Amerikkalainen tutkija Andrew Moravcsik on analysoinut N. Piers Ludlowin toimittamaa teosta Globalizing de Gaulle, jossa käsitellään ranskalaista integraatiokeskustelua käsitteillä ”traditionalistit” ja ”revisionistit”.  Hänen arvionsa mukaan uusin dokumentaatio ja tapahtumahistoria tukevat uudenlaista, ”revisionistista” tulkintaa Ranskan integraatiopolitiikan lähtökohdista. Sen mukaan keskeiset intressiryhmät, etenkin Ranskan maataloustuottajat, painostivat yhteisen eurooppalaisen maatalous- ja kauppapolitiikan perustamiseen. Ei niinkään geopolitiikka kuin Ranskan maatalouden ja teollisuustuotannon markkinoiden turvaaminen siivitti Ranskan integraatiopolitiikkaa.

Nämä olivat ne Ranskan perusintressit, joiden pohjalta se halusi edistää Euroopan integraatiota. Ranska halusi saada EEC:lle yhteisen kauppapolitiikan ja estää Iso-Britannian pääsyn yhteisön jäseneksi. Ongelma ei ollut se, ettei Britannia olisi kyennyt neuvottelemaan sopimusta jäsenyydestä EEC:n kanssa, vaan ne pelot, joita liittyi Ranskassa saarivaltion jäsenyyteen. Revisionistien mielestä Britannia olisi muodostunut esteeksi yhteisen maatalouspolitiikan kehittämiselle ja yhteiselle kauppapolitiikalle. Kaikenlaiset geopoliittiset argumentit, joita käytettiin Britannian jäsenyyden torjumiseksi, olivat ilmeisesti vain bluffia.  Julkaistujen aiemmin salaisten pöytäkirjojen mukaan presidentti de Gaulle johdatti harhaan jopa lähimpiä neuvonantajiaan perustellessaan Britannian EEC-jäsenyyden torjumista tavoitteenaan ”transatlanttisten suhteiden modifiointi  suvereniteetin ja liittoutumisen periaatteiden pohjalta”. Ranskan presidentti ajatteli ”pienen Euroopan” markkinoita, jotka eliminoisivat maan sosiaaliset ristiriidat.

Tulevaisuudesta emme tiedä tarkasti mitään, mutta menneisyys on hallittavissa pätevän historiankirjoituksen avulla. Euroopan integraation historia on avautumassa uudella tavalla lähdekriittisemmän ja monipuolisemman tutkimuksen seurauksena. Suomessa on korostettu Euroopan integraatiota ”rauhan projektina”, jossa on tietysti omat aidot perustelunsa. Suomi liittyi unioniin paljolti siksi, että sen katsottiin tarjoavan turvallisuuskatetta.  Maatalousväestö suhtautui hyvin kriittisesti integraatioon, jonka käynnistämisessä valtion subventoiman Ranskan maatalouden markkinaedut olivat keskiössä. Muuttaako uusi historiantulkinta mitään jatkossa, kun EU:n kehitystä tarkastellaan, jää nähtäväksi.

Alpo Rusi

Bern 13.8.2013

Ministeri Max Jakobson kuoli talvisodan päättymisvuosipäivän alla 9.3.2013. Hänen mukanaan poistui keskuudestamme sodanjälkeisen kauden ulkopolitiikkamme yksi suurimmista vaikuttajista. Hänet tunnettiin Suomessa ja Virossa vastarinnasta, jota hän osoitti Neuvostoliiton valtapyrkimyksiä kohtaan kylmässä sodassa, diplomatian ja kynän voimalla.  Ulkomailla – etenkin Yhdysvalloissa, YK:ssa ja Länsi-Euroopassa, hän oli aikanaan arvostetuin suomalainen kansainvälisen politiikan tarkkailija ja diplomaatti.

Jakobson sai tulikasteen maailmanpolitiikasta jatkosodan rintamalla. 1950-luvun puolivälissä julkaistu Diplomaattien talvisota muodostui hänen kirjallisen tuotantonsa helmeksi, joka on säilyttänyt laajemman merkityksensä näihin päiviin yhtenä parhaista historiateoksista, missä kuvataan pienen valtion asemaa suurpolitiikan armottomassa maailmassa.

Suomen ulkoministeriö laajensi toimintaansa 1953 Stalinin kuoleman jälkeen. Washingtoniin lehdistöavustajaksi siirtynyt Jakobson halusi jo tällöin neuvoa ministeriötä toivomalla, että ”nyt otetaan askelia länteen niin pitkälle kuin pystytään”. Jakobsonille – kuten monille diplomaateille kylmän sodan kaudella – nämä askeleet länteen jäivät lyhkäisiksi. Suomen sisäpoliittiset intressit ajoivat kansallisen edun ohi. Neuvostoliiton valtapyrkimyksille jos ei annettu periksi, niin ainakin niitä ei aina osattu vastustaa.

Jakobson osoitti taitonsa  myöhemmin presidentti Urho Kekkosen epävirallisena neuvonantajana. Kansainvälinen lehdistö julkaisi marraskuussa 1961 kuvan Havaijilta, missä Jakobson Kekkosen kanssa mietti, miten vastata Neuvostoliiton noottiin. YK-suurlähettilääksi 1965 siirryttyään Jakobson alkoi saada vaikutusvaltaa maailmanjärjestössä, missä pienistä valtioista vain poikkeuksellisen vahvat ja innovatiiviset pysyvät edustajat saavat sanansa kuuluville. Tullessaan informoimaan presidenttiä YK-asioista keväällä 1969, lounaskeskustelun seurauksena käynnistyi kuitenkin ETYK-prosessi. Jakobson oivalsi, että Prahan kevään edellisvuonna tukahduttaneen Neuvostoliiton ”rauhanehdotus” oli osa kasvojen pesua, jota kannatti käyttää hyödyksi. Pienen valtion taitava vastaehdotus yllätti Moskovan.

Myöhemmin 1971 Jakobson oli lähellä tulla valituksi YK:n pääsihteeriksi, mutta suurvallat halusivat tehtävään passiivisen pääsihteerin. Medioissa on taitettu peistä, millainen lopulta oli Kekkosen ja Jakobsonin suhde. Sen perusteella mitä asiaa tunnen, toimiva ja asiallisen läheinen suhde viileni pian YK-äänestyksen jälkeen. Esillä oli tässä vaiheessa vielä mahdollisuus, että Jakobson olisi siirtynyt Kekkosen neuvonantajaksi valtiosihteerin nimikkeellä. Tämä hanke ei toteutunut, kun Kekkosella oli mielessä sisäpoliittiset manööverit, tai sitten Jakobsoniin vasemmiston iskemä ”everstijuntan” jäsenen leima. Jakobson siirtyi lähettilääksi Tukholmaan, mutta vain jättääkseen pian ministeriön. Muistan illalliskeskustelun 1990-luvun lopulta, kun hän sanoi lähteneensä ulkoministeriöstä ”koska ei halunnut ottaa enää nimityksiä siltä mieheltä”.

