunnittelutoimisto Fugmann Janotta halusi tehdä Helsingforser Platzista vetovoimaisen ja rauhoittavat levähdyspaikan vilkkaan Warschauer Straβen ja S-Bahn-aseman lähetysyyteen. Suuren ratapihan suuntaan näköalan sulkenut umpimuuri korvattiin ilmavalla metalliaidalla, parkkipaikkojen tilalle rakennettiin luonnonkivistä saarimaisia kasvialueita, joilla kohoilee minikokoisia graniittikallioita, kuivuutta kestäviä ruohikkokasvaja, vaatimattomia kukkia ja pieniä, valkokaarnaisia koivuja.

Helsingin suomenkielinen nimikin näkyy puisten istuinpallien kyljissä.

Miksi ruotsinkielinen nimi?

Ruotsinkielinen nimi Helsingforser Platz aiheutti saneeratun aukion avajaisjuhlissa epätietoista pohdintaa. Yhteisvoimin suunnittelijoiden, virkamiesten ja satunnaisten historioitsijoiden kanssa päädyttiin teoriaan, jonka mukaan ruotsinkielinen nimi oli tuolloin Saksan ja Venäjään kuuluneen suuriruhtinaskunta Suomen suhteissa poliittisesti korrektein. Venäjän tsaari Aleksanteri lll (1881–1894) ei katsonut suopeasti suomalaisen itsenäistymisliikkeen kehittymistä, ja suomen kieli oli ajoittain kielletty viranomaiskäytössä. Venäjän ja Saksan keisarit olivat lähisukulaisia, eikä Vilhelm ll tietenkään halunnut horjuttaa jo epävakaiksi käynyttä serkku-monarkiaa.

Toisen teorian mukaan nimeksi oli valittu kaupungin perustamisajan hallitsijan, Ruotsin kuningaskunnan käyttämä nimi Helsingfors. Lähistöllä on myös muita Itämeren kaupunkien mukaan nimettyjä katuja, kuten  Revaler Straβe. Tallinnastahan käytettiin Tanskan vallan aikaista nimeä Reval ennen Viron itsenäistymistä ja uudelleen natsivallan aikana.

Helsinki-mielisille on luvassa toivoa: Bezirksstadtrat Hans Panhoff kaupunkinaluehallinnosta ja senaatin osastopäällikkö Wolf Schulgen lupaavat, ainakin puolileikillisesti, pitää mielessään suomenkielisen nimen Helsinki kun kasvavan Berliinin uusille paikoille valitaan uusia nimiä.

Äänestysvilkkaus vaihtelee vaaleista riippuen: presidentinvaaleissa ja eduskuntavaaleissa äänestetään ennakkoon huomattavasti vilkkaammin kuin vaikkapa EU-vaaleissa. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Saksassa ennakkoon äänesti ensimmäisellä kierroksella 2 549 ja toisella kierroksella 2 465 Suomen kansalaista, kun taas edellisissä EU-vaaleissa vuonna 2009 ennakkoäänestäjiä oli 763. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolestaan Saksassa ennakkoon äänesti 2 431 henkilöä.

EU-vaalien historiasta mielenkiintoisin on ollut 1994 Suomen kansanäänestys liittymisestä EU:n jäseneksi: tuolloin Saksassa annettiin ääniä ennakkoon 2 815 kappaletta. Äänestysvilkkaus oli suuri, kun ottaa huomioon, että Saksassa asuvien määrä oli tuolloin huomattavasti pienempi kuin tänä päivänä. Nykyisin Saksassa asuu reilut 13 000 Suomen kansalaista.

Se historiasta, nyt ollaan jo vuoden 2014 eurovaaleissa.

Valmiina vaaleihin – äänestys alkakoon

Ennakkoäänestyksen järjestäjän tärkeimmät tehtävät ovat varmistaa, että vaalisalaisuus säilyy, ja tarjota äänioikeutetuille mahdollisuus äänestää. Käytännössä tämä tarkoittaa vaalihuoneistojen varaamista, tilan rakentamista äänestämistä varten, vaalimateriaalin tilausta ja henkilökunnan palkkaamista äänestyspaikoille. Ennakkoäänestyksestä tiedotetaan Saksassa asuvia suomalaisia ja mediakyselyihin vaalitunnelmista vastataan. Lopuksi annetut äänet toimitetaan kuriirikyydillä Suomeen ääntenlaskentaa varten.

