Tiet ovat pääosin hyvässä kunnossa, voi vain kuvitella kuinka pitkään matkanteossa meni ennen vanhaan. Maan kaukaisimpiin kolkkiin ei ehdi saman vuorokauden sisällä. Matkani Sambiassa veivät minut kaikkiin Sambian kymmeneen lääniin ja yli puoleen maan 110:stä piirikunnasta (district). Paljon jäi vielä näkemättäkin.

Sambia opettaa. Neljä vuotta keskellä Afrikkaa on ollut monessa mielessä rikastuttava kokemus, avaten ikkunoita maanosan nykypäivään. Jätän jäähyväiset Sambialle elokuussa 2018 ristiriitaisin mielin.

Tunteista pinnalla on huoli. Huolenaiheista suurin on väestönkasvu. Itsenäistymisen aikaan 1960-luvun puolivälissä Sambiassa oli vähemmän ihmisiä kuin Suomessa, 3,5 miljoonaa. Nykyisellä 3,3 prosentin vuosittaisella väestönkasvulla tämän päivän 17-miljoonainen väestö kaksinkertaistuu vuoteen 2035 mennessä, ja 50 miljoonan raja saavutetaan joskus vuonna 2055.

Miten kasvava väestö pärjää?

Euroopassa Afrikan väestönkasvu nähdään uhkana: maanosan työttömän ja toivottoman nuorison  pelätään vyöryvän Välimeren yli.  Pohtia pitäisi myös sitä, miten Afrikka itse pärjää kasvavan väestönsä kanssa. Suurin osa Sambian lapsista menee kyllä kouluun, mutta saa huonotasoista opetusta. Etenkin tytöt jättävät koulun usein kesken, lapsiavioliitot ja teiniraskaudet ovat maaseudulla yleisiä. Yritykset moittivat etteivät saa ammattitaitoista työvoimaa, ammatillisen koulutuksen laadussa kun on niin paljon toivomisen varaa.

Sambiassa on vielä tilaa, väestöntiheys ei ole paljoa suurempi kuin Suomessa. Maan käyttö on kuitenkin tehotonta. Väestön valtaosa elää omavaraismaataloudessa, jonka satomäärät ovat surkeita verrattuna kaupallisiin viljelmiin. Metsäkato on osin tästä syystä yksi maailman kiivaimmista: Suomen tukeman ILUA- (Integrated Land Use Assessment) ohjelman tuloksena saatiin arvio metsäkadosta: 270 000 hehtaaria vuodessa, jalkapallokentällinen minuutissa.

Sambian metsissä oli aikoinaan runsaasti arvokasta kovapuuta, joka jäi metsään koska sen kaataminen ja työstäminen oli vaikeaa ja vaivalloista! Nyt kovat puulajit ovat muuttumassa harvinaisiksi, niitä on viety raaka-aineeksi varsinkin Kiinaan. Sambiassa on perinteisesti myös käytetty paljon puuhiiltä, ja kun sähköstä on ajoittain pula, on hiilen kysyntä kasvanut. Sitä menee myös vientiin, naapurimaihin ja Persianlahdelle saakka.

Koen olleeni etuoikeutettu kun pääsin näkemään Afrikan villiä, uskomattoman kaunista luontoa. Paine kansallispuistoja kohtaan kuitenkin kasvaa. Lapseni näkivät norsujen vaeltelevan vapaina. Sarvikuonoja näkee enää vain tiukasti vartioiduilla ja aidatuilla alueilla. Nykymenolla, salametsästyksen ja elintilan kapenemisen takia, lapsenlapseni eivät enää tule näkemään vapaita norsuja.

Siinä missä Suomessa koemme ilmastonmuutoksen hellejaksoina, Sambiassa se näkyy kuivuutena ja sateiden lankeamisena omituisina ajankohtina. Maassa, jossa maanviljelys on riippuvaista säännöllisistä sateista, ilmastonmuutoksen seuraukset voivat olla katastrofaalisia.

Tuloksia ja kolhuja

Suomi on pyrkinyt tukemaan Sambiaa kehitysyhteistyön keinoin eri aloilla: sosiaalisten tulonsiirtojen keinoin olemme pyrkineet auttamaan kaikkein haavoittuvaisimpia ja hädänalaisimpia tässä yhdessä maailman epätasa-arvoisimpiin kuuluvassa massa. Tukemalla yksityissektoria olemme auttaneet luomaan kipeästi tarvittuja työpaikkoja. Olemme taistelleet metsäkatoa vastaan tukemalla paikallisyhteisöjen metsänsuojelua ja luontoa säästäviä elinkeinoja. Ympäristöjärjestöt ovat saaneet tukeamme mm. luonnonsuojeluun ja kierrätykseen.

Valitettavasti kolhujakin yhteistyössä on ollut. Tukemme maataloudelle piti lopettaa veronmaksajiemme varojen väärinkäytön takia. Muutenkin korruptiosta on ollut riesaa, se on aina ollut Sambian ongelma, ja väärinkäyttötapaukset ovat jatkuvasti median otsikoissa.

Huolenaiheita on siis riittämiin. Mutta toivoakin on: ei ole epäilystäkään, etteikö Sambia voisi ruokkia paitsi oman väestönsä, olla myös koko eteläisen Afrikan leipäkori. Siihen vain tarvittaisiin modernit ja tehokkaat viljelymenetelmät. Sambialaiset rakastavat maissiaan, mutta vientiin sopivilla viljelylajikkeilla maa voisi tienata nykyistä paljon enemmän. Ruoasta ennakoidaan maailmassa tulevan pula. Aurinko hellii Sambiaa ja vettä on runsaasti: puhtaan energian tuottamiseksi ja viemiseksi pitäisi avata nykyiset sääntelyssä olevat pullonkaulat.

Kuparin siunaus ja kirous

Sambian siunauksena ja kirouksena on kupari: riippuvaisuus metallin viennistä on tarkoittanut sitä, että pakkoa talouden monipuolistamiseen ei ole ollut, helisevä vaski on tuonut ulkomaanvaluuttaa maahan. Kuparilla on kirkas tulevaisuus, koska uudistuvan energian ja akkuteollisuuden tarpeet metalleille ovat valtavat. Kaivosyhtiöt ovatkin investoineet vahvasti Sambiaan. Järkevästi hyödynnettynä kaivosteollisuus voi olla Sambian sampo.

Leukani loksahtelivat useaan otteeseen auki kun näin uusia kauppakeskuksia, huoltamoita ja hotelleja nousevan tuttuihin paikkoihin kuin sieniä sateella. Lentokenttiä ja teitä rakennettiin myös. Monet isoimmista hankkeista on tehty luotolla, ja velkaantumisesta on tullut maan uusi ongelma. Silti erityisesti kasvavat kaupungit kertovat myös vauraudesta: rahaa on, ja selvästi jotkut sijoittajat uskovat kasvavan keskiluokan maksukykyyn myös tulevaisuudessa.

Sambian taloudelliset mahdollisuudet herättävät toivottavasti jatkossa yhä useamman suomalaisyrityksenkin kiinnostuksen. Tarpeet ovat selkeät ja meillä on tarjota näihin hyviä ja sopivia ratkaisuja. Tarpeet ja ratkaisut on saatettava yhteen. Tässä on lähetystöllä jatkossakin työsarkaa.

