Rauhanomaista rinnakkaiseloa Marsissa

13

Viime aikoina julkisuudessa Suomea on vaadittu pysymään puolueettomana ja suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Tällaisista puheista itselleni on tullut olo, että olisin laskeutunut Marsiin.

Tai ehkä sittenkin lapsuuteni Suomeen, 70-luvulle, jolloin lahkeet olivat leveät ja tukka pitkä. Paitsi Kekkosella.

Kontrastia on lisännyt paraikaa lukemani Jukka Tarkan mainio Venäjän vieressä -kirja, jossa kuvataan Suomen ottamia ensiaskeleita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Tarkka tarkastelee maamme poliittisen mutta myös virkamiesjohdon toimintaa Suomen päättäessä sitoumuksistaan ja turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan EU-jäsenyydestä Nato-kumppanuuteen.

Vaikka kirja on yöpöydälläni edelleen auki, olen kokenut, että sen punainen lanka tiivistyy Tarkan kirjaamaan yhteen lauseeseen: Suomessa vaikuttaa neuvostonaapuruudesta syntynyt posttraumaattinen tila.

#Turpo pysyy mediassa tänä keväänä. 12. helmikuuta ulkoministeri Soinille luovutettiin kansainvälisen avun antamista ja vastaanottamista koskeva mietintö
#Turpo pysyy mediassa tänä keväänä. 12. helmikuuta ulkoministeri Soinille luovutettiin kansainvälisen avun antamista ja vastaanottamista koskeva mietintö (Kuva: Vesa Häkkinen)

Olen itsekin tutkinut suomettumista ja Kekkosen ajan ilmapiiriä. Jotain samaa tässä viimeaikaisessa keskustelussa kieltämättä on.

Näyttää, että eräät poliitikot, tutkijat ja journalistit hyppivät seinille, kun Suomen turvallisuuspolitiikkaan tai sotaharjoituksiin liittyvässä asiassa mainitaan Venäjä tai Nato taikka USA. Jos nämä kaikki mainitaan samassa virkkeessä, hyppy on sitäkin korkeampi.

Kaikki eivät tietenkään ole samassa pomppulinnassa. Menneen viikonlopun aikana useissa pääkirjoituksissa keskustelua rauhoiteltiin erittäin onnistuneesti. Aiheesta kirjoittivat asiallisesti mm. Helsingin Sanomat , Etelä-Suomen Sanomat ja Keskisuomalainen. Kirjoitusten kritiikin kärki osui aiheellisesti viestintään, joka tunnetusti yleensä epäonnistuu.

Raikkaimmin aiheen nosti esille kuitenkin Kainuun Sanomat, joka harrasti todellista mediakritiikkiä. Lehden pääkirjoituksessa muistutettiin siitä, miten Suomi omaksi vahingokseen onnistui nostattamaan Suomessa järjestettävistä sotaharjoituksista varsinaisen hysterian.

Ylen aamu-tv:n juontaja Sanna Ukkola jakoi huolen omassa blogissaan, kysymällä, kuka hyötyy siitä, että suomalaiset kääntyvät toisiaan vastaan?

En voisi olla enempää samaa mieltä. Mutta asiallista keskustelua meidän on syytä käydä. Tämä kevät onkin asialliselle #turpo-keskustelulle mitä oivallisinta aikaa: hallituksen tilaama Nato-arvio valmistuu vapun tienoilla ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko juhannukseksi.

Tekisi mieleni kysyä, onnistuisiko keskustelu niistä rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä. Koska emme kuitenkaan ole Marsissa, toivon yksinkertaisesti malttia, analyyttisyyttä ja hyviä argumentteja.

Kommentit

Veijo Orava 4 vuotta sitten

Onko ns. ”veren kaivaminen omasta nenästä” viisasta politiikkaa ja journalismia tilanteessa jossa emme kuulu Natoon, meillä ei ole puolustussopimusta esim. USA:n ja/tai Ruotsin kanssa ja oma puolustuksemme on ajettu historiallisen huonoon tilaan? Pahimmassa tilanteessa olemme totaalisen yksin, idioottimaisen pullistelun ja suunsoiton edesauttaman sotilaallisen konfliktin synnyttyä. Epäilen ettemme edes pääse Natoon, enkä ole ainoa. Miten käyt asiallista keskustelua kun kaikkia jotka epäilevät tulevien harjoitusten viisautta, syytetään suomettuneiksi, kommareiksi, Venäjän nuolijoiksi ym. ym? Molemmat suurvallat ovat 2. maailmansodan jälkeisissä konflikteissa rikkoneet kansainvälisiä sopimuksia ja -lakeja sekä polkeneet ihmisoikeuksia ym. En ihmettele, että osa nyky nuorista epäilee varusmiespalveluksen viisautta kun et tiedä kenen sotia ja missä, joudut mahdollisesti sotimaan. Vanhaa viisautta lainatakseni, pidä ystävät lähelläsi mutta vihollisesi vielä lähempänä.