Toukokuun EU-parlamenttivaaleissa ennakkoon voi Saksassa äänestää 14.–17.5.2014 kuudessa toimipisteessä: Berliinissä, Hampurissa, Münchenissä, Frankfurtissa, Düsseldorfissa ja Stuttgartissa.

Tervetuloa äänestämään!

Vaikka Saksassa suhtaudutaan keskimäärin hyvin myönteisesti Euroopan integraatioon, eivät EP-vaalit ole yleensä saaneet äänestäjiä kovin sankoin joukoin vaaliuurnille: äänestysprosentti on jäänyt vähän päälle 40 prosenttiin.

Saksassa pidetään kymmenessä osavaltiossa samaan aikaan myös kunnallisvaalit, joiden toivotaan nostavan äänestysosallistumisen EP-vaaleissa yli 50 prosenttiin.

Pienpuolueilla baana auki parlamenttiin

Huomattava muutos aiempiin vaaleihin verrattuna on 3 prosentin äänikynnyksen poistuminen perustuslakituomioistuimen päätöksen johdosta. Saksassa sovelletaan liittopäivä- ja osavaltiovaaleissa 5 prosentin kynnystä, mikä tarkoittaa, että alle 5 % äänistä saaneet puolueet jäävät kokonaan ilman edustajia.

Äänikynnyksen poistaminen EP-vaaleissa tulee johtamaan siihen, että monet pienpuolueet saavat nyt edustajiaan läpi samalla kun suuret puolueet CDU ja SPD saavat aiempaa vähemmän ehdokkaitaan valituksi.

Näin ollen Saksan kristillisdemokraattinen unioni (saks. Christlich Demokratische Union Deutschlands eli CDU) ja Saksan sosiaalidemokraattinen puolue (Sozialdemokratische Partei Deutschlands eli SPD) laskevat saavansa 2–3 paikkaa vähemmän kuin aikaisemmin, vaikka äänimäärä pysyisikin samana. Vastaavasti pienpuolueet kuten eurokriittinen AfD, piraatit, eläintensuojelupuolue, äärioikeisto NPD ynnä muut saanevat yhden tai useamman edustajan läpi.

Kyllä EU:lle – mutta ei varauksetta

Kaikki suuret puolueet vannovat Euroopan integraation nimiin, jopa EU-kriittinen AfD (Alternative für Deutschland). Toisaalta kuunnellaan herkällä korvalla myös EU-kritiikkiä, jota Saksassakin perusmyönteisestä EU-suhtautumisesta huolimatta on ilmassa.

Erityisesti eurotukipaketteihin liittyen kuullaan kritiikkiä: ”Eurooppa, kyllä, mutta…” palaa vaihtelevasti teemana eri puheenvuoroissa ja vaalikampanjassakin.

EU:n tulisi näiden puheenvuorojen mukaan keskittyä tärkeimpiin tehtäviinsä, vähentää byrokratiaansa sekä olla tehokkaampi ja demokraattisempi.

Nähtäväksi jää, missä määrin lyövät läpi potentiaalisesti polttavat kysymykset kuten ”sosiaalinen turismi” EU:n sisällä. EU-kriittisiä voimia lukuun ottamatta muut puolueet eivät todennäköisesti aio ratsastaa tällä teemalla, ainakaan vakavasti.

Merkelin menestysresepti

Peruslähtökohtana on kuitenkin se, että maassa menee taloudellisesti ja muutenkin hyvin – ja se tiedostetaan. Tämä oli myös kristillisdemokraattien ja liittokansleri Angela Merkelin suuren vaalivoiton perusta syksyn liittopäivävaaleissa.

Merkel korostaa nytkin hyvin toimivaa kansantaloutta, joka perustuu vahvoille ja kilpailukykyisille yrityksille. Hänen menestysreseptinsä Saksaa varten pitäisi puolueensa mukaan toimia ohjenuorana myös muulle Euroopalle. Toinen hallituspuolue SPD haluaa keskittyä kysymyksiin, jotka ovat lähellä sen omien ministereiden vastuualueita: työmarkkinoiden kehitys, minimipalkka sekä Energiewende.

CDU:ssa vaalikampanja henkilöityy syksyn vaalien tapaan vahvasti Merkelin ympärille. SPD:ssä pyritään kampanja henkilöimään puolestaan EP:n sosialistiryhmän kärkiehdokkaan, saksalaisen Martin Schulzin varaan. Hänen ja Euroopan kansanpuolueen kärkiehdokkaan, Luxemburgin entisen pääministerin Jean-Claude Junckerin välille suunnitellaan Saksassa kolmea tv-väittelyä toukokuussa, joista kaksi suunnataan suoraan saksalaiselle yleisölle, saksan kielellä. Näistä väittelyistä toivotaan lisäpiristystä kampanjaan, joka alkanee toden teolla vasta toukokuun alussa.