Valtion kahleista vapautumisessa – jos Jakobsonin tunnetilaa voisin kuvata – avuksi tuli elinkeinoelämä, jonka vaikutusvaltainen edusmies Päiviö Hetemäki loi Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n, josta tuli etenkin vasemmiston silmätikku. EVA:n johdossa Jakobson loi intellektuaalisen puskurin sille, että suomalaisesta hyvinvointivaltiosta ei tullut sosialistista kokeilua.

Tänään on vaikea edelleen saada julkisessa sanassa läpi näkemystä, että Suomen asema kylmässä sodassa oli hyvin vaikea siinä mielessä, että me emme voineet toteuttaa ulkosuhteiden kehittämisessä ”parasta politiikkaa”. Sen sijaan toteutettiin sitä politiikkaa mikä oli mahdollista. Suomen kylmän sodan kautta voidaan kuvata suureksi selviytymistarinaksi, mikäli unohdetaan, että Suomi saattoi toimia vain rajoitetusti omien etujensa ajamisessa. Välillä paremmin, välillä huonommin.  Marraskuussa 1979 järjestetyssä television talvisota-keskustelussa Jakobson nimesi Josef Stalinin syypääksi talvisotaan. Silloisen suomettumisen ajan henkeä kuvaa Jakobsonin ja haastattelijana toimineen Antero Kekkosen kyseisessä keskustelussa käymä sananvaihto, jonka Jakobson on selostanut Diplomaattien talvisota -teoksensa 6. painoksen (1989) esipuheessa: ”Toimittaja kysyi, onko osoitettavissa joitakin henkilöitä, joiden voi sanoa olleen syypäitä sodan syttymiseen. Vastasin: ’Miten olisi Stalin?’ Haastattelija ojensi minua välittömästi. ’Tarkoitin Suomen puolella’, hän selitti.” Kuukautta aikaisemmin kirjailija Vaclav Havel sai viiden vuoden kuritushuonetuomion Prahassa ”tasavallan horjuttamisesta”, jonka hän istui viimeiseen tuntiin. Suomessa Jakobson horjutti tasavaltaa, kun käsitteli Neuvostoliittoa realistisesti julkisuudessa ja yritti vahvistaa maan läntisiä siteitä, mutta ei joutunut vankeuteen, vaan ainoastaan poliittiseen paitsioon. Jakobson oli käytännössä puoluepoliittisessa paitsiossa koko sen kauden, kun hän toimi EVA:n johdossa. Tähän vaikutti osaltaan sekin, että hän oli puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta se ei ole koko totuus asiasta.

Jakobson joutui vielä 2000-luvulla arvottoman kritisoinnin kohteeksi, kun hän oli suositellut Suomelle Nato-jäsenyyttä, koska ”EU oli ottamassa puolustuksen kehittämisen tavoitteekseen”. Jakobson päätteli monen muun tarkkailijan lailla, että” tämä EU- järjestely edellytti Suomen Nato-jäsenyyttä”, koska EU ei puolustusratkaisussa erkaannu Natosta. Jatkosodan päätyttyä ”koko Suomen kansa käänsi takkinsa”. Tällä Jakobson tarkoitti, että kansalaiset käsittivät sodan jälkeen uudet realiteetit nopeasti.  Sama ei toteutunut kylmän sodan päätyttyä.

Saksankielisissä maissa käydään jatkuvasti varsin avointa ja tärkeää historiakeskustelua. Olisi toivottavaa, että myös muualla Euroopassa ja Venäjällä osallistuttaisiin tähän keskusteluun. Viime vuosisadan tragedioiden alkusoitto näyteltiin sata vuotta sitten, kun Euroopassa ryhdyttiin ”sammuttamaan valoja”. Ensimmäisestä maailmansodasta käynnistyi väkivallan vuosisata. Harvardin yliopiston emeritusprofessori Richard Pipes arvioi Die Weltwoche –julkaisussa, että vuosisadan merkittävin historiallinen tapahtuma koettiin lokakuussa 1917, jolloin Vladimir Lenin sai Venäjällä ylipuhuttua bolshevikkijoukkion anastamaan vallan. Pipesin mukaan on väärin puhua ”lokakuun vallankumouksesta”, koska kyse oli pienen joukkion suorittamasta väkivaltaisesta kaappauksesta, jolla kuitenkin oli suuret historialliset seurausvaikutukset koko ihmiskunnalle. Suomelle lokakuun vallankaappaus oli koitua tuhoisaksi, koska Suomen sisällissodassa väkivallan tielle lähteneitä punaisia ohjattiin ja rohkaistiin ratkaisevalla tavalla Pietarin kaappariyhteisöstä käsin.

Pipes kaipaa keskustelua sekä kommunismin että fasismin perinnöstä. Hänen mukaansa kommunismia on käsitelty hellemmin kuin natsismia, koska Lenin seuraajineen pyrki välittämään utopistisen viestin, jonka mukaan kommunistit halusivat toteuttaa keskeiset läntiset arvot, kuten vapauden, oikeuden ja tasa-arvon. Natsismi puolestaan hylkäsi nämä arvot hyvinkin avoimesti. Hän arvioi että jos Leninin kaappaus olisi epäonnistunut ja Venäjä siirtynyt perustuslaillisen monarkian tai tasavallan tielle, ei natsismi olisi saanut jalansijaa Saksassa eikä toista maailmansotaa olisi koettu. Tämä päätelmä on hyvin merkityksellinen Suomen kannalta, joka oli toisen maailmansodan uhri, ei syyllinen, kuten kylmän sodan aikana kirjoitetussa historiassa usein väitetään.

