Uusia paljastuksia saadaan päivittäin. Tuhannet eri alojen naiset muodostavat Facebookissa ryhmiä, jotka sitten tekevät vetoomuksen oman alansa nollatoleranssista seksismille ja ahdistelulle. Ja kertovat kokemuksistaan. Ne vaihtelevat kuvottavista raiskauksista verbaaliseeen sukupuolisidonnaiseen vähättelyyn ja työpaikkasyrjintään. Tyyliin ”naisen aivot eivät vain sovellu it-alalle”. Ne kertovat hierarkkisista työkulttuureista, alistavasta vallankäytöstä, työnantajien välinpitämättömyydestä ja monien naisten jopa vuosikymmeniä kestäneestä vaikenemisesta.

Tätä kirjoittaessa ovat omat julkiset ulostulonsa tehneet muun muassa näyttelijät, laulajat, muusikot, toimittajat, juristit, poliitikot sekä it-alalla ja ay-liikkeessä työskentelevät naiset. Ja tiettävästi uusia ryhmiä on vielä tekeillä.

Jo tässä vaiheessa on selvää, että kyseessä on Ruotsin tämän vuoden merkittävin yhteiskunnallinen keskustelu, viime keväisen Tukholman terrori-iskun ohella. Mediassa viimeistä kuukautta on jo kuvattu historialliseksi ajaksi, jolloin ruotsalaiset naiset vihdoin saivat tarpeekseen, astuivat esiin ja vaativat ”miessikoja” vastuuseen teoistaan.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Tällä hetkellä ollaan vielä vaiheessa, jossa tyrmistys ja uusien paljastusten päivittely jatkuu niin, ettei perässä tahdo pysyä. Mutta myös potkuja on jaettu ja muutoksia luvattu. Useita tapauksia on poliisitutkinnassa. Ruotsin hallitus on luvannut muun muassa kiristyksiä seksuaalilainsäädäntöön. Maan yhdenvertaisuusvaltuutettu aikoo tutkia noin 40 yhtiön toimintaa. Asiantuntijat peräänkuuluttavat koulujen seksuaalikasvatuksen lisäämistä ja stereotyyppisten miesmyyttien murskaamista. Esimerkiksi myytti kulttuurialojen ylivertaisista miesneroista (joille sallitaan kaikki) ja toisaalta myytti sosiaalisesti rajoittuneista mutta veitsenterävistä miesnörteistä (joille sallitaan kaikki) koetaan sovinistisia rakenteita ylläpitävinä.

Samaan aikaan ovat murskaantumassa myös kymmenien miesten (ja joidenkin naisten) maineet, urat ja kenties perheetkin. Ja todennäköisesti moni vielä toistaiseksi nimeämätön henkilö nukkuu todella huonosti. On todella vaikea nähdä, mihin tämä kaikki vielä johtaakaan. On niitä, jotka arvelevat, että puolen vuoden päästä koko kampanja on unohtunut. Ja niitä, joiden mielestä Ruotsi tulee muuttumaan perusteellisesti.

Nythän tietysti moni kyselee suomalaiselta, että mitenkäs teillä Suomessa? Ollaanko teillä julkisesti barrikadeilla?

No, vastaushan on tietysti ei. Ei samassa mittakaavassa, vaikka keskustelua ja tapauksia on toki ollut julkisuudessa.

Seuraava kysymys on sitten yleensä, että miksi ei? Mikä sisältää ikään kuin olettamuksen siitä, että pakkohan Suomessakin on olla kammoesimerkkejä vaikka kuinka paljon. Olemmehan yhteiskuntina ja kulttuureina niin läheisiä. Tai ehkä meillä on asiat jopa suhteessa vähän huonommin kuin Ruotsilla, joka kuitenkin mielletään Suomea useammin tasa-arvon mallimaaksi?