Petri Kivenheimo 4 vuotta sitten

Kannatan lämpimästi bloggaajan loppukappaleen toivomusta ja pahoittelen sitä, ettei Veijo Orava (VO) näköjään halua sitä noudattaa. Tämä vaikutelma syntyy seuraavista syistä:

VO: ”Onko ns. ’veren kaivaminen omasta nenästä’ viisasta politiikkaa ja journalismia tilanteessa jossa emme kuulu Natoon, meillä ei ole puolustussopimusta esim. USA:n ja/tai Ruotsin kanssa ja oma puolustuksemme on ajettu historiallisen huonoon tilaan? Pahimmassa tilanteessa olemme totaalisen yksin, idioottimaisen pullistelun ja suunsoiton edesauttaman sotilaallisen konfliktin synnyttyä.”

Kommentti: Tällainen tunnekiihkoa lietsova aloitus ei nähdäkseni edusta sen enempää malttia, analyyttisyyttä kuin hyviä argumenttejakaan. Pikemminkin se vaikuttaa olevan omiaan lietsomaan paniikkimielialaa ja siten hankaloittamaan rauhallisen asiallista keskustelua Suomen vaihtoehdoista.

VO: ”Epäilen ettemme edes pääse Natoon, enkä ole ainoa.”

Kommentti: No, onhan tämä kysymys Natoon pääsemisestä ilman muuta mielekäs esittää, mutta ”oman porukan” epävarmuuden toteaminen ei ole järkevän keskustelun päätöspuheenvuoro vaan pikemminkin sen avaus. Siitä käsin voi sitten käydä arvioimaan perusteita puolesta ja vastaan. Sitä paitsi tässä on kysymys Naton teknisen jäsenyyden lisäksi nimenomaan Suomen turvallisuuspoliittisesta suunnanvalinnasta: jos omasta puolestamme olemme valmiit liittymään Natoon ja olemme tehneet asiasta julkisen, niin jo ennen tämän toteutumistakin olemme eri asemassa kuin jos olisimme varta vasten jättäytyneet jonkinlaiselle ”harmaalle vyöhykkeelle”: Natolle on tärkeää varmistaa oman alueensa sotilaallinen turvallisuus, ja Suomella on maantieteellisen asemansa vuoksi Natolle strategista merkitystä (Baltian ja Norjan osalta välittömästikin). Vaikka siis Suomen Nato-tie veisikin jonkin aikaa ja kohtaisi joitain vaikeuksiakin, niin EU-Suomen Nato-halukkuus tekisi Natolle ja etenkin USA:lle jo oman uskottavuutensakin tähden vaikeaksi jättää auttamatta, jos kimppuumme tavalla tai toisella hyökättäisiin — auttamatta jättäminen kun selvästikin heikentäisi Naton edellytyksiä tähänastisen alueensa puolustamiseen.

VO: ”Miten käyt asiallista keskustelua kun kaikkia jotka epäilevät tulevien harjoitusten viisautta, syytetään suomettuneiksi, kommareiksi, Venäjän nuolijoiksi ym. ym?”

Kommentti: Voimme olla samaa mieltä siitä, ettei henkilöön käyvä argumentointi ole kenellekään kunniaksi, ja, kuten huomataan, en ole tällaisiin syytöksiin turvautunutkaan. Olisin myös toivonut, että VO olisi itsekin syönyt omaa lääkettään pidättäytyen syyllistelemästä erimielisiään ”veren kaivamisesta omasta nenästä” sen enempää kuin ”idioottimaisesta pullistelusta ja suunsoitostakaan”. On ihan oikeasti mahdollista keskittyä puhumaan asiaakin!

VO: ”Molemmat suurvallat ovat 2. maailmansodan jälkeisissä konflikteissa rikkoneet kansainvälisiä sopimuksia ja -lakeja sekä polkeneet ihmisoikeuksia ym.”

Kommentti: Epäilemättä, ja niin ovat tehneet kovin monet muutkin. Suomen turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa ei tällainen ylimalkainen toteamus kuitenkaan auta pitkällekään. Olennaista olisi sen sijaan myöntää se tosiseikka, että toisin kuin Venäjä USA ei ole kaapannut itselleen mitään eurooppalaisia alueita eikä lähettänyt asemiehiä lietsomaan välivaltaisuuksia ja synnyttämään ETYJ-alueelle ”jäätyneitä konflikteja”; amerikkalaissotilaat ovat päinvastoin ylläpitäneet rauhaa ja vakautta Euroopassa siinäkin vaiheessa, kun pitkälti yli puolet maanosastamme oli maailmanvaltaan tähtäävän totalitaristisen ideologian saappaan alla. Näissä suhteissa tilannearvio on nähdäkseni täysin epäsymmetrinen, ja juuri tätä pidän Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta keskeisenä näkökohtana, joka tulisi ottaa asiapitoisessa keskustelussa huomioon.