Arvostetussa Foreign Affairs -julkaisussa EastWest-instituutin varajohtaja Andrew Nagorski arvioi romanialaisen politologin Vladimir Tismaneanun teosta The Devil in History: Communism, Fasism and Some Lessons of the Twentieth Century. Tismaneau kysyy, miksi muistamme Auschwitzin mutta emme Kolymaa, joka oli Stalinin yksi pahimmista rangaistusleireistä? Hän katsoo, että kommunismi ja natsismi olivat samankaltaisia utopioita, jotka katsoivat omistavansa ”totuuden”. Kommunistien totuus nojasi käsitykseen yhteiskuntaluokista, natsien totuus taas nojasi rotuoppiin. Jotain natsien ja kommunistien yhteisestä offensiivista ”liberaalia modernia” vastaan Nagorski näkee elokuussa 1939 Neuvostoliiton ja Saksan välillä allekirjoitetussa niin sanotussa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa. Tämän sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa antoi Neuvostoliitolle vapaat kädet Baltian maiden ja Suomen valloittamiseen. Stalin luotti tähän ”hyökkäämättömyyssopimukseen” niin tiukasti, että kielsi puna-armeijaa vastaamasta hyökkäävän Saksan tuleen kesäkuussa 1941, koska piti hyökkäystä länsivaltojen hämäyksenä. Pipes kertoo, miten Stalin sai hermoromahduksen, kun tajusi tulleensa petetyksi ja Neuvostoliittoa uhkasi Saksan miehitys.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit nousivat väkivalloin valtaan Itä-Euroopassa. Suomessa alkoi kommunistien nousu valta-asemiin heti sodan jälkeen 1945 talvella pidettyjen vaalien seurauksena. Vaikka kommunistien äänisaalis jäi neljänneksen tasolle, puolue sai avainasemia hallituksessa, mutta ennen kaikkea pystyi parlamentaarista asemaansa paljon suurempaan valtaan Neuvostoliiton painostuksen avulla. ”Koko kansakunta käänsi takkinsa yhdessä yössä”, kuten Max Jakobson on todennut. Tässä Jakobson kyllä hieman liioittelee. Todellisuudessa Suomi joutui jossain määrin pelon valtaan, mikä toteutui niin sanotuissa sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä, joiden käynnistämisessä ja läpiviemisessä laillisesti valittu eduskunta ja hallitus tekivät pakon edessä likaisen työn. Suomessa ei vuosina 1945–1950 käytännössä ollut todellista oikeusvaltiota, vaan maassa vallitsi suuri oikeusvaje.

Oikeusvajetta hyödynsi nimenomaan kommunistinen puolue, ja sen kanssa läheisesti yhteistyötä tehneet poliitikot, joille ei riittänyt poliittisten johtajien tuomitseminen. Suomen kommunistinen puolue halusi myös yliopiston professoreita ja armeijan upseereita tuomiolle tai poistettaviksi viroistaan. Helsingin yliopiston patologian professori Saxen joutui eroamaan, koska hän tiesi totuuden Puolassa tapahtuneista niin sanotuista Katynin murhista oltuaan 1943 kansainvälisen tutkijakomission jäsen. Tästä voi lukea karua tekstiä Paasikiven päiväkirjoista. Oman lukunsa muodostaa kenraaliluutnantti Lennart Oeschin kohtelu ja hänen saama täysin kyseenalainen pitkä vankeustuomio jatkosodan alkuvaiheissa tapahtuneiden vankisurmien johdosta. Oesch oli ollut kesän 1944 torjuntataisteluiden aikana keskeisin rintamakomentaja, ja sai ansioistaan Mannerheim-ristin. Oikeusministeri Urho Kekkonen olisi halunnut syytteen nostettavaksi Oeschia vastaan jo asekätkentäjutun yhteydessä. Vasta vuonna 1981 hieman ennen sairastumistaan, Kekkonen myönsi teoksessaan Vuosisatani toimineensa 17-vuotiaana sisällissodassa valkoisten teloituskomppanian päällikkönä. Hän kertoi, että tapaus ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Kysyä sopii, missä määrin aikanaan tasavallan presidenttinä valtiomiestekoja tehneen Kekkosen oikeustaju kärsi sotien jälkiselvittelyissä 1945–1950 oman taustan peittelystä?

Oeschin tuomiota on käsitelty aika ajoin erilaisissa jatkosotaan liittyneissä kirjoissa ja dokumenttiohjelmissa. Olen lukenut Korkeimman Oikeuden asiakirjat, joka vakuutti tämän kirjoittajan siitä, että kyse oli poliittisesta kosto-oikeudenkäynnistä. Tähän viittaa sekin, että ainakin yksi tuomareista olisi hylännyt syytteet kokonaan. Aikakauden henki oli sellainen, että ”Oesch oli tuomittava”, vaikka näyttö häntä vastaan oli täysin olematon. Ilman oikeusvaltiovajetta ei Oeschiä olisi tuomittu.

Suomalaisten vankien kohtelusta Neuvostoliiton leireillä ei kannata edes keskustella, koska Neuvostoliitto oli sodan voittajavaltio, vaikka se oli aloittanut sodan Suomea vastaan 1939. ”Stalin teki rikoksen Suomea vastaan aloittamalla Talvisodan”, kuten presidentti Boris Jeltsin totesi 1994. Olisi historiallisen totuuden takia paikallaan avata kenraaliluutnantti Lennart Oeschin tapaus. Hänen kuollessa 1978 hautajaisissa ei ollut valtiovallan edustajaa eikä hän saanut reservissä ylennystä täydeksi kenraaliksi. Hänet oli haluttu yksinkertaisesti unohtaa. On sanottu, että Oesch kuoli hetkellä, jolloin haluttiin uskoa, että venäläiset hyvää hyvyyttään lopettivat taistelun kannaksella kesällä 1944 ja jatkosodassa Suomi oli Hitlerin Saksan ”liittolainen”. Tämän tekijä on vakuuttunut, että kenraaliluutnantti Lennart Oesch ansaitsee täyden kunnian palautuksen ja rehabilitoinnin. Kyse on myös Suomen kansainvälisestä asemasta vapaana demokratiana.

Jäsenyyshakemus jätettiin maaliskuussa 1992. Tämän kirjoittaja osallistui Suomen EU-jäsenyyden etuja ja haittoja valmistelleen virkamiestyöryhmän työhön 1991–92 sekä komission Suomea koskevan selvityksen, avisin, valmisteluun. Olimme ulkoministeriössä valmistelleet Suomen tulevia politiikkalinjauksia Euroopan murroksen siivittämänä jo ainakin vuodesta 1988/89. Varsinainen jäsenyyskysymys tuli ajankohtaiseksi silti vasta kesällä 1991.Lopulta aikataulu oli tiukka ja vaati valtiohallinnon eri sektoreilta suuria ponnistuksia.

Liittymisen yhteydessä monet vakuuttelivat, että Suomi tulee pitämään kiinni omasta rahasta, markasta, vaikka jäsenyyteen kuului evoluutio, jonka mukaan jäsenvaltiot tavoittelevat yhä läheisempää unionia sekä raha -ja talousliittoa: yhteistä valuuttaa. Suomi on tänään itsenäisempi kuin koskaan. Jaettu suvereniteetti EU:n kautta on paradoksaalisesti vahvistanut kunkin jäsenmaan omaa suvereniteettia. 1990-luvun alussa Suomi oli maailman finanssimarkkinoiden armoilla. Euron avulla tätä avuttomuuden tilaa ei tarvitse enää kokea. Euro on kuin ankkuri globaalien finanssimarkkinoiden turbulenssien keskellä. Tämä näkökulma on jäänyt kotoisessa ja jopa eurooppalaisessa keskustelussa liian vähäiselle huomiolle. Euroalueen vaikeuksien perussyy ei ole euro vaan jäsenmaiden velkaantuminen ja maailman finanssijärjestelmän heikkoudet.