En tiedä, onko kolme vuotta Ruotsissa kullannut muistojani Suomen työelämästä. Ehkä. Mutta minun on hyvin vaikea uskoa, että suomalaiset naiset eivät uskaltaisi tai välittäisi nostaa esiin työyhteisöjensä vakavia ahdistelutapauksia ihan samalla tavalla kuin ruotsalaiset. Melkeinpä ajattelisin päinvastoin.

Ja voisiko törkeä kohtelu useita naisia kohtaan jatkua yksittäisellä työpaikalla Suomessa vuosia ilman että siihen puututtaisiin? Kaiken Suomessa jo aikaisemmin käydyn julkisen ahdistelukeskustelun jälkeen? Vaikea uskoa. Ja jos näin kuitenkin on, on se tietenkin hyvin surullista.

Mutta voisiko olla mahdollista sellainenkin, että meillä oikeasti on asiat vähän paremmin kuin Ruotsissa?

Ehkä suomalainen keskustelu on avoimempaa, suorempaa ja ratkaisukeskeisempää ja ahdisteluilmoitukset otetaan työnjohdossa vakavammin?

En tiedä, kunhan kysyn. Yhtään vähättelemättä kenenkään kipeitä kokemuksia. Ja tietämättä, mitä kaikkea #metoo Ruotsissa tai Suomessa vielä tulee paljastaneeksi.

Loka-marraskuussa olen päässyt osallistumaan edellisen hallintoneuvostokauden päätöskokoukseen ja joka toinen vuosi järjestettävään yleiskokoukseen. Yhdysvaltojen ja Israelin päätös vetäytyä järjestöstä on varjostanut tunnelmaa, mutta toisaalta myös herätellyt monia Unescon päätoimistolla ja edustustoilla työskentelemään entistäkin tarmokkaammin rauhantyön puolesta.

Erittäin tiukan taloustilanteensa kanssa kamppaileva Unesco eli Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö on valtavan uudistumispaineen alla. Jäsenvaltiona Suomi on sitoutunut Unescon tavoitteisiin edistää rauhaa ja tasa-arvoa pehmeän voimankäytön keinoin, ja esimerkiksi koulutussektorilla Suomen asiantuntemusta arvostetaan laajalti.

Unescon 195 jäsenvaltiota sekä lukuisat tarkkailijajäsenet kokoontuivat yleiskokoukseen Pariisiin 30.10.–14.11. Parin viikon kokousrupeaman aikana valtioiden edustajat ja eri alojen asiantuntijat arvioivat kuluneen kaksivuotiskauden saavutuksia sekä hyväksyivät muun muassa uuden toimintasuunnitelman ja budjetin tulevalle kaudelle.

Yleiskokous oli meille suomalaisille tänä vuonna erityisen jännittävä, sillä Suomi oli ehdolla ja tuli valituksi hallintoneuvostoon, jonka vaalit järjestettiin kokouksen yhteydessä. Unescon hallintoneuvosto koostuu 58 jäsenvaltiosta ja se ohjaa järjestön toimintaa.

Suomen edustusto yhteistyössä ulkoasiain- ja opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa on uurastanut Suomen hallintoneuvostokampanjan eteen jo pitkään. Neuvostoehdokkuuden ansiosta niin vaaleja edeltävä hallinnollinen toimistotyö kuin erinäiset, usein yhteistyökumppaneiden kuten Maailmanpankin kanssa järjestetyt, kampanjatapahtumat ovat tulleet harjoittelujakson aikana tutuiksi.

Suomen edustuston pitkä ja näkyvä kampanja sai hienon päätöksen kun Suomi valittiin hallintoneuvostoon vaaliryhmänsä korkeimmalla äänimäärällä. Hallintoneuvostopaikka takaa Suomelle erinomaisen mahdollisuuden edistää meille tärkeitä arvoja sekä hyödyntää erityisosaamistamme esimerkiksi koulutussektorilla.