Suomi ja Sambia juhlivat tänä vuonna diplomaattisten suhteidensa 50-vuotisjuhlaa. Sambian ensimmäinen presidentti Kenneth Kaunda kävi valtiovierailulla presidentti Kekkosen luona vuonna 1968. Vuonna 2018 maat ovat kehittyneet kovin eri suuntaan. Suhteitamme kuluneina vuosikymmeninä värittänyt kehitysyhteistyö on vähentynyt ja muuttanut muotoaan. Jatkossakaan Suomelle ei ole samantekevää minkälainen tulevaisuus Sambiaa ja muita Afrikan maita odottaa.

Päällimmäinen tunne nyt lähtiessäni on kuitenkin haikeus. Tutkimusmatkailija David Livingstonen ruumis tuotiin aikoinaan Webminster Abbeyhin, mutta hänen sydämensä haudattiin Chitambon kylään pohjoisessa Sambiassa. Myös omasta sydämestäni jää palanen Sambiaan. Tämä kaunis maa ja sen ystävälliset, loputtoman kärsivälliset ihmiset ansaitsevat nykyisyyttä paremman tulevaisuuden.

Välillä omilla tutkimusmatkoillamme Sambiassa kartat ja GPS:kin veivät meitä harhaan. Avuliaat ihmiset neuvoivat tuolloin tien aina seuraavalle koululle ja kehottivat kysymään sieltä opettajalta apua. Opettajat ovat kunnon kansankynttilöitä, niin kuin Suomessakin. Mutta kysymykseen siitä, kuinka kaukana se seuraavaksi yöksi suunniteltu leiripaikka oikeastaan olikaan sai nelivetoihmettelijä sambialaiseen maantieteeseen sopivan vastauksen: ”A little bit very far”.

Kuomboka on yksi Afrikan ja samalla koko maailman värikkäimmistä seremonioista. Kyse on monipäiväisestä juhlasta. Sen huippukohta on laivasaattue, jolla Länsi-Sambian Barotsemaan kuningas, litunga, kuljetetaan Sambesin tulvatasangon yli kesäpalatsista talvipalatsiin. Kuninkaan veneessä on satoja soutajia ja veneen katolla on luonnollisen kokoinen norsupatsas, jonka häntä, kärsä ja korvat liikkuvat. Saattuetta seuraavat kymmenet veneet ja sen kulkua säestävät suuret rummut. Kuomboka ajoitetaan kuun vaiheiden ja tulvan nousemisen mukaan, tänä vuonna seremonia järjestettiin huhtikuun lopussa.

Kuomboka on näyttävin ilmentymä Sambian yhteiskunnan ja kulttuurin yhdestä vahvasta ominaispiirteestä, perinteisten heimojohtajien vallasta. Sambiassa on vaikea saada mitään suurempaa poliittista tai yhteiskunnallisesti merkittävää aloitetta läpi ilman heimojohtajien hyväksyntää. Erityisesti paikallistasolla heimojohtajilla on useimmiten ratkaiseva sananvalta.

Ennen siirtomaa-aikaa heimoilla ei ollut tarkkaan rajattuja asuinalueita, ja asutuskeskukset siirtyivät maanviljelyksen tarpeiden mukaan. Jos menet tänään David Livingstonen kuolinpaikalle, päällikkö Chitambon kylään, huomaat että kylä on sittemmin siirtynyt.

Päälliköiden asema kirjattiin lakiin

Vasta siirtomaa-aikana ja siirtomaaisännän tarpeita palvellen kylät alkoivat jäädä pysyvämmin paikoilleen. Brittiläiset siirtomaaisännät valjastivat kylien heimopäälliköt palvelemaan hallintoaan: heidän velvollisuutenaan oli kerätä veroja ja ylläpitää järjestystä. Päälliköiden asema myös kirjattiin lakiin. Sambian itsenäistyessä maa oli jaettu 60:een suurempaan kokonaisuuteen, ja maassa oli 233 eri tason heimopäällikköä.

Itsenäistymisen myötä Sambia siirtyi Kenneth Kaundan johdolla sosialismin ja yksipuoluevallan tielle. Päälliköiden asema valtion omien rakenteiden rinnalla heikkeni, mutta edelleen heillä oli merkittävää vaikutusvaltaa. Päälliköille perustettiin oma ”ylähuone”, House of Chiefs, joka ei osallistu suoraan lainvalmisteluun, mutta jota konsultoidaan tärkeissä prosesseissa.

Elimen jäsenyys seuraa kunkin heimon omista johtajuuden perimyssäännöistä, jotka yleensä perustuvat sukulaisuussuhteisiin, muttei läheskään aina niin, että päällikkyys periytyisi suoraan alenevassa polvessa. Päälliköt voivat olla lähes täysin ilman koulutusta, tai sitten heillä voi olla tohtorintutkinnot, tausta ulkomailla asumisesta tai esimerkiksi toiminnasta maan politiikan huipulla. Päällikköinä toimii myös naisia, tosin heitä on vähemmistö.

Päälliköiden asema alkoi jälleen vahvistua parikymmentä vuotta sitten, kun Sambia oli jo tovin ollut monipuoluedemokratia. Vallassa oleva MMD-puolue alkoi kosiskella päälliköitä, jotta nämä tukisivat puoluetta. Samalla heille alettiin valtion tuella rakentaa ”palatseja” (usein länsimaalaisittain katsottuna varsin vaatimattoman näköisiä taloja) ja päälliköiden alueille sosiaali- ja terveyspalveluita. Nykyisin vallassa oleva PF- puolue jatkaa samalla linjalla: päälliköitä pyritään valjastamaan politiikan hyväksi, mutta jotkut oppositioalueiden päälliköt kuuluvat hallituksen äänekkäimpiin kriitikoihin.

Päälliköillä on oma hierarkiansa, joissa kuninkaat tai ylimmät päälliköt, kuten Barotsemaan lozi-heimon litunga, tai bemba-heimon  chitimukulu ovat arvovallaltaan päätä pidempiä muita.  Usein ylimpien päälliköiden ”alue” ulottuu useiden valtioiden alueille. Kongon, Angolan, Sambian, Malawin ja Mosambikin heimorajat eivät millään tavoin vastaa siirtomaa-aikana paikallisista olosuhteista piittaamatta vedettyjä valtioiden rajoja.

Päälliköiden rooli vaihtelee eri alueilla, joissain yhteisöissä heillä on enemmän perinteistä valtaa ja arvovaltaa kuin toisissa. Monissa yhteisöissä päälliköt ovat riippuvaisia neuvostosta, joka voi koostua kylänvanhimmista tai muista neuvonantajista. Aina päälliköt ovat kuitenkin mielipidejohtajia, ja he voivat vaikuttaa hyvin positiivisesti. Hyvä esimerkki tästä ovat eräät päälliköt Sambiassa ja Malawissa, jotka kampanjoivat aktiivisesti lapsiavioliittoja vastaan.

Konkreettista maankäyttövaltaa

Mutta päälliköillä on myös hyvin konkreettista valtaa, erityisesti maanomistuksen suhteen. Liki kaksi kolmasosaa Sambian maasta on perinteistä yhteisömaata. Tämän maan käytöstä päälliköt päättävät joskus hyvinkin itsenäisesti, joskus he ovat riippuvaisia neuvostostaan.

Päällikkö voi antaa esimerkiksi luvan viljelijälle asettua tietylle maapalalle, tai vaikkapa kiinalaiselle metsäurakoitsijalle hakata tietty määrä puuta kylän metsästä. Päätökset voidaan myös aika helposti perua. Kaikki tämä avaa ovia väärinkäytöksille ja korruptiolle. Hyvin paljon on kiinni päällikkönä toimivan henkilön omasta moraalista ja toimintatavasta.