Mielipidetiedustelut puolueiden kannatuksesta ovat viime aikoina heijastaneet pitkälti syyskuun liittopäivävaalien tulosta: CDU/CSU 41 % (41,5); SPD 25 (25,7); Vihreät 10 (8,4); Linke (vasemmisto) 10 (8,6); Vapaa demokraattinen puolue eli FDP 3 (4,8); AfD 5 (4,7).  Tutkimukset, joissa on nimenomaan mitattu kannatusta EP-vaaleissa, antavat jossain määrin hieman alemman kannatuksen CDU/CSU:lle (39 %) ja Linkelle (8), kun taas SPD (26 %), Vihreät (12) ja AfD (6) ovat marginaalisesti korkeammalla.

16.58 ”Schreiber” avaa polkupyöränsä lukon ja jatkaa matkaansa yli Sredzkistrassen ja edelleen Husemannstrassea pitkin Wörtherstrasselle, josta lopulta kotiinsa osoitteessa Schwedterstrasse 5.

17.38 ”Schreiber” poistuu Dimitroffstrassea asuintaloon osoitteessa Dunckerstrasse 21. Porttikongissa ”Schreiber” seisahtuu hetkeksi vanha nahkalaukku olallaan ja työntää kätensä manttelintaskuihin.

– Vai että kädet manttelintaskuun, naurahtaa ”Schreiber” lakonisesti.

”Schreiber” on Itä-Saksan valtiollisen turvallisuuskoneiston Stasin peitenimi Gilbert Furianille. Kirjaukset Furianin liikkeistä ovat poimintoja Stasin 26.3.1985 klo 06.50–24.00 välillä laaditusta seurantaraportista, Beobachtungsberichtistä, jonka on laatinut tarkkailija Radulovic. Se summaa Furianin liikkeet minuutin tarkkuudella.

Selonteon lopuksi todetaan, että Furian näyttää tuntevan seudun hyvin ja käyttäytyy muita kohtaan huomioita herättämättömästi. Hän vaikuttaa ulkoisesti epäsiistiltä, eikä ole ajanut partaansa.

Seuraavana päivän Furian pidätetään työpaikaltaan. Seuraa kahden vuoden ja kahden kuukauden vankilatuomio, josta puolisen vuotta Hohenschönhausenin tutkintavankilassa. Loput Cottbusin rangaistuslaitoksessa, jossa hän mm. kokoaa kameroita paikalliselle yritykselle.

Nyt 68-vuotias, tyylikkäästi harmaantunut eläkeläinen toimii Stasin pahamaineisen Hohenschönhausenin tutkintavankilan oppaana. Vankila sijaitsee Berliinin itäisen puolen keskellä, lohduttomien lähiökerrostalojen juuressa. Monet vankilan työntekijöistä asuivat tuolloin, ja asuvat vieläkin, samoissa elementtikolosseissa. Hohenschönhausenin vankila on nyt avoin vierailijoille, mutta kierrokselle pääsee vain entisten vankien opastamana.

Preussilaisen pedantti seuranta

Vastarannan kiiski Furian erotettiin Freie Deutsche Jugendista jo vuonna 1961. Myöhemmin lähtöpassit tuli myös yliopistosta, jossa Furian opiskeli filosofiaa. Vuonna 1966 hän arvosteli tuttavalleen DDR:ssä käytyjä vaaleja epävapaiksi. Sana levisi, ja Furianista tuli merkitty mies. Seurasi kahdenkymmenen vuoden mittainen seuranta eli Operative Personenkontrolle, OPK, joka toimeenpantiin Furianin sanoin preussilaisen pedanttisesti. Esimerkiksi miehen kirjeet ohjattiin postikonttorin takahuoneeseen Post-Umleitung-huoneeseen, jossa ne avattiin, kopioitiin ja suljettiin taas uudelleen. Arkistomuistiinpanoja kertyi Stasille puolisen metriä.