Minulle on tullut suorastaan yllätyksenä kuinka tiiviissä yhteistyössä Pohjoismaat toimivat täällä Pariisissa. Kaikki Pohjoismaat tukivat Suomen ehdokkuutta yksissä tuumiin ja vastaavasti hallintoneuvoston jäsenenä Suomi tulee ajamaan kaikkien Pohjoismaiden asiaa. Samanmielisten kanssa on toki helppoa ja tehokasta tehdä yhteistyötä ja harjoittelijoiden näkökulmasta on ollut mukavaa huomata pohjoismaisen yhteisöllisyyden olevan todellisuutta eikä vain juhlapuheiden korulauseita.

Tarjolla on lastenmusiikkia, runo- ja virsilaulua, musikaaleja, elokuvamusiikkia sekä suomalaisten suosikkia kuoro- ja yhteislaulua. Ohjelmistossa on musiikkia kaikissa tyylilajeissa, kansamusiikista poppiin ja klassiseen, vanhoista suosikeista nykypäivän hitteihin. Kaikki tämä 100-vuotiaalle Suomelle!

Maailmalla suomalaisen musiikin voimin

Seuraavassa muutamia poimintoja, miten Suomi 100 –vuotta on juhlistettu ja juhlistetaan suomalaisen musiikin voimin ulkomailla. Islannin sinfoniaorkesteri aloitti Suomi 100 -konserttisarjan Reykjavikin kulttuuritalo Harpassa tammikuussa. Radion sinfoniaorkesteri puolestaan konsertoi alkuvuodesta Venäjällä esittäen muun muassa Sibeliusta, Toivo Kuulaa sekä suomalaisten modernistien Ernest Pingoud’n ja Väinö Raition musiikkia. Juhlavuoden yhdessä-teeman mukaisesti  Sibelius-Akatemian ja yhdysvaltalaisen Juilliard Schoolin nuorista muusikoista koottava sinfoniaorkesteri konsertoi Helsingissä, Tukholmassa ja New Yorkissa elo–syyskuussa 2017.

Suomalainen kuoromusiikki soi maailmalla, kun Naantalin kamarikuoro pitää konsertin Minnesotassa Yhdysvalloissa ja Ylioppilaskunnan laulajat tekee Kiinan-kiertueen. Kari Ikosen jazz-trio esiintyy juhlavuoden kunniaksi marraskuussa Australiassa. Tango Alakulo puolestaan kiertää juhlavuonna Eurooppaa. Tämän monitaiteellisen teoksen musiikki perustuu muun muassa Sibeliuksen, Chydeniuksen ja Kärjen sävellyksiin.

Virossa Suomi 100 -juhlavuoden päätapahtuma on kesäkuussa järjestettävä suuri ulkoilmakonsertti, jossa lavalle nousevat artistit niin Suomesta kuin Virostakin. Konsertin ohjelmisto on sekoitus nostalgiaa ja uusia, nousevia artisteja.  Pietarissa heinäkuussa järjestettävä Stereoleto-festivaali esittelee oman Suomi 100 -ohjelman. Festivaalin pääesiintyjinä ovat suomalaisen elektronisen musiikin ajankohtaiset nimet.

Ulkosuomalaiset musiikkitaiturit kesäkuussa Helsingin Musiikkitalossa

Ulkosuomalaiset ovat aktiivisesti mukana juhlimassa Suomea. Juhlavuoden kunniaksi on Helsingin Musiikkitalossa 15.6. tarjolla musiikillinen kattaus ulkosuomalaista huippuosaamista, kun lavalle nousevat suomalaistaustaiset muusikot ympäri maailmaa: laulajalegenda Eino Grön (USA/Suomi), viulisti Marielle Iivonen ja hanuristi Tony Iivonen (Ruotsi), jazzpianisti Karri Luhtala (Italia), sopraano Maria Männistö (USA) ja ohjaaja Benjamin Mosse (USA), huilutaiteilija Ulla Suokko (Peru), Uusikuu-yhtye (Iso-Britannia, Saksa) ja Justice in Motion-tanssiteatteri (Iso-Britannia). Konsertin juontaa toimittaja-juontaja Ella Kanninen (Suomi/ Italia).