Suomi liittyi ensimmäisten joukossa euroon 1998 ja oli mukana päättämässä Portugalissa pidetyssä EU:n Feiran huippukokouksessa kesäkuussa 2000,kun Kreikka otettiin raha-ja talousliittoon. Suomea edusti Feirassa iso delegaatio presidentti Tarja Halosen johdolla. Kuuluisa lautaskiista muhi myös Feirassa. Myöhemmin on luotu järjestelmä, että tasavallan presidentti ei enää ole EU:n huippukokouksissa ”koristeena”, vaan silloin, kun se koko hallituksen mielestä on välttämätöntä. Tämä on vain oma tulkintani.

Myöhemmin kävi ilmi, että Kreikan pääsy euroon nojautui osin virheellisille taloudellisille tiedoille. EU:n komission varapuheenjohtaja Olli Rehn totesi elokuussa 2012 suurlähettiläskokouksessa, että Kreikan hyväksyminen euroon oli aikanaan virhe, mutta nyt unionin on kannettava vastuunsa. Saman kannan ovat toistaneet monet eurooppalaiset johtajat. Eurossa on valuvika jota on kovin ottein ryhdytty korjaamaan Rehnin johdolla. Euroalueen velkavaltiot ovat tehneet ankaria säästötoimenpiteitä ja aloittaneet rakenteelliset reformit. Edistymistä tapahtuu. Rehn korosti yleisohjeenaan suomalaista sananlaskua: ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisillekin”. Eurossa on kyettävä puhaltamaan yhteiseen hiileen.

Monet kansalaiset ovat olleet hämillään niistä uusista käsitteistä ja rahasummien mammuttimaisista määristä, jotka ovat liittyneet euroalueen taloudellisen tasapainon ja kasvun palauttamiseen. Pitkään näytti siltä, että euroalue jakautuu vaikeuksissa oleviin eteläisiin jäsenmaihin ja pohjoisen Euroopan vakaisiin ja taloudellisesti kestävämpiin maihin. Viime elokuussa jakolinjaksi tuli Saksa vastaan muut, jos näin halutaan nähdä, kun Euroopan keskuspankki päätti aloittaa vaikeuksissa olleiden maiden joukkovelkakirjojen ostamisen jälkimarkkinaostoja ”rajattomasti”.

Lisäeste euron tervehdyttämiseltä poistui tänään 12.9., kun Saksan Karlsruhen perustuslakituomioistuin antoi ennakkopäätöksen liittyen Saksan perustuslain artikla 136 muutokseen. Päätös EVM:n(Euroopan Rahoitusmekanismi) ja fiskaalisopimuksen yhteensopivuudesta Saksan perustuslain kanssa oli myönteinen. Ennakkopäätöksen mukaan EVM on Saksan perustuslain sallimissa rajoissa. Päätöstä on tervehditty 12.9. Saksan liittopäivillä niin, että ”hyvä päätös Saksalle ja Euroopalle”.

Euroalueen kriisin vähittäinen ratkeaminen on myös Sveitsin edun mukaista. Puolet maan ulkomaankaupasta on EU:n kanssa ja miljoonan EU:n kansalaista asuu ja tekee työtä Sveitsissä. Sveitsin valuutta on kiinnitetty euroon. Euroopassa on syvä keskinäisriippuuvuus, joka edellyttää syvenevää yhteistyötä. Samalla saamme edellytykset kamppailla uusien haasteiden, kuten ilmastomuutos, väestön liikkuvuus, rikollisuus ja terrorismi, ratkaisemiseksi. Eurokriisi on hidastanut monia hankkeita. Jatkuessaan eurokriisi voisi ajaa koko maailmantalouden lamaan, jolla olisi vakavia poliittisia seurausvaikutuksia.

Alpo Rusi
12.9.2012

 Tarkka toteaa Karhun kainalossa, että alkuperäislähteitä on kylmän sodan kaudelta ”melko vähän”, mutta dokumenttiaineistoja ja tutkimuksia sekä muistelmia on ”yllättävän runsaasti”. Tämän hieman ristiriitaisen arvion jälkeen Tarkka myöntää, että ei tutki uusia arkistoja, vaan nojaa tehtyihin tutkimuksiin ja haluaa rakentaa ”nyt saatavilla olevista tarveaineista kokonaiskuvaa suomettumisajasta”. Tarkka olisi voinut tuoda esille, että yhtenä ongelmana on arkistojen tarpeeton salailu, mikä luo edellytykset väärille johtopäätöksille, ”salaliittoteorioille”, mutta myös näiden salattujen arkistojen selektiiviselle ja tarkoitushakuiselle käytölle. Nämä ongelmat rajoittavat tehtyjen tutkimusten merkitystä. Tarkka haluaa näistäkin lähtökohdista kuitenkin selvittää, mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että Suomen myötäilevää ja joskus nöyristelevää politiikkaa pidettiin ”järkevänä ja välttämättömänä, ja joskus välttämättömänä, vaikka se ei ollut järkevää”.