Yhteisömaan status on länsimaisittain katsottuna epävarma. Tämä aiheuttaa sen, ettei pelkkä käyttöoikeus maahan riitä vakuudeksi esimerkiksi lainan hakemiseen ja pidempiaikaiset investoinnit ovat hankalia. Samalla perinteistä oikeutta maahan pidetään yhteisöjen taholta hyvin tärkeänä: jos maa muutetaan valtion maaksi tai yksityistetään, sitä ei enää voi yhteisön käyttöön palauttaa.

Maakysymykset ovat Afrikassa usein hyvin poliittisia, jopa traumaattisia, kuten erityisesti Zimbabwessa on saatu kokea. Sambiassa on pyritty rajoittamaan heimopäälliköiden valtaa maahan ensin perustuslakiuudistuksen kautta. Tässä epäonnistuttiin.

Nykyinen hallitus on pyrkinyt tekemään maareformin, jossa samoin kavennettaisiin päälliköiden roolia. ”House of Chiefs” marssi helmikuussa yksimielisesti ulos asiaa koskeneesta konsultaatiokokouksesta, eikä uudistus ole liikkunut tämän jälkeen minnekään.

Protokolla on tärkeää mentäessä tapaamaan sambialaista päällikköä. Lahja on tuotava mukana, ja yleensä lahjapaketissa on oltava mukana maissijauhoja ja suolaa. Naisten on syytä pukeutua perinteiseen kangasvaatteeseen, chitengeen.

Presidenttikin joutuu polvistumaan päälliköiden edessä. Tavat vaihtelevat hieman alueittain, mutta tavallisimmin laskeudutaan yhdelle polvelle ja taputetaan hitaassa rytmissä käsiä, ”klap-klap-klap”. Sitten päästään asiaan – esimerkiksi puhumaan maankäytöstä.

Järjestimme Lusakan suurlähetystössä suomalaisille yrityksille vienninedistämisreissun Sambiaan yhdessä Business Finlandin kasvuohjelman, Mining Finlandin kanssa.  Kuusi suomalaista toimijaa:  Robit, Normet, Ima engineering, Sleipner, A-Insinöörit ja GTK olivat mukana omalla panoksellaan. Myös Suomen Sambian-suurlähettiläs Timo Olkkonen osallistui osaan ohjelmaa.

Ohjelma laitettiin kasaan nopealla aikataululla, mutta se oli osa pitkäaikaista valmistelua, joka aloitettiin jo syksyllä 2017 työministeri Lindströmin vieraillessa Sambiassa. Silloin tavattiin kaivosministeriötä, geologista tutkimuskeskusta, Maailmanpankkia ja muita toimijoita Lusakassa. Tällä kertaa matka suuntautui Copperbeltille, joka on tunnettu laajoista kupari- ja kobolttiesiintymistään.

Yritykset kävivät viiden päivän aikana neljässä kaivoksessa ja tapasivat lisäksi Ndolan kauppakamarin kanssa yhteistyössä järjestetyllä aamiaiselle muita kaivosalan yrityksiä alueelta. Matkan ajoitus oli hyvä. Kuparin maailmanmarkkinahintojen noustessa ja kysynnän kasvaessa kaivosyhtiöt ovat parhaillaan suunnittelemassa tai tekemässä merkittäviä investointeja.

Sambian rikkain alue

Sanotaan, että Copperbelt on Sambian rikkain alue, koska se tuottaa kansantalouteen niin paljon tuloja. Tämä pitää edelleen paikkaansa. Kuulimme useista uusista valtauksista ja tutkimuksista, joita alueella tehdään niin kuparin kuin muidenkin malmien suhteen. Ndolan kauppakamarin mukaan Copperbelt sijaitsee strategisesti tärkeässä paikassa Kongon Katangan läänin kaivosten lähellä, jossa toimiminen on erittäin riskialtista. Sambiasta käsin toimiminen vähentää yritysten riskejä.

Ehdimme vierailla Northwestern-provinssissa myös eräällä suurimmista avolouhoksista. Kaivosten ympäristövaikutukset ovat valtavat, ja kaivokset puuttuvat niihin huomattavilla summilla rahaa. Tämä luo mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, jotka voivat osallistua innovatiivisilla teknologioilla esimerkiksi vesien puhdistamiseen ja ympäristön eheyttämissuunnitelmien luomiseen.

Yrityksiltä saamamme palautteen mukaan, tämä matka oli juuri sitä, mitä ulkoministeriön pitäisi tehdä vienninedistämisen eteen. Lusakan suurlähetystön kattamalla alueella  – Sambiassa, Zimbabwessa ja Malawissa  –  on vielä noin 80 kaivosta, joihin ei ole vierailua järjestetty. Tekemistä siis riittää.

Syynä uusiin tapoihin on Lusakaa viime kuukausien ajan koetellut raju kolera-epidemia. Koleraan on Sambiassa sairastunut noin 3600 ihmistä, ja 73 on siihen myös menehtynyt. Nimenomaan pääkaupunki kärsii taudista pahiten. Koleran leviäminen on laantunut, mutta vieläkään se ei ole päästänyt kaupunkia otteestaan. Sambiassa on meneillään sadekausi, ja pelkona on, että sateiden yltyessä tauti lähtee leviämään uudestaan.

”K”- sanan mainitseminen saa terveys- ja avustusjärjestöt nopeasti hälytystilaan: ensimmäiset havainnot kolerasta esimerkiksi pakolaisleireillä edellyttävät nopeaa vastareaktiota, jotta helposti leviävä tauti saadaan nopeasti aisoihin. Historia tuntee monta pandemiaa, joissa kolera on päässyt raivoamaan hallitsemattomasti. Tauti on viimeisen parinsadan vuoden aikana tappanut kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Kolera on merkki huonosta hygieniasta. Siihen liittyy ulosteista leviävien virusten päätyminen juomaveteen, ja tästä seuraava raju ripuli ja oksennustauti, joka hoitamattomana voi johtaa kuolemaan. Kolera on sadekausina säännöllisesti tuleva ja kutsumaton vieras Lusakan köyhissä kaupunginosissa. Tapauksia on ollut viime aikoina ollut vuosi vuodelta enemmän. Sanomattakin on selvää, ettei tämä ole pääkaupungin tai koko maan imagolle mitenkään mairittelevaa.

Taustalla väestönkasvu ja kaupungistuminen

Miksi kolera sitten on päätynyt Lusakan pysyväksi vitsaukseksi? Kolera on iskenyt viime kuukausina laajalti eteläisessä ja itäisessä Afrikassa, mutta Lusaka on taudin voimakkain pesäke. Kyse on Afrikan kahdesta toisiinsa liittyvästä megatrendistä: väestönkasvusta ja kaupungistumisesta. 1960-luvulla Sambian väestö oli samankokoinen kuin Suomessa, noin 3,5 miljoonaa. Nykyisin Sambialla on liki 18-miljoonainen väestö. Lusakan viimeisin virallinen luku, 1,6 miljoonaa on vuodelta 2010, mutta kaupunki on varmasti tätä suurempi, kenties 3-4 miljoonan asukkaan keskittymä.

Koleraa esiintyi Sambiassa ensimmäisen kerran 1970- luvulla, mutta erityisesti 1990- 2000-luvut olivat laajojen epidemioiden aikaa. Tämänkertainen epidemia on rajuin kymmeneen vuoteen. Erikoista epidemiassa on se, että se alkoi lokakuussa jo ennen sadekautta.