Lisätietoja Suomi 100 -tapahtumista Suomessa ja ulkomailla

Suomi 100 -kalenterista

Suomi 100 Maailmalla -tapahtumakalenterista

Menneiden vuosikymmenten suomalaisen ulkopoliitikon ja talousmiehen Ahti Karjalaisen kerrotaan joskus tokaisseen: ”Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.” Tämä yleispätevä havainto pätee myös Kreikan yli puoli vuosikymmentä jatkuneen velkakriisin suhteen.

Kreikka on saanut euromaiden ja kansainvälisen valuuttarahaston kahden sopeutusohjelman kautta rahoitustukea yli 240 miljardia euroa. On selvää, että tästä seuraa hyvin aiheellinen ja oikeutettu huoli annettujen lainojen kohtalosta.  Kysymys on ennen kaikkea luottamuksesta.

Kreikan toinen rahoitustukiohjelma päättyi kesäkuussa ennenaikaisesti. Kreikka ei toteuttanut rahoituksen ehtona olleita säästöjä ja rakenneuudistuksia, joten ohjelman viimeisiä tukilainoja ei maksettu. Tämä ajoi Kreikan valtion lähelle maksukyvyttömyyttä ja uhkaavaa eroa yhteisvaluutasta.

Ohjelmien onnistuminen

Tuskin yhteenkään eurooppalaisia puhuttaneeseen aiheeseen liittyy yhtä paljon jälkiviisautta kuin Kreikasta käytävään keskusteluun. Spekulointi voidaan ulottaa Kreikan liittymiseen euroalueeseen vuonna 2001, johon liittyi tilastojen vääristelyä tai jopa siihen, kun sotilasjuntasta toipuva hauras demokratia Kreikka liittyi EU:n edeltäjän EY:n jäseneksi vuonna 1981.

En kuitenkaan usko, että kukaan on onnistunut tulevaisuuden ennustamisessa. Jälkiviisaus on viisauden eri muodoista kaikkein hyödyttömin. Haaste oli alkujaankin suuri ja on sitä yhä. Sen suuruudesta huolimatta Kreikan tukiohjelman epäonnistuminen ei ollut ennalta määrätty vääjäämättömyys.

On syytä muistaa, että niin sanotun eurokriisin seurauksena vuoden 2009 jälkeen myös Irlanti, Portugali ja Kypros joutuivat hakeutumaan tukiohjelmien piiriin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että tuen ehtona olleiden säästöjen, rakenneuudistusten ja niin sanotun sisäisen devalvaation avulla ne ovat onnistuneet sopeuttamaan valtion menoja sekä saamaan talouden takaisin kohti kasvu-uraa.

Hinta on toki ollut inhimillisesti kova, mutta vaihtoehdot vieläkin huonompia. Eurooppa on puolestaan oppinut yhteisvaluutan valuvioista ja luonut järjestelmiä tasapainottamaan sen heikkouksia.

Syvälliset näkemyserot

Kreikka oli vielä viime syksynä oikealla tiellä, vaikka se tie ei ollut helppo kulkea. Euroopan komissio arvioi maan talouden kasvavan vuoden 2015 aikana reilusti. Poliittinen laskelmointi kuitenkin voitti ja pelihermot pettivät maratonin loppusuoran lähestyessä. Poliittinen epävarmuus tulevaisuudesta puolestaan hyydytti myös talouden rattaat. Nyt Kreikan talous taas kutistuu.

Kreikkalaisessa poliittisessa retoriikassa paljon parjatun troikan tarkoituksena on tukea osaamisellaan Kreikkaa uudistusten läpiviemisessä ja toisaalta valvoa tukiohjelman ehtona luvattujen rakenneuudistusten toteutumista.