 Kaksi koulukuntaa arvioi suomettumisaikaa

Suomen asemasta kylmässä sodassa alkaa Tarkankin teoksen pohjalta hahmottua historiankirjoituksen tulkintoja ja esille nousee selvemmin kaksi näkökulmaa, joista toista sävyttää itsetyytyväinen ja myönteinen arvio: selviytymisen suuri tarina, jonka käsikirjoitukset ovat syntyneet lähinnä merkittävissä asemissa toimineiden päättäjien ja virkamiesten kynistä. He kertovat enemmänkin omasta tarinastaan. Toisessa näkökulmassa tunnustetaan selviytyminen, mutta myös siihen liittyneet kielteiset seikat: ”suomettuminen”, jota koskevat käsikirjoitukset ovat puolestaan yleensä niiden kynistä, jotka ovat olleet kylmän sodan kauden altavastaajia suomalaisessa yhteiskunnassa. Heitäkin on ollut politiikassa, medioissa ja valtion hallinnoissa. ”Neuvostovastaisuus” oli leima, josta vapautuminen merkitsi monelle koko elämäniän turhauttavaa taistelua urasta, ei niinkään kunniasta. Neuvostoystävän leima puolestaan takasi turvatun yhteiskunnallisen aseman ja tulevaisuuden. Ulkopolitiikassa tämä tarkoitti sanojen tarkkaa valikointia, jotta ”linjalta ei horjuta”, tai ”venettä ei keikuteta”. Tämänkaltainen maine oli kuitenkin usein hankittu hieman samalla tavoin kuin kultamitalit joskus hiihdossa: kielletyillä menetelmillä. Suomessa se tarkoitti, että ulkopolitiikan ytimessä vaikuttaneet olivat yhteistyössä itäblokin tiedustelupalveluissa toimineiden diplomaattien kanssa. Periaatteessa tällainen ”seurustelu” tapahtui laittomuuden olosuhteissa, koska lähtökohtaisesti kyse oli moitittavasta toiminnasta: vieraan vallan tiedustelun avustamisesta.  Saksassa puhutaan lähimenneisyyden historiankirjoituksessa tekijöistä ja uhreista, etenkin kun esillä on entinen Itä-Saksa. Onko mahdollista, että suomettumisen ajasta ei Suomessa nouse esille uhreja vaan vain tekijöitä, joiden toimintaa pidetään ”järkevänä ja välttämättömänä”? Tarkan teos ei vastaa tähän kysymykseen, vaikka teos tekeekin arvokkaan yhteenvedon käsillä olevasta tutkimuksesta.

Ketkä suomettivat?

On sanottu, että jos haluat valehdella, kirjoita muistelmat ja jos totuus on saatava esille, kirjoita romaani. Tarkan teos on kuin romaanin käsikirjoitus joka nojautuu muistelmille ja tehdyille tutkimuksille. ”Suomettuminen oli puolustussotaa klassisen diplomatian aseilla”. Varmaan oli näinkin, mutta se ei ole koko totuus suomettumisesta. Kun ulkoministeri Ahti Karjalainen nimitti YK:ssa Tshekkoslovakian miehitystä syksyllä 1968 interventioksi, KGB:n asemapäällikkö Viktor Stepanov arvosteli ankarasti Karjalaista. Karjalainen tuskin oli miehityksen yhteydessä se suomalainen, joka antoi eväitä suomettumispuheille, vaikka 1970-luvulla häntä syytettiin ”periksiantamisesta”: suomettumisesta. Tällaisilla jo tunnetuilla esimerkeillä Tarkka luonnollisesti tasapainottaa hyvin suomettumiskeskustelua.  Suomettumissyytökset syntyivätkin vasta toden teolla 1970-luvulla, kun lännessä epäiltiin Suomen antaneen liiaksi periksi Neuvostoliiton painostukselle. Eduskunnassa puuhattiin talvella 1972 lakia joka olisi kieltänyt neuvostovastaisuuden. Olimme itse suomettamassa Suomea, vai oliko hankkeen takana Neuvostoliitto, koska sekä Neuvostoliiton että Itä-Saksan tiedustelu olivat pari päivää aikaisemmin sopineet neuvostovastaisuuden kitkemisestä Suomesta?  SKP:n roolin Tarkka kuvaa hyvin perinteisin tutkimustuloksin ja Kimmo Rentolaan nojautuen. Entiset Neuvostoliiton diplomaatit kertovat nykyisin avoimesti, miten Suomen kansainvälistä liikkumatilaa kahlittiin jatkuvasti kylmässä sodassa. Tarkka ei asiallisesti tuo esille mitään uutta eikä edes uusinta tutkimusta 1970-luvun osalta, vaan kertaa jo paljolti lähdekriittisiä ongelmia sisältäneitä tutkimustuloksia. Esimerkiksi vuoden 1978 kesällä Neuvostoliitto teki ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista. On kuitenkin viitteitä siitä, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanovilla oli myös suomalaisia kumppaneita, kun hän kehitteli tätä suutariksi jäänyttä yhteisharjoituspommiaan. Tarkka ei tästä tärkeästä episodista saa uutta irti.

Toisen esimerkin muistelmien ja arkistojen ristiriidoista Tarkka tarjoilee, kun hän kuvaa presidentti Mauno Koiviston kirjeenvaihtoa suurvaltajohtajien kanssa, jota tämä piti salassa ja paljasti kirjeenvaihdon olemassaolon vasta muistelmissaan 1995. Tarkka huomioi tämän tekijän aiemman arkistolöydöksen, jonka mukaan Itä-Saksan valpas tiedustelu oli napannut tiedot kirjeenvaihdosta jo 1984:melkein heti kirjeenvaihdon alkamisesta saakka. Tarkka katsoo kuitenkin, että Itä-Saksan tiedustelu sai ”mahdollisesti” tietoa kirjeenvaihdosta. Tämä on lähdekritiikin valossa turha varaus. Kyse on huippusalaisesta asiakirjasta, joka selkeästi kertoo kirjeenvaihdosta ja sen sisällöstä. Joku on salaiseksi tarkoitetun asian DDR:n tiedustelulle kertonut, koska se sisältyy yksityiskohtaisesti eriteltynä DDR:n ulkomaanvakoilun tiedusteluraporttiin vuodelta 1984.’Koivistohan korostaa muistelmissaan että vain alle yhden käden sormin oli luettavissa ne, jotka kirjeenvaihdosta jotain tiesivät. Itä-Saksan raportissa tosin puhuttiin vain kirjeenvaihdosta George Bushin kanssa, ja niin, että tämä yritti painostaa Suomea. Lähdekriittisesti tämä viittaa siihen, että joku halusi kuvata Bushin lähettämät kirjeet Koivistolle painostukseksi. Jos näin, salaisen tiedon vuotaja ei vain vuotanut vaan käytti kirjeenvaihtoa Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden hankaloittamiseksi. Täytyy muistaa että tämä tieto meni Itä-Saksan kautta myös Moskovaan. Tässä vaiheessa 1984 Mikhail Gorbatshov ei vielä ollut NKP:n pääsihteeri, eikä hän käynyt kirjeenvaihtoa Koiviston kanssa, eikä Itä-Saksan tiedustelu paljastanut, että Bushille kirjoitti ensin Koivisto.

1980-luku:Tarkan kirjan parasta antia

1980-luvun lopun kuvaus on Tarkan kirjan parasta antia. ”Tanssi jatkui, vaikka musiikki oli loppumassa”. Lause löytyy kohdasta, jossa arvioidaan presidentti Mauno Koiviston toimintaa 1980-luvun loppuvuosina. Tarkan mukaan ”Koivisto varoi tekemästä länteen päin sellaista, mikä voitaisiin idässä tulkita muutoksiksi”. Tämähän oli Paasikiven-Kekkosen linjana tunnetun ulkopoliittisen kurssin lähtökohta – tai selviytymisen suuren tarinan katekismus. Tarvittiinko samaa lääkettä vielä 1980-luvun lopun tautiin? Suomestahan tuli Eftan täysjäsen ja hieman ennen Berliinin muurin murtumista jopa Euroopan Neuvoston jäsen. ”Presidentti ei kovin määrätietoisesti päättänyt vaan antoi asioiden tapahtua”. Suomi oli hämmennyksen tilassa 1980-luvun lopulla kun Itä-Euroopassa puhalsi muutostuulet.

Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Suuren selviytymistarinan sankareille kaikki annetaan anteeksi. Kekkosen osalta Tarkka löytää tilanteita, joissa hän katsoo pitkäaikaisen presidentin edenneen maanpetoksen rajamaille, kun alkoi salassa neuvostojohdon kanssa käymään kauppaa Lapin osilla Karjalan palauttamiseksi kesällä 1968. Kekkosen rooli yöpakkasten ja noottikriisin osalta kerrataan, mutta ilman uusia tulkintoja. Pidän yhtenä puutteena kuitenkin sitä, että Suomen Moskovan suurlähettilään Eero A. Wuoren osuutta vuoden 1958 yöpakkasten syntyjupakassa ei tarpeellisessa määrin tuoda esille, vaikka tapahtumasta on jo pätevää tutkimusta saatavilla. Todisteita Wuoren sekaantumisesta arveluttavaan toimintaan ja etenkin harhauttavaan raportointiin on riittävästi. Miksi Kekkonen uskoi Wuoren puutteellista raportointia niin pahasti, jää edelleen avoimeksi. Wuorihan havitteli ulkoministerin tehtävää, kun suurenteli raporteissaan Kremlin tyytymättömyyttä Fagerholmin hallitukseen. Yöpakkasista sukeutui kylmän sodan suuri ansa, josta Kekkonen ei koskaan päässyt pois. Tämä olisi Tarkka voinut tuoda selkeämmin esille.

Jukka Tarkan Karhun kainalossa on puutteistaan huolimatta antoisaa lukuseuraa. Kirjan nimi luo kuitenkin odotuksia, joita sisältö ei aivan tarjoa. Etäisyys Neuvostoliiton hajoamiseen on vielä joillekin liian lyhyt ja nykyinen Venäjä alkaa muistuttaa – ainakin mielikuvatasolla – entistä Neuvostoliittoa. Suomalaiselle historiankirjoitukselle avautunut ajallinen aukko kannattaisi käyttää tehokkaasti hyödyksi. Venäjä on tuominnut Stalinin rikoksen Suomea vastaan vain kerran: 1994. Omalla tavallaan Tarkka on tämän oivaltanutkin.

Vaalien yksi suuri kysymysmerkki oli etukäteen kansallismielisen työväenpuolueen, perussuomalaisten mielipidemittauksissa povattu suurmenestys, ”kuntajytky”. Tällaista menestystä ei puolue saavuttanut, vaikka nosti kuntavaalikannatustaan edellisiin vaaleihin verrattuna peräti yli seitsemällä prosentilla. Puolue levittäytyi eri puolille maata ja vakiinnutti asemiaan keskisuurena puolueena runsaan kahdentoista prosentin kannatuksella. Puolue päihitti selkeästi seuraavan ryhmän puolueet, vihreät ja vasemmistoliiton, jotka saivat noin kahdeksan prosentin kannatuksen. Neljäs ryhmä muodostuu pienpuoleista; ruotsalaisesta kansapuolueesta ja kristillisdemokraateista, joiden kannatus polkee noin neljän prosentin molemmin puolin.

Kansainvälisissä medioissa Suomen kuntavaalit saivat vain vähän huomiota, koska samaan aikaan Ukrainassa käytiin parlamenttivaalit ja Yhdysvaltain itärannikkoa uhkasi historiallinen suurmyrsky. Niissä kommenteissa, joita kansainvälisissä medioissa on esitetty, on korostettu, että kuten Hollannissa taannoin, myös Suomessa voimakkain EU-kriittinen paatos on taittumassa. Epäilemättä EU:n vastustaminen ei enää saanut aikaan kansanliikettä. Ja miksi saisi, koska kaikissa mittauksissa kaksi kolmannesta suomalaisista haluaa maan pysyvän sekä eurossa että EU:ssa.

Vaaliasiantuntijat ovat Suomessa alkaneet etsiä syitä etenkin heikkoon osallistumisprosenttiin. Useimmat heistä ovat todenneet, että kuntavaalitematiikka on mennyt ”yli ymmärryksen” tai sitten politiikan heikko arvostus on etäännyttänyt kansalaisia politiikan arjesta. Kansalaisten aktivoimiseen ei enää riitä ”lupauspolitiikka” tai hetkelliset mediakohut, joita myös puolueet ovat ruokkineet oman sanomansa läpimenon varmistamiseksi. Näin asiantuntijat.

Suomessa hallitus on valmistellut suurta kuntauudistusta, jonka tavoitteena on luoda Suomeen elinkelpoisia suurkuntia, joiden katsotaan kykenevän paremmin takamaan peruspalvelut, kuten kunnollisen terveydenhuollon kunnille. Hanke sai sekä kannatusta että vastustusta pidetyissä kuntavaaleissa. On mahdollista, että hallitus joltain osin tulee tarkistamaan hankkeen aikatauluja tai tavoitteellisuutta. Väkisin kuntia tuskin halutaan yhdistää, koska eduskuntavaaleihin ei ole enää kuin runsaat kaksi vuotta.

Eräs asiantuntija totesi, että Suomessa tulisi siirtyä kunnallishallinnosta kuntapolitiikkaan. Kommentti on mielenkiintoinen, koska paradoksaalisesti juuri tässä saattaa piillä alhaisen äänestysinnon yksi syy. Miksi äänestää, jos hallinto hoitaa asiat eikä tilaa jää kansalaistahdon eli politiikan toteuttamiselle. Toisaalta tarvitaan hyvää hallintoa, mutta sen tulisi olla sopusoinnussa kuntademokratian lähtökohtien kanssa. Nyt valittujen kuntapäättäjien tulee hakea tätä sopusointua, jotta neljän vuoden päästä äänestysaktiivisuus alkaisi nousta.

Monet EU-diplomaatit entisistä Itä-Euroopan maista ovat käyneet koulunsa aikana, jolloin venäjä oli ”pakkokieli” ja Neuvostoliitossa tehtiin jatko-opintoja. Neuvostoliitto oli lisäksi Varsovan liiton todellinen mahtivalta, jonka seurauksena muut liiton jäsenvaltiot olivat nimenomaan Neuvostoliiton etujen ja politiikan airueita kansainvälisessä yhteisössä. Tältä ajalta näillä EU-diplomaateilla on taatusti erityisosaamista myös Venäjän asioista.