VO: ”En ihmettele, että osa nyky nuorista epäilee varusmiespalveluksen viisautta kun et tiedä kenen sotia ja missä, joudut mahdollisesti sotimaan.”

Kommentti: Asiallinen keskustelu on tarpeen siksikin, että erinäisiä turhia pelkoja ja huolia voidaan sen nojalla hälventää. Enpä ainakaan itse tiedä yhtäkään Nato-maata, joka esim. olisi lähettänyt vastahakoisia asevelvollisiaan osallistumaan omien rajojensa ulkopuolisiin konflikteihin, eikä mikään Nato-jäsenyydessä tietääkseni velvoitakaan ketään tekemään niin.

VO: ”Vanhaa viisautta lainatakseni, pidä ystävät lähelläsi mutta vihollisesi vielä lähempänä.”

Kommentti: Tuota viisautta olisi ehkä syytä hieman avata, jotta sen merkitys kunnolla avautuisi: ketkähän kirjoittajan mielestä nyt sitten ovat noita Suomen ystäviä, ketkä taas vihollisia, millaisella etäisyydellä nämä kummatkin meistä tällä hetkellä ovat, mitkä olisivat optimaalisia etäisyyksiä, ja mitä mahdollisuuksia meillä olisi käytettävissämme tämän etäisyysasian parhaalle tolalle saattamiseksi?

Veijo Orava 4 vuotta sitten

Pahoitteluni koska kommenttini aiheutti tuollaisen tunnekiihkon Petri Kivenheimossa. Jos aiheutan paniikkimielialaa, mieleeni tulee Eurooppalainen maa jossa 1940-luvulla ei saanut aiheuttaa tappiomielialaa. Eli onko niin ettei rahvaanomaisesti, ilman virkamiesliturgiaa tai yliopistosnopismia, saa osallistua keskusteluun? Onko tämä keskustelu varattu vain oikeille mielipiteille, oikealla tyylillä? Maailma olisi teille paljon helpompaa, jos olisi yksi Pravda jossa oikeat ihmiset voisivat argumentoida analyyttisesti oikeita asiota valtaapitävien hyväksyvän silmän alla .Voisitte analysoida toistenne kirjoituksia kenenkään pilaamatta akateemista tunnelmaa . PK:n kommentissa haisee muuten hieman rasismi. Alkuperäisestä kommentistani en anna periksi pilkkuakaan.

Petri Kivenheimo 4 vuotta sitten

Enhän ollut pyytänytkään antamaan periksi vaan perustelemaan. Perustelemisen voisi aloittaa vastaamalla seuraaviin kysymyksiin, jotka mielestäni liittyvät suoraan näiden VO:n kahden tekstin esiin nostamiin aiheisiin:

(1) Miltä osin puolustuksemme on nykyään huonommassa tilassa kuin vaikkapa presidentti Kekkosen aikana?

(2) Mikä tuossa blogitekstissä olisi luokiteltavissa ”idioottimaiseksi pullisteluksi ja suunsoitoksi”?

(3) Ottaen huomioon, että amerikkalaiset ovat tarjonneet puolustusvoimillemme hyödyllistä harjoitteluapua jo ilman Suomen Nato-jäsenyyttä tai sellaisen hakemistakaan, niin mitkä syyt esimerkiksi puoltaisivat sellaista käsitystä, että mahdollinen Nato-jäsenyyshakemus olisi jotenkin heikentämässä mahdollisuuksiamme saada sotilaallista apua ja tukea lännestä, jos sitä jossain vaiheessa aivan erityisesti tarvitsisimme?

(4) Missä kohden edellisessä tai tässä kirjoituksessani olen ehkä turvautunut henkilöön kohdistuvaan syyttämiseen tai muutoin siirtynyt asiakysymysten ulkopuolelle? Miten siis väitetty tunnekiihkoni on VO:n arvion mukaan värittänyt tekstejäni tai vaikeuttanut asiallisen keskustelun käymistä?

(5) Rasismiviittaus tuotti hieman päänvaivaa, mutta päädyin seuraavaan: Vaikka lieneekin totta, että USA:n sotilasyksiköissä on enemmän tummaihoista väkeä kuin Venäjän riveissä ja vaikka presidentti Obaman ihonväri onkin kieltämättä tummempi kuin presidentti Putinin, niin millä tavoin nämä seikat olisivat ehkä tulleet esiin tänne kirjoittamissani näkökohdissa tai olleet vaikuttamassa asioiden arviointiini?

(6) Onko joku Nato-maa Naton vaatimuksesta joutunut lähettämään vastahakoisia varusmiehiään rajojensa ulkopuolisiin sotiin? Missä ja milloin näin olisi tapahtunut?