Ongelmaksi Kreikan ja troikan välillä on muodostunut perustavanlaatuisesti eriävä näkemys Kreikan talousongelmien keskeisimmästä syystä.

Yksinkertaistaen: Syriza-johtoinen hallitus näkee talouskriisin syyksi leikkauksista seuranneen kokonaiskysynnän romahtamisen ja suhtautuu siksi nuivasti sopeuttamiseen ja rakenneuudistuksiin. Troikan mukaan perusongelma on Kreikan kilpailukyvyn puute, joka estää laajentamasta vientiä. Juuri siksi tarvittaisiin sopeutusta ja uudistuksia.

Kreikkalaisten ratkaisu

Nyt on aloitettu neuvottelut Kreikan kolmannesta tukiohjelmasta. Keneltäkään muulta Kreikka ei saisi riittävästi rahoitusta. Ohjelman ehtona ovat jälleen Kreikan toteuttama sopeutus ja rakenneuudistukset.

Kreikalle annettu tuki halutaan pitää ehdollisena, jotta Kreikka pääsisi vihdoin eroon epäterveestä velkaantumiskierteestään ja parantaisi kilpailukykyään. Siis puuttuisi ongelman syihin, ei sen seurauksiin. Se on poliittisesti vaikeaa ja inhimillisesti kivuliasta. Kreikan on lisäksi vakuutettava eurooppalaiset kumppaninsa siitä, että ne voivat luottaa sen kykyyn toimeenpanna annetut lupaukset.

Suomen peruslinja on pitkään ollut hyvinkin johdonmukainen: olemme talous- ja rahaliiton jäsenenä sitoutuneet edistämään euroalueen vakautta.

Tällä hetkellä – kuten itse asiassa jo ennen velkakriisiä ja koko sen keston ajan – ratkaisun avaimet ovat loppujen lopuksi kreikkalaisten itsensä käsissä. Lääke on vaikea niellä, mutta sen vaihtoehtona on tulevaisuus, jota olisi vielä nykyistäkin vaikeampi ennustaa.

Kyproksen jälleenyhdistymisestä on neuvoteltu jo vuodesta 1974 lähtien, kun Turkki miehitti saaren pohjoisosan maassa tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen. Jo edeltävää vuosikymmentä olivat leimanneet etniset yhteenotot kyproksenkreikkalaisen ja kyproksenturkkilaisen yhteisön välillä.

Väkivaltaisuuksien lopputulos oli kahtia jaettu saari. Tämän kiistan, Kyproksen kysymyksen, neuvotteluratkaisu on usein ollut lähellä onnistumista, mutta luottamusta viimeisen askeleen ottamiseen ei ole vielä löytynyt.

Toiveikkuutta ilmassa

Nyt tilanne vaikuttaa myönteisemmältä kuin kenties koskaan aikaisemmin. Kyproksenturkkilainen yhteisö valitsi huhtikuun 2015 lopussa uudeksi johtajakseen Mustafa Akincin, joka on koko poliittisen uransa aikana puhunut Kyproksen kysymyksen ratkaisun puolesta.

Akinci eli lapsuutensa Limassolin kaupungissa, josta hänen perheensä oli paettava väkivaltaisuuksien seurauksena. Saman kaupungin poikia on myös vuodesta 2013 Kyproksen tasavallan presidenttinä toiminut Nicos Anastasiades. Myös hän puoltaa ratkaisua ja tuki jo vuonna 2004 kansanäänestyksessä kaatunutta yhdistymissuunnitelmaa.

Poliittinen tahtotila on nyt siis olemassa. Lisäksi myönteistä ratkaisua puoltaa voimakkaasti saaren vaikea taloustilanne, jolle yhdistyminen antaisi erittäin myönteisen sysäyksen.