Viranomaiset epäilevät veden lisäksi myös epähygieenisten ruokaketjujen levittävän koleraa. Tämän estämiseksi on ryhdytty rajuihin toimiin: myyjät on karkotettu katujen varsilla ja heidän myyntikojunsa on poliisin toimesta tuhottu. Markkinoita on suljettu, mikä on johtanut ajoittaisiin mellakoihin kauppiaiden protestoidessa toimia. Koulujen avaamista lykättiin ja kokoontumisille on asetettu ajoittaisia kieltoja. Positiivisiin toimiin kuuluvat puhtaan veden jakaminen säiliöautoista ja rokotekampanja, jota avunantajat ovat tukeneet.

Lusakan köyhät kaupunginosat, ”compoundit”, kuten niitä täällä kutsutaan, ovat koti 70- 80 prosentille kaupunkilaisista. Compoundeissa huomaa kyllä, että asuminen on tiivistä ja kadut hoitamattomia. Köyhyys on ilmiselvää, mutta Nairobin tai Etelä-Aasian slummien urbaanista kurjuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Sementtiharkoista rakennetut pysyvän näköiset kodit ovat edelleen normi.

Compoundit kuitenkin kätkevät alleen ongelman, jonka juuret ovat historiassa. Siirtomaa- ajan Sambiassa, jota tuolloin Pohjois-Rhodesiaksi kutsuttiin, muuttamista ja liikkumista kontrolloitiin tarkasti. Itsenäistymisen jälkeen ihmiset alkoivat muuttaa kaupunkeihin vapaasti parempien toimeentulomahdollisuuksien perässä. Näin tehdään edelleen, maaseudulla Lusaka nähdään mahdollisuuksien paikkana, keinona paeta maaseudun köyhyyttä ja vaihtoehdottomuutta.

Kaupunkisuunnittelu retuperällä

Kaupunkisuunnittelusta ei kuitenkaan ole pidetty huolta. Maanomistusolosuhteet jäivät epäselviksi. Kunnallistekniikkaa ei usein luotu asuinyhteisöihin ollenkaan. Mitä suuremmaksi tulijoiden joukko on muodostunut, sitä suuremmaksi ovat tulleet myös tarpeet. Taloja rakennettiin paikkoihin, joissa ei ollut sähköä eikä viemäröintiä, eikä hallinnolla sitten ollut halua tai varaa niitä kaikille tarjotakaan. Jätehuolto on useilla alueilla käytännössä romahtanut. Tilanne on johtanut siihen, että asukkaiden on pitänyt tehdä omat ratkaisunsa. Sähkön puutetta korvataan kynttilöin, öljylyhdyin, generaattorein ja aurinkopaneelein. Jätteet jätetään sinne minne voidaan, ja usein ne päätyvät tukkimaan viemäreitä.

Koleran leviämisen kannalta vesihuolto ja viemäröinti ovat avainasemassa. Tarpeet joudutaan köyhimmillä alueilla tekemään suunnittelemattomasti kaivettuihin kuoppiin (pit latrine), kuoppavessat toimivat käymälöinä jopa kolmelle neljästä lusakalaisesta. Vesi saadaan usein matalista kaivoista joihin saasteet leviävät erityisesti sateiden aikaan nopeasti, saastuttaen useissa paikoissa myös pohjaveden. Lusakassa testatuista vesinäytteistä yli kolmannes oli koleran tai kolibakteerin saastuttamia.

Sambialainen kansalaisjärjestö Necos (Network for Environmental Concerns & Solutions) on lanseerannut Käymäläseura Huussin tukemana Lusakaan ja eräisiin muihin Sambian kaupunginosiin kuivakäymälöitä. Suomen tukeman hankkeen ansiosta Mandiban compoundissa Lusakassa ei ollut ainoatakaan koleratapausta useaan vuoteen. Nykyinen epidemia valitettavasti tavoitti Mandibankin, vesipisteiden juomavesiä on huomattu saastuneen ja kaupunginosan koulu jouduttiin sulkemaan. Hanke osoittaa kuitenkin että haasteisiin voidaan vastata. Kuivakäymälät kiinnostavat Lusakan kaupunkia ratkaisuina erityisesti niissä kaupunginosissa, joissa pohjaveden pinta on korkealla. Usein edullinen ”low-tech” ratkaisu voi olla juuri se oikea.

Lusakan vauraammille asukkaille kolerasta on koitunut pientä epämukavuutta. Pientä paniikkiakin on ollut ilmassa: Käsidesi on välillä loppunut kaupoista. Vettä puhdistavien klooritablettien hinta on noussut ja onpa markkinoille tullut jopa klooritablettiväärennöksiä. Missään vaiheessa tauti ei kuitenkaan ole ollut vakavampi ongelma vauraammille lusakalaisille, ekspatriaateille tai turisteille, vaan nimenomaan kaupungin köyhille.

Maailman terveysjärjestö WHO:n pääjohtaja Tedros Gebreyesus on kuvannut koleraa ”epätasa-arvon taudiksi”. Sambia onkin yksi maailman epätasa-arvoisimmista maista. Tasa-arvoa mittaavalla ginin asteikolla Sambian tulos on 0,69 skaalalla, jossa 1,0 merkitsisi täydellistä epätasa- arvoa (Suomen tulos on 0,27).  Yli puolet sambialaisista (54,8 prosenttia) elää köyhyysrajan alapuolella ja 40 prosenttia äärimmäisessä köyhyydessä. Köyhempi puolikas kansasta kerää vain 7,3 prosenttia tuloista.

Suomi tukee epätasa-arvon vastaista työtä

Samaan aikaan Sambia sijoittuu kuitenkin Sveitsin ja Liechtensteinin jälkeen maailman kolmanneksi kun verrataan paljonko tuloja on keskimäärin käytettävissä verojen jälkeen! Kiinteistöjenkin hinnoissa Sambia on maailman kalleimpia maita. Selitys löytyy maan köyhyyden rakenteesta: suurin osa köyhistä elää maaseudulla, omavaraistaloudessa ja vailla muodollista työpaikkaa. Hyväosaisia koskevat tilastot koskevat vain juuri heitä, hyväosaisia, ja ne jättävät valtaosan väestöstä huomiotta.

Sambiassa eletään hyvin vahvasti kahdessa eri todellisuudessa. Suomi tukee Sambian köyhyyden ja epätasa-arvon vastaista kamppailua kehitysyhteistyöllään. Erityisesti Suomen tukema ja UNICEFin koordinoima sosiaalisten tulonsiirtojen ohjelma (Social Cash Transfers) on tuottanut tässä hyviä ja konkreettisia tuloksia.

Köyhyydestä ja eriarvosta on tulossa väestönkasvun ja kasvavan muuttoliikkeen myötä yhä enemmän urbaani ongelma. Sambian väestö tulee kolminkertaistumaan nykyisestä n. 18 miljoonasta 50 miljoonaan vuonna 2050 mennessä. YK:n mukaan Sambian kaupunkiväestö tulee kasvamaan nykyisestä n. 40 prosentista kokonaisväestöstä 58 prosenttiin samassa ajassa. Sambian kaupunkiväestö siis viisinkertaistuu yli kolmeenkymmeneen miljoonaan.