(7) Miten ystäviin ja vihollisiin liittyvä vanha viisaus liittyy tähän keskusteluun (edellisviestissänihän on siihen liittyviä tarkennettujakin kysymyksiä, joihin ei ole vielä tullut mitään vastausta)?

(8) Oliko 1940-luvun Euroopassa jokin sellainenkin maa, jossa tappimielialan aiheuttaminen oli hyväksyttävää? Mikähän se sitten mahdollisesti olisi ollut?

(9) Eikö ole aivan ilmeistä, että kysymyksiä esittämällä en suinkaan yritä estää keskusteluun osallistumista vaan päinvastoin kutsua antamaan siihen muhkean panoksen? (Ellei jaksaisikaan kaikkeen vastata, niin onhan tässä valinnanvaraakin.)

(10) Tällainen kysymysten esittäminen ja niihin vastausten odottaminen ei mielestäni edusta ainakaan mitään ”Pravda-tunnelmissa” käytävää yhden mielipidesuunnan sisäänpäinlämpiävää keskustelukulttuuria. Mikähän sitten ehkä edellispuheenvuorossani sellaista tuntui edustavan?

Vastaustyylikin on muuten puolestani aivan vapaa, eikä tarvitse yrittää mitenkään imitoida akateemista kirjoittamista, kunhan vain teksti on ymmärrettävää ja liittyy kulloisenkin kysymyksen aiheeseen.

Jukka Kilpi 4 vuotta sitten

Malttia, analyyttisyyttä ja hyviä argumentteja löytyy mm. mannerheimristin ritarin Wolf H. Halstin teoksista, sekä Paasikiven ja Tannerin muistelmista. Niiden johtolanka on se, ettäSuomen turvallisuuden ydinkysymys ei ole maanpuolustus. VAAN se on: Neuvostoliitto/Venäjä ei koe Suomen kautta siihen kohdistuvan sotiilaallista uhkaa. Ja siihen ei riitä etteivät suomalaiset uhkaa Venäjää, myös venäläisten on uskottava ettei Suomesta uhata Venäjää. Kun tähän yhdistetään Suomen vahva oma puolustus, on maamme asema turvattu.

NATOon liittyminen murskaisi tämän kymmenien vuosien työn tuloksen. Luottamuksen ja turvallisuuden, joka on lunastettu paitsi valtiomiesten työllä ja viisaudella, myös tuhansien ja tuhansien suomalaisten veriuhrilla.

Tämän viisauden ylläpito tuntuu Ulkoministeriössä vaativan keratusharjoitusten tiivistämistä.