Kylmän sodan tai paremminkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomen ulkopolitiikan linjassa ei tapahtunut dramaattista uusarviota ellei sellaisena pidetä liittymistä EU:hun vuonna 1995. Neuvostoliiton aikanahan liittymistä ei Suomen valtiojohto suositellut. Tilanne oli täysin erilainen hajonneen Varsovan liiton maiden näkökulmasta. Ne muuttivat ulkopoliittisen linjansa ja liittoutuivat ensin Natoon ja vasta sen jälkeen tuli esille EU-jäsenyys. Suomessa ei valtiojohto ole suositellut Naton jäsenyyttä vaikka jäsenyys on useamman hallituspuolueenkin poliittisena tavoitteena.

Venäjän naapuruus on historiallisesti ollut Suomelle sekä mahdollisuus että ongelma. Talvisota oli Stalinin rikos Suomea vastaan, tokaisi presidentti Boris Jeltsin 1994. Sota ei siten ollut niinkään Suomen ulkopoliittisen virheen jatkokertomus, vaan aidosti kansainvälisen oikeuden ja tuolloin voimassa olleiden valtiosopimusten vastainen rikos johon Neuvostoliitto syyllistyi. Niin sanotut Mainilan laukaukset olivat Neuvostoliiton provokaatio oman hyökkäyksen perusteluksi.

Jatkosota oli Talvisodan seuraus, johon Suomi ei marsalkka Mannerheimin mukaan olisi ajautunut ilman Talvisotaa. Suomen asemaa toisessa maailmansodassa käsitelleen väitöskirjatyöni yhteydessä 1982 vakuutuin tästä Mannerheimin näkemyksen oikeellisuudesta. Tämän oikeellisuuden puolustaminen ei ollut aivan yksinkertaista noina vuosina. Lopulta Talvisota osoittautui Neuvostoliiton suureksi strategiseksi virhelaskelmaksi, joka muutti naapurisuhteen luonteen pysyvästi. Neuvostoliitto menetti kaatuneina 125 000 sotilasta ja Suomi hieman yli 20 000. Jatkosodan jälkeen suhteita haluttiin säädellä sopimuksella, kahdenvälisesti, niin että Suomi opetteli ottamaan huomioon Neuvostoliiton strategiset edut, usein kirjaimellisesti. Tässä suhdetilassa Suomi kiistatta sai Venäjän asioiden erityisosaamista, josta on ollut varmasti myös hyötyä. Neuvostoliitto oli myös tärkeä kauppakumppani, jonka hajoamista ei ainakaan kauppaa käyneissä talouspiireissä toivottu. Monille Neuvostoliiton hajoaminen olikin lopulta täysi yllätys, mikä tietenkin osoitti, että Neuvostoliiton todellisen kehityksen tajuaminen oli vaikeaa ei vain Suomessa vaan laajemmaltikin kansainvälisessä yhteisössä.

Sveitsissä Suomen geopoliittinen asema on alati kiinnostuksen kohteena. Tämä on ymmärrettävää myös siksi, että huonoina aikoina myös Sveitsissä on pelätty suurten naapurien aikeita. Suomen selviämistarinan ytimessä on Sveitsissä nimenomaan Talvisota. Se nähdään menestystarinana, eräänlaisena Suomen modernin kansainvälisen kuvan perusjuureksena. Tältä pohjalta myös Suomen uusi kansainvälinen asema ja turvallisuuspolitiikka saavat ymmärtämystä ja uskottavuutta. Suomi pyrkii sovintoon ja yhteistyöhön mutta ymmärtää historian monimutkaiset polut ja käänteet, joiden seurauksena on myös osattava varautua pettymyksiin. Sveitsissä voi aistia samanlaisia tuntoja.

Suomen näkökulmasta kisat ovat edenneet pettymyksestä toiseen. Ennen muuta Suomelta puuttuvat voittajatyypit. Kehitys 1970-luvun Münchenin olympialaisista on ollut alaspäin. Etenkin yleisurheilussa menestys on ollut vaisua. Urheilijat eivät ole yltäneet edes omien ennätystensä tasolle. Urheilun suurvaltojen piirissä muutokset ovat vähäisempiä. Suurin muutos liittyy Kiinan nousuun ja Venäjän heikkenemiseen. Mitalitilastossa kärkipaikasta kamppailevat tasaveroisesti Kiina ja Yhdysvallat, kun Venäjä hädin tuskin yltää kymmenen parhaan maan joukkoon. Sunnuntain jälkeen Iso-Britannia oli noussut jo kolmanneksi.

Sveitsi oli kahdella mitalilla sijalla 31. Suomi ei ollut saanut ensimmäisen kisaviikon aikana ainuttakaan mitalia. Sveitsillä on kultamitali, kun naistriathlonisti Nicole Spirig voitti ruotsalaisen Lisa Nordenin vähän samalla tavalla kuin Juha Mieto hävisi Thomas Wassbergille aikanaan: niukimmalla mahdollisella niin sanotulla erolla, käytännössä eroa ei voi havaita. Sveitsillä on myös kiistaton maailmanluokan tähti Roger Federer, joka tyytyi tällä kertaa hopeamitaliin.

Pitkäaikainen urheilujohtaja Ilkka Kanerva luonnehti suomalaisia suorituksia ”harrastelijateatterimaisiksi”. Näinkin voi asiaa kommentoida. Toinen lähestymistapa voisi kattaa avoimen pohdiskelun niistä tekijöistä, joiden voidaan vaikuttavan siihen, että toisaalta Suomelta puuttuvat voittajatyypit ja toisaalta, miksi urheilijat jäävät jopa omista perussuorituksistaan.

Hieman olen ihmetellyt, kun uinnin alkuerissä alle omien tasojensa esiintyneet urheilijat kehuvat ”hyvää fiilistä”. Parhain päin tätä voisi kiitellä hyväksi hermojen hallinnaksi. Todellisuudessa urheilijoiden on täytynyt olla kuitenkin pettyneitä. Olisi parempi seurata tässä korkeushyppääjä Osku Torron esimerkkiä, joka antoi pettymyksen tulla ulos. Tämä johtui varmaan siitä, että hänellä oli todelliset mahdollisuudet selvitä perussuorituksella finaaliin. Uimareiden kohdalla taisi olla niin, että he tiesivät jo etukäteen, että he ovat koventuneessa asetelmassa ”statisteja”. Tällöin alkueriin jämähtäminen oli se, mitä asiallisesti osattiin odottaakin.”Hyvissä fiiliksissä”. Samoja fiiliksiä ei koettu televisiokatsomoissa eri puolilla Suomea.