Sambia ei tietenkään ole haasteen kanssa yksin. Kaupungistumisen mukanaan tuomat ongelmat ovat kehityshaaste, joka kasvaa päivä päivältä. Ne voivat olla myös koekenttä innovaatiolle, ratkaisuille ja teknologialle ja parhaimmillaan tuoda mahdollisuuksia näitä tuovalle kaupalle ja yrityksille.

”Äänemme kulkevat yhdessä aseidemme kanssa. Ovathan äänet, jotka vaaleissa saamme, aseiden ansiota. Ase, joka tuottaa äänen, on myös tuon äänen turvaaja, sen takuumies. Kansan äänet ja kansan aseet ovat aina erottamattomia kaksosia” (Robert Mugabe 1976, vapaamuotoinen suomennos T.O.)

Mugaben poliittisessa retoriikassa Zimbabwe kävi hänen valtakautensa loppuun saakka itsenäistymissotaa. Rhodesian rotusortoa harjoittanut valkoinen hallinto kävi mustien johtamia vapautusjärjestöjä vastaan 1960- ja 1970-luvuilla katkeraa sotaa. Rhodesialaiset kutsuivat sitä nimellä ”puskasota” (bush war) ja vapautusliikkeet ”toinen chimurenga”, vapautussota. Edellinen chimurenga käytiin 1800-luvulla maahan tunkeutuvia valkoisia vastaan. ”Comrade”, ”toveri”, on valtapuolue ZANU PF:n käyttämä yleinen termi, joka hieman satiirinomaisesti on levinnyt muunkin väestön käyttöön.

Zimbabwen viime päivien tapahtumissa on ollut kyse valtaeliitin sisäisestä sukupolvien valtataistelusta. Niskan päälle pääsi asevoimien avulla se sukupolvi, joka osallistui sisällissotaan. Siihen kuuluvat Mugaben ja armeijan johdon lisäksi ZANU-PF:n vanhempi sukupolvi. Mugaben erottama varapresidentti ja nyt Mugaben seuraajaksi nouseva Emmerson Mnangagwa oli tätä sukupolvea edustavan ryhmän johtohahmo. Ryhmään kuuluvat puolue- ja armeijarakenteiden lisäksi myös sotaveteraanien järjestön edustajat, joskin ”veteraanien” joukossa on väkeä, jotka eivät olleet taisteluissa mukana. Sen sijaan Grace Mugabe ja hänen johtamansa ”G40”- ryhmittymä haastoivat vanhemman polven ja hävisivät.

Veteraanien vastaisku

Jälkiviisauden pohjalta tuntuu melkein käsittämättömältä, etteivät Robert ja Grace Mugabe kannattajineen osanneet ennakoida ”veteraanien” vastareaktiota. Olivatko he unohtaneet missä todellinen valta Zimbabwessa sijaitsi? Tähän saakka koko turvallisuuskoneisto, johon kuuluvat armeijan lisäksi erityisesti poliisi ja sisäinen tiedustelupalvelu CIO, ovat olleet vankkumattomia Robert Mugaben ja valtapuolueen kannattajia. Ne ovat pitäneet valtapuoluetta pystyssä silloin, kun sen asema on tullut uhatuksi. Itse asiassa hallituksen ja puolustusvoimien välillä ei Zimbabwessa koskaan ole ollut eroa.

ZANU PF ja Mugabe nousivat maan johtoon sisällissodan myötä ja ovat pitäneet valtaa sitten vuoden 1980. Mugaben taistelu ei kuitenkaan jäänyt tähän. Uusia vihollisia löytyi jatkuvasti, ja samalla maan turvallisuuskoneistolle käyttöä. Julmin tapahtuma koko maan historiassa oli ”gukurahundin” nimellä tunnettu etninen puhdistus vuonna1982, jossa Zimbabwen armeija kävi ndebele-heimon kimppuun. Pohjois-Korean kouluttamat joukot suorittivat käsittämättömän raa’an operaation, jonka tarkoituksena oli ajaa polvilleen ZANU:n kanssa vallasta kilpailleet poliittiset ryhmät. Onnistumisen hinta oli kauhea, ainakin 20 000:n ihmisen arvioidaan menettäneen operaatiossa henkensä. Mnangagwan nimi on yhdistetty näihin toimiin.

Pääosa 1980- ja 1990-luvuista oli Zimbabwessa vakaata ja rauhallista aikaa. Tyytymättömyyttä kuitenkin esiintyi, ja juuri sotaveteraanit olivat vaikutusvaltainen ryhmä, joka vaati lisää oikeuksia. Vapaussodan johto oli hyötynyt maan hallinnosta ja vaurastunut, mutta rivisotilaat eivät olleet saaneet kompensaatiota nuoruuden uhrauksistaan. Zimbabwen pahamaineinen ”maareformi”, jonka puitteissa 2000 pääasiassa valkoista maanviljelijää ajettiin farmeistaan ja kodeistaan liittyi juuri ”veteraanien” tyytymättömyyteen.

Erään teorian mukaan Mugaben oli pakko sallia farmien valtaukset, minkä jälkeen hän alkoi ratsastaa tähän liittyvällä populismilla. Toiset ovat huomioineet että valtauksen ja valkoisia kohdannut terrori oli liian järjestelmällistä ollakseen spontaani tyytymättömien kansanliike. Lukuisat farmit eivät kuitenkaan päätyneet rivitason veteraaneille, vaan poliittiselle ja sotilaalliselle eliitille.

Niin tai näin, tässä vaiheessa Mugaben suhteet länsimaailmaan ajautuivat umpikujaan. Mugabea ja sotilasjohtoa vastaan asetettiin EU:n ja USA:n toimesta pakotteita, joista vain muutama on edelleen voimassa, toiset on sittemmin jäädytetty ja kolmannet poistettu. Vapaussodan terminologia otettiin Zimbabwessa jälleen ja erittäin kärjekkäästi käyttöön. Mugaben vastustajana ei enää ollut maan valkoinen hallinto, vaan ulkopuolelta toimivat imperialistit, jotka pukeutuivat kaikenlaisiin kaapuihin. Pahimpia olivat Iso-Britannia ja USA, mutta myös oppositiopuolueet, valkoiset viljelijät homot ja kansalaisjärjestöt olivat imperialistien käsikassaroita.

Zimbabwe Afrikan sisällissodissa

ZANU PF:n ja turvallisuuskoneiston yhteys oli aina ollut olemassa, mutta 2000-luvun alusta lähtien se oli erottamaton. Juuri poliisi, tiedustelupalvelu ja armeija varmistivat sen, että Mugabe ja puolue pysyivät vallassa. Zimbabwe osallistui 1998- 2002 useiden muiden Afrikan maiden tavoin sisällissotiin. Ilman yhteistä maarajaa ja pitkän etäisyyden päästä toteutetut interventiot olivat vaikeita, raskaita ja kalliita. Koko sota vaikutti Zimbabwen osalta älyttömältä resurssien haaskaamiselta, veronmaksajat maksoivat viulut. Samaan aikaan sotilaallinen eliitti teki sopimuksia Kongon resurssien hyödyntämisestä, erityisesti kaivosalalla. Timanttikaupasta käärittiin sievoisia voittoja.