Veijo Orava 4 vuotta sitten

1.Puolustuskyky muodostuu kun puolustusvoimien todellinen suorituskyky suhteutetaan potentiaalisiin uhkiin. Puolustusvoimiemme suorituskyky on laskenut 90-luvun lopulta lähtien. Tärkeimpinä Ilmatorjunnan suorituskyvyn lasku. BUK-järjestelmä oli suorituskykyisempi kun NASAMS 2. Melkein kaikki venäläiset sotilas- ja taistelukoneet pystyvät tarvittaessa lentämään NASAMS 2:en yli. Samalla rahalla olisi saatu Israelista, USA:sta, Ranskasta tai Kiinasta jopa huomattavasti suorituskykyisempää kalustoa. Ihmettelen suuresti kauppaa koska osa puolustusvoimien asiantuntijoista vastusti NASAMS:ia. Panssariprikaatien, 240 venäläistä taistelupanssaria(170 T-72), 220 venäläistä kuljetus- ja rynnäkköpanssaria hävittäminen mutta suurimpana suorituskyvyn laskuna pidän taistelutavan muutosta paluulla 1-maailmansodan taistelutapaan. Tykistöä hävitettiin. Mies vahvuutta pudotettiin radikaalisti. Joukko-osastojen lakkauttaminen. Puolustusbudjetin leikkaus. Maamiinoista luopuminen. Myös näille karsimisille oli/on vastustusta puolustusvoimissa sekä siviilissä. Hornetteihin on hankittu JASSMS ilmasta-maahan ohjukset. Horneteissa on ongelmana niiden sijoitus ja Venäjän yksi maailman tehokkaimmista ilmatorjuntaohjus puolustuksesta. Katso karttaa ja S-300, S-400 tai S-500 järjestelmien suorituskykyä. Meillä on iso ja kallis ongelma. Eli miten arvioit Hornettien suorituskyvyn jos ne eivät pääse ilmaan? Putinin aikana venäjän armeijan suorituskyky on noussut hurjaa vauhtia. Tosin rahaa on palanut paljon ja palaa edelleen talousongelmista huolimatta. Henkilökohtaisesti eniten arveluttavat nämä ns. nopeat isot sotaharjoitukset. Suomi ei tällä yhteiskunnalla ja näillä resursseilla pysty ikinä vastaamaan näihin. Ei edes liittoutuneena. Eli olemme totaalisesti pudonneet kelkasta. On toki positiivistakin tapahtunut esim. sadan Leopard 2A6 hankkiminen, mutta kuten edellä mainitsin, väärä käyttötapa. Rahaa on käytetty välillä paljonkin, mutta harkitsemattomasti, suorastaan tyhmästi.
2. Missähän kohdassa viittaan blogin pitäjän tekstiin? Viittaan yleiseen keskusteluun aiheesta. Kuinka sinä arvioit esim. Gustav Hagglundin sanomaan ” ..täällä saa turpaansa..”. Jos haluat että alan suurennuslasin kanssa tarkastelemaan blogin tekstiä, niin mitä vikaa on siinä että Suomi koittaisi pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Luulen ettei Saksa, Ruotsi, Norjakaan pääsääntöisesti halua suurvaltaristiriitojen keskiöön. Onko osa Suomalaisista poliitikoista ja virkamiehistä niin huomion hakuisia että haluavat suurvaltaristiriitojen keskiöön? Minä pidän tälläistä käyttäytymistä pääsääntöisesti viisautena, riippuen tietenkin asiasta.
3. Näinkö minä kirjoitin? Fakta on ettemme ole Naton jäseniä ja ettei meillä ole puolustus sopimusta joka takaisi 100%:en avun jos sitä tarvitsisimme nopeasti. Muunlainen ajattelu on tosiasioiden vääristelyä ja suorastaan vaarallista. Vaikka kuuluisimme Natoon, mahdollisessa sotilaallisessa konfliktissa avun saaminen olisi erittäin haasteellista. Tämän ovat sanoneet Suomalaiset ja kansainväliset sotilasasiantuntijat. Yhteisen harjoittelun hyödyllisyydestä voi olla montaa mieltä. Jos olemme niin hyviä kumppaneita USA:n kanssa, näkisin ”aseveli hintaan” tehtävän kaupan esimerkiksi kahdesta Patriot PAC-2 it-patterista ja sadasta ATACMS tykistöohjuksesta osoituksena tästä. Näistä olisi Suomelle todellista hyötyä.
4. Luehan tämän blokin kaikki teksti ajatuksella uudelleen.
5. Se että USA on ollut Euroopan rauhan takuu miehenä ei kuittaa Euroopan ulkopuolista väärää toimintaa. Tietenkin jos ajattelee ettei Etelä-Amerikkalaisilla, Lähi-idässä ja Aasiassa ole samoja kansainvälisiä- ja ihmisoikeuksia niin ymmärrän näkökantasi.
6. Näinkö minä kirjoitin? Minä kuuntelen mitä lapset, nuoret ja nuoret aikuiset ajattelevat ja mikä heitä huolettaa ko. asiassa. Syntyy jopa mielenkiintoisia ja uusia näkökulmia synnyttäviä keskusteluja. Suosittelen sinulle, poliitikoille, virkamiehille ja kaikille. Ainut riski on että puhkeaa kupla jossa elät, mutta se riski kannattaa ottaa.
7. Vihollisen perinpohjainen tunteminen auttaa varautumisessa ja valmistautumisessa todella paljon. Tämähän on onnistuneen puolustuksen peruslähtökohta. ”Rautaseiripun” takaa olemme huomattavasti huonommassa lähtökohdassa.
8. Miten siedämme erilaisia, jopa vastakkaisia mielipiteitä ja toisin ajattelua? Mitä kertoo toteamuksesi että lietson paniikkimielialaa? Jos oikein käytän suurennuslasia blogin tekstiin, samahan on havaittavissa siinä. Eli on olemassa ”oikeaa” keskustelua ja ”väärää” keskustelua. Kuka tämän määrittelee? Venäjällä on maan johdon määrittämää ja kontrolloimaa ”oikeaa” keskustelua. Haluatteko samanlaista Suomeen? Ainakin helpottaa keskustelun käymistä. Jo nyt joillakin poliitikoilla on kaksi keskustelu tapaa: kun kamera käy ja kameran ja julkismedian ulkopuolinen keskustelu tai keskustelemattomuus. On ihan oma kohtaista kokemusta sensuroinnista, ignoraamisesta ja toisinajatteluni tuomitsemisesta. Oma itsetuntoni ei saa minkäänlaista kolausta näistä, vaan vahvistuu. Saatan jopa luulla että minä olen oikeassa. Ehkä se kertoo myös toisen puolen viisaudesta ja älykkyydestä jotain.
9 ja 10. ???????????????
Ps. En kuulu mihinkään puolueeseen tai poliittiseen järjestöön. Olen yksityinen ”havukka-ahon” ajattelija.

Kreeta 4 vuotta sitten

Norja ja Viro ovat jo eroamassa Natosta. Kuulemma konkurssissa koko Usa.

Kreeta 4 vuotta sitten

TUKI SUOMEN PERUSETUJEN MUKAISELLE LINJALLE.

URHO KEKKONEN KOKO KANSAN PRESIDENTIKSI.