Pidätykseen ja vankeusrangaistukseen johti Furianin 1980-luvun alkupuolella laatima kirjanen Berliinin punkkareista. Lähinnä sosiologian proseminaarityötä vastaavaa parikymmensivuista tekelettään varten Furian haastatteli järjestelmän oikeutuksen kyseenalaistaneita ja näköalattomuutta vastaan kapinoineita nuoria. Kyhäelmä katsottiin hyökkäykseksi valtiota, työväenluokan johtoroolia ja valtionelimiä vastaan.

Kirjasesta otettiin satakunta salakopiota, joista länteen pääsevä eläkeläisäiti yritti salakuljettaa osan Stuttgartiin. Mutta tullissa osattiin odottaa. Äiti sai jatkaa matkaa, mutta kirjat jäivät haaviin ja seuranta tiivistyi. Ex-vaimo menetti opettajan paikkansa, kopioija oman verstaansa. Furian päätyi vankilaan.

Punkkarit kansanvihollisina

Punkkarit olivat DDR:lle potentiaalisia kansanvihollisia, joita seurattiin tarkoin. Heidän vaatteissaan ja aatteissaan näkyi läntinen vaikutus. Se katsottiin puoluekoneistossa imperialistisen hyväksikäytön muodoksi, joka riisti nuorisolta tulevaisuuden näkymät. Punkkarit pysyivät tabuna, josta ei mediassa pukahdettu. Furian rikkoi tämän hiljaisuuden omakustanteellaan, jossa Itä-Berliinin punkkarit pääsivät ääneen.

Ehkä kyse ei ollut vain järjestelmien eroista, vaan konservatiivisista asenteistakin. Samoihin aikoihin Suomessakin käytiin kiusallisen samankaltaista keskustelua Sex Pistolsin maahantulo- ja esiintymisluvasta Helsingissä. Jo legendaarisen maineen saanut prosessi vuoden 1978 konsertista päättyi lopulta lupien epäämiseen.

Wikipedian mukaan kiellon takana olisi ollut mikäpä muukaan kuin ulkoasiainministeriö, joka olisi torpannut vierailun bändin jäsenten rikosrekistereihin vedoten. Aivan näin ei asia mennyt. Kipakkaan keskusteluun osallistuivat monet tahot lastensuojelu- ja nuorisojärjestöistä poliitikoihin. Yhtyeen esiintymisellä Suomessa arveltiin tuolloin muun muassa olevan ”väkivaltaa ihannoivaa muotia tarpeettomasti levittävä vaikutus”. Luvan taisi lopulta kovan paineen alla estää ulkomaalaistoimisto. Henkisesti ahtaassa Suomessakaan ei vielä ollut tilaa anarkismille.

Kun muurin murtumisesta oli kulunut 20 vuotta, Furian haastatteli uudestaan entisiä punkkareita. Heistä oli tullut radiotoimittajia, Tatort-sarjan tähtiä, teatteridramaturgeja ja psykoterapeutteja. Yhteiskunnan epäkohdat kyseenalaistava punk-asenne oli edelleen kohdillaan. Tärkeätä on individualismi ja egoismin haastaminen. Sekä tietenkin sota apatiaa vastaan. Se on myrkkyä sortokoneistoille. Näinhän se meni Suomessakin, kun Lepakosta siirryttiin Radio Cityn kautta teatteriin, televisioon ja politiikkaan. Raivattiin henkistä tilaa.

ETYK 1975, teetä ja teeskenneltyä sympatiaa

Muitakin yhtymäkohtia Helsinkiin oli. Hätkähdämme hieman, kun Furian kesken Hohenschönhausenin vankilan opaskierroksen mainitsee Helsingin. Hän kiittää onneaan, että joutui tutkintavankeuteen vasta vuonna 1975 Helsingissä pidetyn ETY-kokouksen jälkeen. Etykin lopputulema ihmisoikeuskoreineen haastoi itäblokin kansandemokratiat suvaitsemaan kansalaisyhteiskunnan kritiikkiä ja muutti Itä-Saksan tiedustelukoneiston toimintatapoja.

Sen jälkeen vangeista ei enää pahoinpidelty tunnustuksia, sillä eurooppalaisia tarkastuksia pelättiin. Ruumiillisesta kurittamisesta siirryttiin henkiseen väkivaltaan. Potsdamin Stasi-korkeakoulussa ryhdyttiin opettamaan psykologisia kuulustelumetodeja eli operatiivista psykologiaa. Sellainen oli Helsingin henki Itä-Berliinissä.