Vuonna 2008 Mugabe koki siihenastisen valtakautensa suurimman haasteen, kun oppositiopuolue MDC ammattiyhdistysaktiivi Morgan Tsvangirain johdolla voitti parlamenttivaalit ja presidenttivaalien ensimmäisen kierroksen, saamatta kuitenkaan puolta vaadituista äänistä. Turvallisuuskoneisto tuli Mugaben ja valtapuolueen avuksi, alkoi opposition vainon, murhien ja kidutusten aalto. MDC taipui, ja Etelä-Afrikan välitystoimien myötä maahan perustettiin ZANU PF:n ja MDC:n yhteishallitus. Käytännössä Mugabe piti vallan käsissään, ja armeija, tiedustelupalvelu ja poliisi pysyivät lojaaleina valtapuolueelle. Oppositio syrjäytettiin ja vuoden 2013 vaaleissa ZANU PF ja Mugabe palasivat yksin valtaan.

Mugabe, ZANU PF ja maan turvallisuuskoneisto ovat Zimbabwen itsenäisyyden ajan olleet erottamattomia. Koko maan poliittista kulttuuria on kuvannut taaksepäin katsominen ja vastustajien etsiminen, samaan aikaan kun maan omaisuutta on ryöstetty, ihmisoikeuksia loukattu ja talous on ajautunut syöksykierteestä toiseen. Tämä on ollut osa Mugaben vallassa pysymisen taktiikkaa, mutta siitä on hyötynyt myös iso joukko maan muuta poliittista ja sotilaallista eliittiä. Joukossa on niitäkin, jotka nyt ovat äänekkäästi vaatineet Mugaben eroa.

Maailman median on jo pariin otteeseen täyttänyt kuvatulva Hararesta: kymmenet tuhannet ihmiset osoittivat rauhallisesti mieltään ja juhlivat sitten Mugaben eroa. Paikalla oli väkeä ryhmistä, joita ei vielä viikko sitten olisi voinut kuvitellakaan samoihin kulkueisiin: sotaveteraaneja, valtapuolueen kannattajia, kansalaisjärjestöjen edustajia, valkoisia zimbabwelaisia, oppositiopuolueiden edustajia. Kaduilla kiitettiin ja osoitettiin solidaarisuutta Zimbabwen armeijaa kohtaan.

Tapahtumat olivat ennennäkemättömiä Zimbabwen 37- vuotisessa historiassa.
Armeijan ja ZANU PF:n johdolla on nyt valinnan paikka. Poliittisella eliitillä on luurankoja kaapeissa ja paljon epäselvillä tavoilla saavutettua vaurautta. Kiusaus jatkaa vanhalla tiellä on varmasti suuri. Välineet tähän on olemassa: turvallisuuskoneisto ja poliittinen manipulointi on tukehduttanut opposition ja taannut vallan jatkumisen vaalien yli.

Mugaben eron jälkeen Zimbabwesta löytyy kuitenkin valtavasti hyvää tahtoa aloittaa uusi kappale maan historiassa ja unohtaa menneet. Uusi johto ja muutoksen aikaan saanut armeija, ovat saaneet mahdollisuuden jäädä historiaan demokraattisen ja kansalaisoikeuksia kunnioittavan aikakauden synnyttäjinä. Töitä on paljon. Zimbabwessa on aika kääntää katseet menneestä kohti tulevaa.

Lusakan suurlähetystö järjesti yhdessä Kansainvälisen työjärjestön ILOn kanssa kolmipäiväisen foorumin Sambian Livingstonessa. Päätavoite oli tutustuttaa toimijat siihen, miten luodaan ”vihreitä” eli kestäviä ja työoloiltaan säällisiä työpaikkoja. Tapahtumaan osallistui myös kattava joukko suomalaisia yrityksiä työministeri Jari Lindströmin johdolla. Mukana oli lähes 150 toimijaa yli 30:stä eri maasta, etupäässä Afrikasta.

Foorumin tärkein anti oli osallistujien yhteinen harjoitus tulevaisuudesta. Katselmuksessa käytettiin metodina tulevaisuudentutkimuksesta lainattuja menetelmiä. Osallistujat useasta eri maasta jaettiin satunnaisiin ryhmiin, joissa pohdittiin Afrikan, oman alueen tai maan tulevaisuuden trendejä ja muutoksia. Näistä johdettiin muutosta ajavat voimat sekä muutokset yhteiskunnassa, teknologiassa, politiikassa ja taloudellisissa olosuhteissa.

Aluksi tulevaisuus nähtiin monessa eri valossa sekä negatiivisena että positiivisena. Vähitellen osallistujien mielipiteet muuttuivat yhä myönteisemmiksi. Tapahtuman lopuksi oltiin sitä mieltä, että kestävä kehitys tarjoaa Sambian kaltaiselle maalle enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.  Monen eri maan osallistujat jakoivat esimerkkejä  omista onnistuneista ratkaisuistaan.  Mentiin jopa niin pitkälle, että arveltiin ja toivottiin, että tulevaisuudessa kaikki työpaikat ovat vihreitä – lähtökohtaisesti reiluja, säällisiä ja ekologisesti kestäviä.

Livingstonen foorumi oli eräänlainen loppuhuipennus Suomen tukemalle ”Green Jobs” -ohjelmalle, jota ILO toteuttaa UNCTADin (United Nations Conference on Trade and Development) ja ITC:n (International Trade Centre) kanssa. Ohjelma on tähän mennessä luonut 3300 vihreää työpaikkaa Sambiaan, lähinnä rakennussektorille.

Suomen hyvä maine kantaa

Suomalaisyritykset solmivat tapahtumassa kontakteja kiitettävästi. Lukuisia käyntikortteja jaettiin, mahdollisia yhteistyökumppaneita ja asiakkaita tavattiin. Valtionjohdon kanssa keskusteltiin tulevaisuuden näkymistä sekä lainsäädännön tarjoamista mahdollisuuksista ja esteistä. Pitkään jatkuneen kehitysyhteistyön ansiosta Suomea pidetään Sambiassa luotettavana kumppanina.

Suosituin mies joukossa oli tapahtuman luonteesta johtuen biokaasulaitosten suunnitteluun ja rakentamiseen keskittyvän BioGTS:n Jani Kangasaho, jota sukunimensä ja hyvän myyntiosaamisensa perusteella veikkailtiin jo zimbabwelaiseksi. Muita Suomen osallistujia olivat Finpro, Finnfund, Arbonaut, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Simosol, VTT, Pelastakaa lapset, Fimuskraft, NIRAS Finland ja Wärtsilä.

Suomella oli tapahtumassa oma osasto, joka keräsi erittäin paljon kiinnostusta ja vierailijoita. Suomi tunnetaan Sambiassa hyvin ja maa kiinnostaa niin liiketoimintakumppanina, rahoittajakumppanina kuin turismi- ja opiskelukohteena. Tapahtuman perusteella Suomella on Sambiassa maine korkeakoulutettujen ihmisten maana, jossa innovaatiot, oikeudenmukaisuus ja demokratia kukoistavat.

Foorumin järjestelyistä vastannut ILOn ohjelmajohtaja Tapera Muzira piti Livingstonen tapahtumaa onnistuneena.  Muziran mukaan YK-järjestöt tekevät entistä enemmän yhteistyötä yksityissektorin kanssa, näin myös  ILO.

ILO on tehnyt viime aikoina suuren työn verkostoituakseen ja rakentaakseen luottamusta Sambian yksityissektoriin. Nyt tuloksista päästiin nauttimaan yhdessä suomalaisten yritysten kanssa.

Onnistunut tapahtuma rohkaisee lähetystöä jatkamaan valitsemallaan linjalla. Oleellista on saada  kehitysyhteistyövaroin rahoitetut yksityissektorin ohjelmat ja suomalaisyritykset toimimaan yhdessä yhteisiä tavoitteita kohden.