Vuoden 1978 tasavallan presidentin vaaleissa on kysymys Suomen kansan perusetuja vastaavan ja kansainvälisesti tunnustetun Suomen ulkopolitiikan jatkuvuuden vakuuttavasta varmistamisesta. Tämä toteutetaan siten, että tohtori Urho Kekkonen valitaan uudellen valtion päämieheksi. Näissä vaaleissa hänelle annettu laaja kannatus on ilmaus Suomen kansan vakaasta suhtautumisesta ulkopolitiikkaan, jolla on välitön vaikutus kansallisiin peruskysymyksiin.

Kaikki vastuunsa tuntevat suomalaiset antavat tänä päivänä tukensa rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä lujittavalle ulkopolitiikallemme. Tämä yhdistää Suomen kansaa ja on kansanvaltaisen kehityksen turvana. Hyökkäykset ulkopoliittista lijaa ja sen perustana olevaa ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimusta vastaan on päättäväisesti torjuttava.

Kansainvälisessä politiikassa Suomen toimille on ollut leimallista pysyttäytyminen suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Välirauhansopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen jälkeisenä aikana olemme kulkeneet pitkän tien laakson pohjalta rinnettä ylös avarampiin maisemiin, minkä presidentti Paasikivi asetti aikanaan tavoitteeksi. Kuljettua tietä on viitoittanut toiminta rauhan puolesta sotaa vastaan, niinkuin presidentti Kekkonen on luonnehtinut ulkopolitiikkamme keskeistä sisältöä.

Ulkopoliittisen linjamme tärkeimpänä kysymyksenä tulee jatkuvasti olemaan hyvien ja luottamuksellisten naapuruussuhteiden ja monopuolisen yhteityön kehittäminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Perinteiset hyvät suhteet pohjoismaihin laajenevat ja syvenevät. Valtiollista, taloudellista ja kulttuuriyhteityötä lisätään myös muiden maiden kanssa. Tämän sisältöinen ulkopolitiikka edistää parhaiten yhteisvastuuseen perustuvaa kanssakäymistä kehitysmaiden kanssa.

Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittinen linja, jonka vankkumattomana perustana on Suomen ja Neuvostoliiton kesken solmittu YYA-sopimus, luo puitteet myös vastaisuudessa harjoittaa rauhantahtoista, aktiivista puolueettomuuspolitiikkaa kansaivälisen rauhan ja turvallisuuden hyväksi.

Suomen ulkopolitiikan osakseen saama laaja tunnustus on vahvistanut kansainvälistä asemaamme ja edesauttanut monitahoista toimintaamme kansojen yhteisön jäsenenä. Tästä ovat osoituksena ETY-kokouksen ja SALT-neuvottelujen isännyys sekä toimintamme YK:ssa. Myönteinen paniksemme kansainvälisen jännityksen liennytyspyrkimysten hyväksi rohkaisee ja velvoittaa meitä toimimaan edelleen uraa uurtavalla tavalla yhteistyö edistämiseksi yhteiskuntajärjestelmiltään erilaisten valtioiden välillä.

Kansalaiset,

Osoittakaamme Suomen ulkopolitiikan kanntus yli puoluerajojen!

Valitkaamme tohtori Urho Kekkonen edelleen koko kansan presidentiksi vuoden 1978 vaaleissa!

Suomen Sosialidemokraattinen puolue

Suomen kansa Demokraattinen liitto

Suomen Kommunistinen Puolue

Keskustapuolue

Kansallinen Kokoomus

Svenska Folkpartiet

Liberaalinen kansanpuolue

Petri Kivenheimo 4 vuotta sitten

Keskustelun taso näkyy olemaan ilahduttavasti kohoamaan päin, ja sotilasteknistä asiantuntemustakin tarjolla. Tämä antaa mahdollisuuden nostaa esiin mielestäni keskeisiä asioita, joista päällimmäisenä on Suomen turvallisuusympäristön raju muutos viime vuosina. Toissavuotinen Krim-kaappaus oli nähdäkseni selvä vedenjakaja, joka osoitti, minkä verran painoarvoa Venäjän allekirjoituksella Euroopan kollektiivisen turvallisuuden takaamiseksi laadituissa kansainvälisissä sopimuksissa todella on. Kun Suomen rajoilla ei ole sopimuksellisesti sen parempia itätakeita kuin Ukrainallakaan, ei pitäisi olla kenellekään yllätys, että olemme nyt etsimässä uuteen tilanteeseen sopivia ratkaisuja.

Olen Veijo Oravan kanssa samaa mieltä Venäjän ja venäläisten tuntemisen tarpeellisuudesta, vaikkei Venäjää mielestäni tarvitse suoralta kädeltä ”viholliseksi” leimatakaan — sen oma käyttäytyminen ratkaiskoon, onko sitä historian tässä vaiheessa pidettävä Suomen ystävänä, vihollisena vaiko jonain siltä väliltä. Suomen turvallisuuspolitiikan keskeisin arvaamattomuustekijä se kuitenkin joka tapauksessa on.