Kuumien tai kylmien sellien läpi yön vilkkuvat kattovalot taukosivat enää vain säännöllisen epäsäännöllisiin kuulusteluihin. Viikosta toiseen samanlaisina toistuvat kysymyspatterit tarjoiltiin nyt tarkoin laskelmoidun ystävällisyyden kera. Pahoinpitelyn sijaan tarjottiin mustaa teetä ja teeskenneltyä sympatiaa. Sitruunan kera, kuten Furian toivoi. Ruoka oli laadultaan kuin hotellissa, jotta vangit eivät vaikeuttaisi kuulusteluja nälän aiheuttaman vihan vallassa. Sänkyihin hankittiin patjat.

Eristäminen oli yhä henkisen väkivallan tärkeä keino. Vanki kuljetettiin kuulusteluihin aina yksin. Silloin käytävällä paloi punainen lamppu merkiksi siitä, että muilla ei ollut käytävälle asiaa. Näin estettiin solidaariset katseenvaihdot ja vahvistettiin voimattomuuden tunnetta.

Vartijat oli ”kasvatettu terveeseen vihaan”. Vangit olivat nimettömiä, eivätkä vartijat tienneet tuomioiden syitä tai pituuksia.

Voimaa kantaateista – kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Furian oli vanki 314/1, sillä hänen laverinsa oli kahden hengen sellissä vasemmalla. Oikealla nukkui vanki 314/2. Yhteydenpito, voimistelu ja laulaminen oli kielletty. Berliinin tuomiokirkon kuorossa, Domkantoreissa, 1970-luvulta laulanut ja uskonnollinen Furian kuitenkin kertoo saaneensa musiikista voimaa, sillä osa vartijoista ei puuttunut ajoittaiseen hyräilyyn.

Yhdessä nuoren sellitoverinsa kanssa hän lauloi iltaisin kantaatteja kaksiäänisesti. Sanat kannattelivat. Lohdullisimpia olivat Brahmsin Ein Deutsches Requiem ja Mendelssohn-Bartholdyn oratoriot. Ruhet von des Tages mühen, Nacht will es nun werden.

Myös apostoli Paavalin kirjeiden sanat auttoivat pysymään täysijärkisenä: Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa. Paavalin sanat on koeteltu roomalaisen sortokoneiston painostaessa aikansa toisinajattelijoita.

Oikeuden asianajajanaan Furianilla oli vuoden 1985 oikeudenkäynnissään Lothar de Mazière, sittemmin DDR:n viimeinen presidentti. De Mazière vaati oikeudessa syytteen hylkäämistä näytön puuttuessa, mikä oli tuolloin aivan tavatonta. Avuksi piti ottaa lisäpykäliä, jotta tuomio saatiin tekaistua.

De Mazière vetäytyi pian Saksojen yhdentymisen jälkeen politiikasta CDU:n edustajana, kun häntä syytettiin Stasi-yhteyksistä. Furian viittaa kintaalla näille tiedoille. Hän sanoo, että sellaista toisinajattelijoita puoltanutta asianajajaa ei olekaan, jonka takki ei olisi hieman tahraantunut turvallisuuskoneiston jauhannassa.

Ja iloitsee totuuden voittaessa

Toisin kuin moni kohtalotoverinsa, Furian ei ole katkera. Hän iloitsee siitä, että DDR:n oikeuslaitos rehabilitoi hänen maineensa viimeisinä tekoinaan ennen Saksojen yhdentymistä vuoden 1990 lokakuussa. Totuus voitti.

Saksojen yhdentymisen eli Wenden jälkeen Furian otti yhteyttä vainoojiinsa selvittääkseen heidän motiivejaan ja tuntemuksiaan. Ajatus heräsi, kun hän törmäsi erääseen heistä itäisen Berliinin Alexanderplatzin Kaufhof-tavaratalon rullaportaissa. Tämä yhteydenpito jatkui aina miehen kuolemaan vuonna 2004.

Muitakin Furian tapasi: kuulustelijoita, vartijoita, syyttäjiä… Osa heistä kärsi, osa kielsi kaiken. Osa koki olleensa vankeja siinä missä muutkin. Eri puolella ovea vain. Kirja se syntyi siitäkin ja on ostettavissa Hohenschönhausenin kahvilamyymälästä: ”Mehl aus Mielkes Mühlen”. Vain tuomari kieltäytyi antamasta haastattelua, mutta hän olikin itse tuomiolla.