Jälleenyhdistymisen arkkitehtuurin tärkeimmät piirteet ovat olleet tiedossa jo pitkään. Tavoitteena on kahden yhteisön ja alueen muodostama liittovaltio. Avainkysymys on valmius kompromisseihin niin sanotuissa ydinkysymyksissä, jotka liittyvät vallanjakoon, omaisuuskysymyksiin, rajoihin ja turvallisuuteen.

Rauha on lopulta tahdon asia ja poliittisen tahdon määrää punnitaan mahdollisesti jo pian. YK:n tukemat neuvottelut jatkuivat perjantaina 15. toukokuuta. YK:n pääsihteerin Kypros-neuvonantaja Espen Barth Eide on todennut tavoitteekseen, että ikuisuuskiistassa olisi saavutettava tulosta vuoden loppuun mennessä.

Poliittinen ratkaisu olisi tärkein yksittäinen askel sovinnon tiellä, mutta historian arvet ovat kuitenkin yhtä syvällä ihmisten tajunnassa kuin ne ovat katukuvassa. Kyproksen pääkaupungilla Nikosialla on hallussaan maineeltaan kyseenalainen ”Euroopan viimeisen jaetun kaupungin” titteli.

Yhteinen kulttuuriperintö

Jotta yhdistyminen onnistuisi myös mentaalitasolla, kyproslaisten on pyrittävä löytämään yhteisiä nimittäjiä. Niitä riittää, jos vain osaa katsoa tarpeeksi avarasilmäisesti.

Kyproslaisten yhteistä kulttuuriperintöä esittelee muun muassa Costas ja Rita Severis -säätiö, voittoa tavoittelematon kansalaisjärjestö, joka pyörittää Nikosian vanhassa kaupungissa sijaitsevaa Centre of Visual Arts & Research -museota.

Jo maantieteellisistä syistä johtuen pienen saaren asukkailla on väistämättäkin paljon yhteistä, jonka vuosisatoja jatkunut yhteiselo on tuottanut. Useimmat kyproslaiset haluavatkin alleviivata eroa mantereella asuviin sukulaiskansoihin. Kyse on kyproksenkreikkalaisista ja kyproksenturkkilaisista, ei siis suinkaan kreikkalaisista ja turkkilaisista.

Museon johtaja Rita Severis kertoo kasvaneensa itse hyvin kreikkalaismielisessä perheessä, jossa kannatettiin saaren liittymistä Kreikkaan. Vasta myöhemmin tultuaan aikuiseksi hän kertoo itse ymmärtäneensä, että Kyproksen on etsittävä oma tiensä, joka ei riipu Kreikasta tai Turkista.

Kierros Centre of Visual Arts & Research -museossa havainnollistaa arjen tasolla perinteiden, vaatetuksen ja arkkitehtuurin kautta yhteisöjen yhteisiä piirteitä. Kulttuuri tarjoaa siten yhden tärkeän keinon sovinnon etsimisessä. Tämänsuuntaisia ajatuksia myös Anastasiades ja Akinci ovat nostaneet esiin viimeaikaisissa kannanotoissaan.

Myös itse museorakennus sijaitsee symbolisesti havainnollisella paikalla Nikosian vanhassa kaupungissa Ermou-kadulla. Entinen kauppakatu päättyy sadan metrin päässä museosta YK:n puskurivyöhykkeeseen, joka on täynnä hylättyjä ja romahtaneita rakennuksia.

Mikäli asiat etenevät suopeasti, niitä päästään lähivuosina jälleenrakentamaan ja yhteisöjen rajan ylittäminen onnistuu muutenkin kuin vain tarkastuspisteiden kautta.

Tämän tavoitteen puolesta myös Suomi on toiminut johdonmukaisella tavalla jo vuosikymmenten ajan. Poliittinen ratkaisu ja onnistunut sovintoprosessi Kyproksella antaisivat paljon kaivattua toivoa koko itäisen Välimeren alueelle, jonka kokonaiskuva vaikuttaa tänä päivänä lohduttoman synkältä.