Eräs venäläisyyttä omakohtaisesti tunteva informantti kuvasi taannoin lehtihaastattelussa venäläisten kanssa neuvoteltaessa huomioon otettavia seikkoja, joista mieleeni jäi erityisesti: ”Venäläinen kunnioittaa vain voimaa.” Koska Suomen puolustamiseen on käytettävissä olennaisesti enemmän voimaa Naton tuella kuin ilman sitä, on siis selvää, että Suomen alueella Nato-maiden kanssa yhdessä järjestettäviä sotaharjoituksia on pidettävä Suomen turvallisuutta lisäävänä tekijänä, ja tästä myös ymmärtääkseni vallitsee Suomessa laaja yksimielisyys aina entistä ulkoministeriä Erkki Tuomiojaa myöten.

Suomen turvallisuuteen kyllä minustakin vaikuttaa myös se, miten Venäjän johto meidät näkee, kuten Jukka Kilpi muistutti. Tältä osin kysymys on siitä, miten hyvin venäläiset puolestaan tuntevat meidät suomalaiset. Tässä yhteydessä hyvä lähtökohta voisi olla venäjän kielessä kuulemma tunnettu tietynlaista ihmistyyppiä kuvaava luonnehdinta, joka suomennettuna kuuluu jokseenkin: ”tyhmänrehellinen kuin tsuhna (suomalainen)”. Tämä onkin asian toinen puoli: me suomalaisethan olemme tottuneet siihen, että pacta sunt servanda eli että tehdyt sopimukset ovat kaikkia osapuolia velvoittavia. Kun Krim-kaappaus osoitti Venäjän nykyjohdon täysin vastakkaisen suhtautumistavan julkisiin kansainvälisiin velvoitteisiinsa, pohja samalla putosi Suomen siihenastiselta hyväuskoisuudelta, jota on ilmentänyt esim. nykyistä edellisen presidenttimme vähättelevän sosiaalipsykologisoiva luonnehdinta balttien Venäjää kohtaan tunteman epäluulon ja siihen perustuneen Nato-liittoutumistarpeen ”historiallis-traumaattisesta” luonteesta. Nythän vaikuttaakin siltä, että baltit yksinkertaisesti vain tunsivat nyky-Venäjän naapuruuden riskit meitä suomalaisia olennaisesti paremmin.

Tyhmänrehellisyytemme kääntöpuolena on se, että luottamuksemme voi periaatteessa menettää vain kerran: ”joka kerran keksitään, sitä aina epäillään”, sanoo suomalainen sananlasku. Lähtökohtaisesti naapuria siis on kyllä hyvinkin hyväuskoisesti voitu pitää niin perin luotettavana, ettei Suomella ole katsottu mitään turvallisuusvajetta eikä siis liittoutumistarvettakaan olevan (ja tämmöistä viisautta on voitu tarjotella ”vientituotteeksikin”); mutta kun samainen naapuri sitten yhden eittämättömän kerran onkin osoittautunut läpeensä epäluotettavaksi (Krim-operaation kokonaisuus), niin sitä kyllä on tyhmänrehellisen suomalaisen ajattelutavan pohjalta kovin vaikeaa pitää luotettavana nähtävissä olevassa tulevaisuudessakaan, ja juuri tämä tilannearvion epäjatkuvuusmurros on pakottamassa koko turvallisuuspoliittista ajattelu- ja toimintamalliamme uusille urille: nyt näemmekin pelottavan selvästi, että ”kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”, emmekä siis halua Suomemme turvallisuuspolitiikan olevan kiinni huonosti vaan päinvastoin mahdollisimman hyvin.

Miten tähän ”mahdollisimman hyvin kiinnitettyyn” tilaan sitten parhaiten pääsisimme, juuri siitähän tätä turpo-keskustelua nyt olisi käyminen. Siinä voi kyllä menneilläkin sukupolvilla olla oman kokemuksensa pohjalta sanansa sanottavana, mutta kaikkea on arvioitava tuoreiden kokemusten antamaa taustaa vasten, sillä tilanne ei nyt ole sama kuin viime vuosituhannella.

Toiselta puolin olisi tietysti ahkeran johdonmukaisesti viestittävä itärajammekin yli, ettei Nato-liittoutunutkaan Suomi kylläkään uhkaisi millään tavalla ketään. Se vain saattaisi olla entistä paremmin kiinni — ei sen enempää eikä vähempää.