Kolmas kuultu selitys epäonnistumisiin liittyy ”korvien väliin”. Tämä on suora viittaus psykologisen valmennuksen puutteisiin. Vai onko kyse isommasta ongelmasta. Eräänlaisesta maan ilmapiiristä, johon liittyy itsetunnon ongelma? Neljän vuoden välein pidettäviin olympialaisiin ei tulisi pääsääntöisesti lähettää ketään, jolla ei ole todellisia mahdollisuuksia pärjätä ainakin pistesijoille. On paljon kansainvälisiä kilpailuja, joihin pitää osallistua, vaikka mahdollisuudet pärjäämiseen olisivatkin heikot, koska kokemusta on hankittava. Olympialaisten ideana on nimittäin mitalien ja mieluummin kultaisten voittaminen, vaikka alun perin ideana oli ihanne, joka nosti rehdin kilpailemisen voittamisen edelle. Paradoksaalisesti tämä olympialaisten alkuperäinen ihanne pätee paremmin kaikkiin muihin kilpailuihin, muttei enää olympialaisiin. Niissä kyse on eri lajien parhaimmiston esittäytymisestä.

Arvostettu sveitsiläishistorioitsija Thomas Maissen katsoo, ettei vuonna 1291  kyse ollut ”Sveitsistä” vaan ajankohtaisista ja käytännöllisistä tarpeista tiivistää yhteistyötä kolmen alueen kesken. Käsite ”Sveitsi” syntyi paljon myöhemmin, joskus 1400-luvulla. Kyse oli myös ja nimenomaan keisarin puolustamisesta aatelisien ja ruhtinaiden väärinkäytöksiä vastaan. Myöhemmin katoliset kantonit kokivat keisarinvallan suojaksi protestanttisia kantoneja vastaan. Sveitsiläiset olivat hänen mukaansa hyvin skeptisiä oman suvereenin valtion perustamisen suhteen aina 1700-luvulle saakka. Napoleonia kiitetään siitä, että hän loi tasavertaisuuden kantonien välille ja siten edellytykset vuoden 1848 perustuslaille, johon Sveitsin liittovaltio ja suvereniteetti nojautuu.

Amerikkalainen politiikan tutkimuksen ikoni, Hans Morgenthau kirjoitti 1940-luvun lopulla, että mikäli Sveitsistä on kyetty luomaan demokraattinen liittovaltio, vaikka maassa on käytännössä itsenäisiä kantoneja, olisi hänen mukaansa mahdollista luoda koko maapallolle ”liittovaltio” Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n varaan. Se, mikä parhaankin teoreetikon työpöydällä näyttää loogiselta ja järkeen käyvältä, ei tietenkään elävässä elämässä ole aivan yhtä helppoa toteuttaa.

Sveitsistä käsin onkin mielenkiintoista seurata Euroopan unionin sisällä käytävää keskustelua unionin ”liittovaltiollistumisesta”, sen uhkasta tai sen toivottavuudesta. Eurooppa ei ole Yhdysvallat eikä Sveitsi Eurooppa pienoiskoossa. Silti samoista asioista keskustellaan, vaikka sanojen sisällöistä ei aivan yhtä mieltä oltaisikaan.

Euroopan unioni luotiin alun alkaen estämään maanosan suurten valtioiden, Saksan ja Ranskan, välisen konfliktin uusiutuminen. Kylmän sodan jälkeen otettiin askel eteenpäin ja ryhdyttiin luomaan yhtenäistä ja vapaata Eurooppaa. Kaikki niin sanotut kriteerit täyttävät maat pääsivät jäseniksi, mikäli ne ”kuuluivat Eurooppaan”.  Sveitsi ei halunnut liittyä unioniin, koska kansalaisten niukka enemmistö 6.12.1992 kansanäänestyksellä päätti pysyä ETA:n eli Euroopan talousalueen ulkopuolella. Sveitsi jäädytti EU-jäsenyyshakemuksen.

Sveitsi voisi periaatteessa pitää tätä päivämäärää Suomen ohella itsenäisyyspäivänään, mikäli ETA-jäsenyydessä olisi todellakin ollut kyse suvereniteetin menetyksestä. Liechtensteinin pääministeri kertoi taannoin, että ETA-jäsenyys on vahvistanut maan itsenäisyyttä. Sveitsi on selvinnyt silti paremmin kuin hyvin myös ETA:n (ja EU:n) ulkopuolella. Historioitsija Maissen onnittelee kansanäänestyksessä ”Ei”-puolen enemmistön mobilisoinutta kansallisoikeistoa taitavasta strategiasta, joka nojautui kuitenkin hänen mukaansa falskiin myyttiin Sveitsin erityisasemasta, joka kylmän sodan päätyttyä oli kuitenkin historiaa.

Monet EU-maiden politiikan vaikuttajat uskoivat 2000-luvun alussa, että aika EU:n liittovaltion perustamiselle oli koittanut. Omalla tavallaan kääntäen he tulkitsivat historiaa samalla tavoin kuin ne, jotka perustelivat Sveitsin pysymistä ETA:n ulkopuolella myyttisen historiakäsityksen avulla.

2000-luvulla globalisaation seurauksena on käynyt selväksi, että ”Eurooppa” ei kuitenkaan selviä ilman yhteistyön tiivistämistä. Yhteistyötä on parannettava Euroopan sisällä ja maailmanlaajuisesti. Sveitsi on ehkä yksi maailman kansainvälistyneimmistä valtioista. Yhteistyö ei ole Sveitsille ongelma, vaan osa toimivaa ratkaisua.

Eurokriisi tuli ”puskan takaa”, vaikka sen Yhdysvalloista alkanutta esinäytelmää seurattiin ainakin vuosi televisioista. Samalla tavalla ”puskan takaa” hajosi Neuvostoliitto, vaikka Länsi-Euroopassa oli televisioista seurattu itäblokin hajoamiseen johtaneita ilmiöitä jo ainakin vuodesta 1986. Eurokriisi sekä tiivistää että hajottaa Euroopan unionia sekä Eurooppaa muutoinkin. Kriisin yhteydessä Sveitsin frangi on joka tapauksessa kytkeytynyt yhä tiiviimmin euroon (kiinteä vaihtokurssi).

Liittovaltiotie kesti Sveitsin kohdalla ainakin 600 vuotta. EU:n liittovaltiotie onkin niin pitkä, että sen toista päätä ei ole näkyvissä. Hyvää ruokaa kannattaa mutustella rauhassa eikä hotkia sitä nopeasti. EU:n vastustus kumpuaa hotkimisen vierastamisesta ja kannatus hitaasta hyvän kokemisesta.