Africa Forum Private Sector Inclusive Green Growth and Job Creation

Takavuosien ”Africa rising”- huumasta huolimatta kaupankäyntiä Afrikassa pidetään edelleen usein hankalana. Erityisesti korruptio ja byrokratiat näyttävät huolestuttavan. Missä sitten ovat avaimet tämän kaupan onnistumiseen?

Oikea tuote

Nocartilla on sähkönnälkäiseen Afrikkaan erinomainen tuote. Yrityksen valmius räätälöidä energiaratkaisu käyttäen niitä energialähteitä, jotka ovat paikan päällä saatavilla, sopii maanosaan erityisen hyvin. Näin voidaan tehdä sekä valtakunnalliseen sähköverkkoon liittyvä, tai- kuten tässä siitä irrallisia hankkeita. Uusiutuva energia on tulevaisuuden sana Afrikassakin, ja erityisesti täällä.

Sambiassa aurinko paistaa 2000-3000 tuntia vuodessa, mutta ainakaan vielä aurinkoenergiasta ei saada tasaista virtaa luotettavasti vuorokauden ympäri. Ja luotettavuus on tietenkin avainsana teollisuuden tarpeisiin tuotetussa sähkössä. Luotettavuus ei ole mikään itsestäänselvyys maassa, jossa kesäkuussa 2015 alkanut sähkönsäännöstely on lyhentynyt kahdeksan tunnin päivittäisistä sähkökatkoista neljään tuntiin, mutta ei poistunut kokonaan.

Nocartin räätälöidyt ratkaisut, jotka yhdistävät edullisesti ja ympäristöystävällisesti aurinkoenergian esimerkiksi biomassan avulla tuotettavaan virtaan ja tarvittaessa dieselgeneraattoriin, takaavat tasaisen virran 24/7. Ei ihme että Nocartin tuotteella on ollut kysyntää myös Malawissa, Keniassa ja Nigeriassa.

Rahoitus

Raha on se, mihin kaupat Sambiassa useimmiten tyssäävät ­- missäpä näin ei olisi? Usein tarve on huutava, ja tuote tai teknologiaa on tarjolla, mutta mistä löytyisi maksaja? Kansainvälisillä rahoituslaitoksilla ja esimerkiksi EU:lla on rahaa, mutta hakemisprosessit ovat byrokraattisia, hitaita ja monimutkaisia. PK-yritysten voimat voivat loppua jo kotimaisissa hakuprosesseissa kesken. Ja useimmiten julkinen raha liittyy julkisiin investointiin – eli sitten tuplataan byrokratia vielä paikallisen hallinnon toimesta.

Sambiassa on toki yksityistäkin rahaa, mutta harvoin isoihin investointeihin tarvittavan summan verran. Ja jos paikalliseen liikepankkiin menee, luottoa saattaa saada noin 40- 50 prosentin korolla. Pitäisi olla erinomaisen tuottava investointi, jotta takaisinmaksuaika pysyisi järkevissä puitteissa! PADICin takana on laaja ulkomainen investoijakonsortio, joka kattaa kulut. Itse asiassa Nocartin osuus on investoinnista vain murto-osa! Näin laajoja ulkomaisia investointeja ei tietenkään tule vastaan joka päivä, mutta Afrikassa todennäköisesti jatkossa yhä enemmän ja enemmän (ks. seuraava kohta!).

”Yksinkertainen” hanke

Väliotsikko sisältää ripauksen sarkasmia. Sähköntuotantolaitoksen rakentaminen Sambian ja Angolan rajalle liki tiettömän (tietä kyllä parhaillaan rakennetaan!) taipaleen taakse ei missään nimessä ole yksinkertaista. PADICin hankkeessa on kuitenkin ratkaistu yksi Sambian investointien, ja erityisesti maatalousinvestointien, suurista ongelmista, eli maanomistus. Suuri osa maasta on perinteisten yhteisöjen yhteisomistuksessa, ja maakirjojen saaminen on tuskallisen vaikeaa. PADICin johto on lähellä Länsi-Sambian Barotse-kuningashuonetta, ja on saanut käytettäväkseen laajan maa-alueen sokeriplantaaseja varten. Lännestä löytyy myös vielä tilaa, maa on harvaan asuttua.

Ilman PADICin maata ei luonnollisestikaan olisi hanketta eikä myös Nocartin diiliä. Maatalousmaa alkaa muualla maailmassa olla jo valjastettu käyttöön, Aasiassa ei ainakaan ole enää tilaa. Jo olemassa olevaa viljelysmaita uhkaavat ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat sääolojen muutokset. Suuren luokan maatalousinvestoinnit Afrikkaan tulevat varmasti lisääntymään – kyse on vain siitä miten ja missä tämä tapahtuu ja kuka siitä hyötyy?

Kannattavuus

Viime kädessä hankkeen menestyksen takana on kiinalaisten makeannälkä. PADICin lähtökohtana on se, että Brasilian tuotanto ei tulevaisuudessa riitä kattamaan Kiinan sokerinkysyntää. Ruokosokerille sopivia suuria tuotantoalueita ei maailmassa kuitenkaan enää ole rajattomasti. Tällä pohjalle PADIC rakentuu ja se selittää investoijien mielenkiinnon. Nocartin osuudessa on se kiinnostava lisä, että voimalaitoksen sähköä voidaan myydä naapurimaa Angolan eristyneeseen ja maan sähkön kantaverkosta irralliseen itäosaan jo ennen kuin sokerintuotanto pääsee täyteen vauhtiin. Tästä saadaan tuloja sokerin kasvamista odotellessa. Yhteistyöpöytäkirjat Angolan kanssa on jo allekirjoitettu.

Läsnäolo

Ilman läsnäoloa kaupankäynti Afrikassa on vaikeaa. Liikesuhteet eivät täällä perustu anonyymeihin yhteyksiin netin kautta, vaan henkilökohtaisiin kontakteihin ja luottamukseen. Jos paikan päällä ei ole läsnä, menevät mahdollisuudet sivu suun. Joko niistä ei koskaan kuulekaan, tai ne jotka ovat läsnä nappaavat ne ensin. Hankintailmoitusten seuraaminen nettisivuilta tai lehdistä ei ole turhaa: oikealla tuotteella ja oikealla hinnalla saattaa tulla napakymppi. Useimmiten hankinnalla on kuitenkin jo pitkästi elämänkaarta ennen kuin ilmoitukseen päästään. Tilaaja on jopa saattanut räätälöidä juuri sopivaksi jollekin toimittajalle. On hyvä olla keskustelupöydissä mukana kun asioita vasta valmistellaan.

Yksityistoimijat voivat toki tehdä hankintansa suoraan, kun julkista rahaa ei käytetä. Näin on myös PADICin tapauksessa. Kun muistetaan julkishallinnon byrokratia ja myös se korruptio, kaupat yksityistoimijoiden kanssa ovat monesti se helpompi- tai ainakin nopeampi- vaihtoehto

Läsnäolo voidaan perustaa monella tavalla. Ei välttämättä tarvitse muuttaa asumaan Sambiaan, tai ostaa täältä suurta toimistotaloa. Välttämättä ei tarvitse palkata myöskään kallista joka-alan konsulttiakaan. Nocart oli verkottunut sambialaisten, sähkö- ja kaupanalan ammattilaisten kanssa ja esitellyt näille teknologiansa. Näillä Nocartin sambialaisedustajilla taas oli omat verkostonsa ja korvat niin sanotusti maan pinnassa. Näin kauppoihin päästiin ajoissa käsiksi. Tarvittavissa kohdin Nocartin väki Suomesta tuli tuomaan teknologista asiantuntemustaan, ja olipa suurlähettiläskin mukana ”yhtiön maineen takuumiehenä”.