Ei saa unohtua

Nuorempi poikani, kahdeksan vee, tosin pitkästyi opaskierroksella jo ensiminuuteilta. Hän vääntelehti ja kääntelehti aikansa ja ryhtyi lopulta lukemaan Akkaria. Silti uskon, että jotain tästä tarinasta tarttui hänenkin puseroonsa. Ja se jokin palautuu mieleen myöhemmin, kun näitä asioita on aika pohtia. Lukee hän nimittäin muutakin kuin Akkaria, esimerkiksi Veljeni Leijonanmieltä.

Tengilin vankila.

***

Suurlähetystö suosittelee:

• Hohenschönhausenin tutkintavankilan opastetut kierrokset
  Genslerstr. 66, 13055 Berlin,  http://www.stiftung-hsh.de/index.php
•  TV-sarja ”Rakkautta Berliinin muurin varjossa”
  Yle Teemalla keskiviikkoisin klo 19 sekä YLE Areenassa, http://areena.yle.fi/tv/1374962

Sydäntalvi on jälleen koittanut Berliinissäkin. Sen huomaa tosin vain allakkaa syynäämällä. Ulkona paistaa aurinko, lämpötilat pyörivät suomalaisittain katsottuna lähes kesäisissä lukemissa ja kottaraiset virittelevät puistoissa kurkkuaan aloittaakseen kevätlurituksensa. Lauhasta ilmasta huolimatta moni saksalainen pakkasi joululomien aikana suksensa autoon ja suuntasi kohti Alppeja, missä lunta ei myöskään tänä talvena ole liikaa. Viime aikojen uutiset mediassa kertovat kuitenkin hiihtourheilun vaaroista.

Se että laskettelussa tapahtuu loukkaantumisia, ei liene kellekään yllätys. Kuitenkin Michael Schumacherin hengenvaaralliseen loukkaantumiseen johtanut syöksy päin kivikkoa melko loivassa mäessä sai lähes kaikki suunniltaan. Juuri kun Schumacherin tilasta saadut uutiset alkoivat sisältää jonkinlaisia valonpilkahduksia, saatiin tieto, että liitokansleri Merkel oli murtsikoidessaan murtanut lonkkaluunsa ja joutuu olemaan lähiviikot mitä suurimmassa määrin vaakatasossa vuoteen omana.  En onnistunut löytämään kattavia tilastolukuja saksalaisten hiihtoturmista, mutta omat havaintoni Keski-Euroopan hiihtokeskuksista kielivät niin monista törmäyksistä ja kaatumisista että ihan hirvittää.

Mikähän mahtaa tehdä saksalaisten hiihtoharrastuksesta näin riskialtista? Kummassakaan tapauksessa kun ei kuulemma otettu isoa riskiä tai laskettu kovalla vauhdilla. Ehkä suurin tekijä lienee se, että suksille täällä päästään yleensä vain kerran kaksi vuodessa, jolloin hiihtäjän into on usein ylitsepursuavaa. Parin päivän jälkeen sitä alkaa tuntea jälleen osaavansa hiihtämisen metkut kuin vanha tekijä ja suihkii huoletta menemään tunnistamatta riskejä, joista periaatteessa olisikin tietoinen.

Mieleeni juolahtikin ajatus, että tässäpä olisi suomalaiselle osaamiselle kysyntää: rauhallisuuteen, verkkaisuuteen ja luonnosta nauttimiseen perustuvan hiihtofilosofian juurruttaminen saksalaisiin mieliin voisi antaa uuden terveen lähestymistavan suksilla liikkumiseen. Loukkaantumisriski pienenisi, kun ladulla tai rinteessä ei ole pakko näyttää muille, kuinka rohkea tai teknisesti taitava suihkija on. Hiihdon tulee olla nautiskelua ilman suorituspaineita ja riskinottoja.

Suomessa on jo lanseerattu ns. ”slow city” -konsepti, eli eräät kunnat markkinoivat itseään rauhallisen ja stressittömän elämäntavan tyyssijoina. Voisimme ehkä ryhtyä myymään Suomea saksalaisille ”slow skiing” -maana, jossa voi nauttia talvesta suksilla ilman että palaa kotiin luu murtuneena tai hammas katkenneena.  Tietäen, että monet lähtevät Intiaan etsimään sielunrauhaa meditoinnin kautta, voisimme luoda Pohjois-Suomeen suksigurujen klaanin, joiden kantava sanoma olisi, että vaikka hiihdossa pulssi nousee, mielen tulee rauhoittua.

Siinäpä busynesspotentiaalia – vai pitäisikö sanoa slownesspotentiaalia – kerrakseen.