Veijo Orava 4 vuotta sitten

Yle:n uutinen USA:n asevoimien Euroopan-joukkojen komentaja Ben Hodges: Haluaisin todella harjoitella Patriot-ilmatorjuntajärjestelmän siirtämistä meritse Ruotsiin. Tälläisestä harjoittelusta on sotilaallista ja puolustuksellista hyötyä. Poliittinen puoli on sitten asia erikseen. Seuraavaksi yksinkertainen kärjistys: USA:n kodinturvajoukot tulevat lentelemään vanhoilla romuilla Suomeen ja osa kokoomuksen ja perussuomalaisten poliitikoista ministerejä myöten hyppivät orgasmissa. Eivätkö poliitikkomme osaa hoitaa asioita selkä suorana, nöyristelemättä. Meillä on pakonomainen tarve nuoleskella itään tai länteen. Kaipaisin hieman ”Antero Rokan”-henkeä asioiden hoitoon.

turpo jurpo 4 vuotta sitten

Hyvä että Venäjä vapautti Krimin imperialistin ikeestä!

Petri Kivenheimo 4 vuotta sitten

Niin kuin noista Veijo Oravan esimerkeistäkin näkyy, Pohjoismaiden ja varsinkin entisen Ruotsi-Suomen turvallisuus- ja sotilaspoliittinen asema on joka tapauksessa nyt valinkauhassa, ja siihenhän tämäkin keskustelu osaltaan liittyy. Koska venäläinen nyt joka tapauksessa kunnioittaa voimaa, niin mitä enemmän USA tavalla ja toisella näyttää tällä alueella värejään, sitä todennäköisemmin tähän asti kansainvälisesti tunnustetut rajamme myös pysyvät sellaisina, Kremlinkin kartoilla.

Nimenomaan Suomen kannaltahan Venäjän sisäisessä ulko- ja sotilaspoliittisia tavoitteita koskevassa keskustelussa on heti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen ollut sellainen ikävä piirre, että on alettu puhua vuoden 1914 rajojen palauttamisesta. Voimanäkökulmasta argumentoivat venäläiskeskustelijat eivät ylipäänsä ota pienten valtioiden itsenäisyyttä ensinkään vakavasti vaan näkevät maailman ”Molotov-Ribbentrop/Jalta-projektiossa”: geopoliittiset suurvaltanavat ympäröivät itsensä etupiirein, ja rauhanomainen ulkopolitiikka on sitä, että suursotien välttämiseksi näiden etupiirien rajoista pyritään sopimaan suurvaltojen kesken neuvottelupöydässä. Pieniltä ei kysytä, mihin ne haluavat asemoitua, vaan suurten neuvottelutulokset ovat niiden kannalta pelkkiä ilmoitusasioita: ”On sovittu, että kuulutte meidän etupiiriimme joka tapauksessa — saatte päättää ainoastaan sen, tunnustatteko tämän asemanne ’vapaaehtoisesti’ (jolloin voi olla jokusia porkkanoitakin tarjolla) vai pakosta (jolloin teemme teistä kohtalotovereillenne varoittavan esimerkin)”.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että länsivaltoja ”Jaltan jäljet pelottavat” eivätkä ne siksi ole halukkaita Venäjän tavoittelemiin uusiin etupiirisopimuksiin vaan lähtevät siitä, voimassaoleviin kansainvälisiin sopimuksiinkin kirjatusta, periaatteesta, että itse kullakin itsenäisellä valtiolla on koostaan riippumatta rajoittamaton oikeus valita ulkopoliittinen linjansa itse. Näissä oloissa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon tehtäväksi jää sanoin ja teoin paaluttaa, mikä on se kansainvälinen viiteryhmä, johon tahdomme lukeutua, ja olemalla aloitteellinen sotilasyhteistyön saralla USA nimenomaan avaa meille ovia, joista voimme käydä sisään. Se, jos tänne nyt konkreettisella tasolla lähetetäänkin vain sellaisia yksiköitä, jotka tuskin voisivat sopia paranoidisimpienkaan venäläiskenraalien uhkakuviksi, sopii myös hyvin tähän kuvioon: viestihän ei ole se, että USA olisi tekemässä mitään Venäjän vastaisia hyökkäysvalmisteluja, vaan ihan vain se, että, Jaltasta poiketen, Washington ei enää pidä Suomea(kaan) Moskovan kanssa käytävien neuvottelujensa pelinappulana. Tätä pidän seikkana, jonka merkitystä tuskin voi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yhteyksissä liikaa painottaa (vaikka ei sitä toisaalta tietysti kannata julkisuudessa ylihehkuttaakaan, kun toisaalta pyrimme kaikella järkevyydellä pitämään itäsuhteemmekin mahdollisimman hyvässä kunnossa — mutta nimenomaan ”korkeiden sopimuspuolten” välisinä suhteina, ei vasallivaltion suhteina isäntävaltioon).

Veijo Orava 4 vuotta sitten

”Hevosmiehet” kertoivat ettei osalle upseeristosta ja poliitikkoja olekaan tärkeintä Suomen puolustus ja turvallisuuspolitiikka, vaan hyvä palkkaiset Naton ja muut kansainväliset virat muhkeine eläke-etuineen.

Leave a Reply