”Oikea” asenne

Suomalaisista pidetään Sambiassa, ja ainakin oman kokemukseni mukaan muuallakin Afrikassa. Meitä pidetään rehellisenä ”no-nonsense”- kansana. Meillä ei myöskään epäillä olevan mitään salaista agendaa vaikkapa luonnonvarojen riiston merkeissä. Entisiä siirtomaaisäntiäkään emme ole. Kehitysyhteistyöhistoriastamme mantereella on ehdottomasti kaupallista hyötyä. Kannattaa kuitenkin pitää kiirettä, sillä ainakin Sambiassa hankkeet, joista Suomi tunnetaan ja muistetaan, ovat päättyneet. Näihin liittyi suuret määrät suomalaista teknistä apua ja suomalaisia. Tällaiset kehitysyhteistyöhankkeet ovat kuitenkin siirtyneet historiaan eikä nuorempi sukupolvi niitä enää tunne.

Asenteeseen liittyy myös pitkäjänteisyys. PADIC-diili syntyi nopeasti, mutta eräskin Nocartin edustaja kertoi, ettei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun päivä on mennyt hotellin aulassa luvattua tapaamista odottaessa. Huteja tulee, tai pinnaa saatetaan vain koetella. Henkilökohtaisten suhteiden luominen ja kultivointi on oleellista. Afrikassa, vielä enemmän kuin muualla, pitää olla ”in it for the long haul”.

PADIC oli ennen Nocartia yhteydessä kiinalaisiin ja intialaisiin toimijoihin. Yksityiskohtia siitä, miksi näitä ei valittu en tunne, mutta kuulin, ettei PADIC pitänyt näiden tarjoamasta ”mallista”. PADIC:in tavoitteena on tukea paikallista elinkeinoa ja luoda Länsi-Sambiaan työpaikkoja. Nocartin tarjoama malli oli PADIC:ille sopiva.

Mitä tästä opimme?

Nocartin PADIC-kauppa on ainutlaajuinen, ja aivan samanlaista diiliä tuskin tulee. Se on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, että Afrikassa voi tehdä kauppaa, ja isoakin sellaista. Kaikki ei mene kiinalaisille. Mutta tuotteen tulee olla oikea: on tietenkin turha tuputtaa sellaista mitä ei tarvita tai haluta. Rahoitus on löydettävä. Vaikka tukirahan hakeminen voi olla raskasta, kannattaa nämäkin mahdollisuudet pitää mielessä.

Jos Afrikasta todella haluaa jalansijaa, voi lähteä mukaan luomaan rahoituspaketteja, joko julkisrahoituksen tai yksityisten investointien kautta. Helppoa tämä ei tietenkään välttämättä ole. Mutta jos hankkeen voi osoittaa olevan kannattava, maailmalla  on  liikkeellä paljon rahaa, joka etsii tuottoa. Lisäksi tulee tietenkin muistaa tutustua paikallisiin olosuhteisiin, ja siihen, millaisia sosiaalisia tai ympäristövaikeuksia hyvinkin taloudellisella hankkeella voi olla.

Mutta kaikkiin näihin edellisiin kohtiin avaimena ovat nuo kaksi: läsnäolo ja asenne. Näillä pääsee pitkälle. Vaikkapa Nocartin tavoin Sambian ja Angolan rajaseuduille saakka.

Zimbabwen dollari poistettiin käytöstä vuonna 2008 maan inflaation loikattua 500 miljardiin prosenttiyksikköön.  Arviot vaihtelevat, jotkut puhuvat sekstiljoonista. Maan hyperinflaatio on maailmankuulu. Sille myös nauretaan: ihmetellään miten ihmisten piti kuljettaa seteleitä muovisäkeittäin vaikkapa leivän ostoon, ja kuinka arvottomia seteleitä käytettiin vessapaperina. Hyperinflaatio oli kuitenkin vakava ja traumaattinen kokemus. Zimbabwelaiset kamppailivat selvitäkseen, ja monien elinikäiset säästöt, eläkkeet ja omaisuus katosivat sen sileän tien.

Zimbabwe on jotenkuten pärjännyt otettuaan maksuvälineekseen Yhdysvaltain dollarin, ja myös Etelä-Afrikan randia on käytetty vaihtorahana. Riippuvaisuus vieraan valtion valuutasta on kuitenkin käynyt raskaaksi. On merkittävä ongelma, ettei Zimbabwella ole mitään kontrollia valuutan vaihtosuhteen osalta. Samalla kun naapurimaiden randit ja kwachat ovat heikentyneet, dollari on pysynyt vahvana. Vaihtotaseen huima alijäämä ennen muuta Etelä-Afrikkaan on kasvanut, ja kotimainen tuotanto kärsii.

Tänä vuonna uudeksi ongelmaksi on muuttunut dollareiden saatavuus käteisenä. Jo aiemmin oli tuttua, että dollarisetelit käytettiin viimeiseen asti. Zimbabwe on viimeisiä maita, joista käytöstä voi edelleen löytää USA:n vanhoja kahden dollarin seteleitä. Usein pienet dollarin setelit ovat niin hauraita, että niiden pelkää hajoavan tomuksi käsiin. Huonokuntoisia seteleitä ei hyväksytä, eikä niitä voi vaihtaa ulkomailla (nimimerkillä yritetty on!).

Käteinen raha loppumassa

Käteinen on nyt kerta kaikkiaan kuitenkin maasta loppumassa, ja dollareiden valumista maasta pois yritetään estää monin tavoin. Tämä on ajanut Zimbabwen asettamaan yksipuolisia tuontirajoitteita monille tuotteille, mikä on närkästyttänyt naapurimaat. Tilisiirroista ulkomaille on tehty hankalia, niitä pitää perustella monin tavoin. Käteisen saatavuutta automaateista ja pankeista on rajoitettu. Kaikenlaisia maksuja, esimerkiksi palkkoja, on joko viivästynyt tai jäänyt kokonaan tekemättä, kun rahaa vain ei ole ollut.

Erikoinen tapa pyrkiä saamaan lisää liikkumavaraa on esitys ns. bondiseteleiden käyttöönotosta. Zimbabwessa on ollut pienenä vaihtorahana myös ns. bondikolikoita, joilla on keskuspankin takuu, koska amerikkalaisia kolikoita ei Zimbabwessa käytetä. Nyt hallitus on ilmoittanut lanseeraavansa 200 miljoonan dollarin edestä bondiseteleitä, joilla olisi takanaan Afrikan kehityspankin Afrexim-pankin takuu. Tavoitteena on saada näin lisää puhtia vientiin.

Bondisetelialoite on kuitenkin suututtanut monet zimbabwelaiset, sillä sitä pidetään juonena palauttaa kansallinen valuutta. Epäillään, ettei seteleiden painatus rajoittuisi 200 miljoonaan, vaan inflaatiomylly alkaisi taas jauhaa. Bondiseteleiden käyttöönottoa vastaan on Hararessa järjestetty jopa mielenosoituksia.

Dollareiden vaikea saatavuus, tilinostojen vaikeus ja rajoitukset sekä bondiseteleitä kohtaan tunnettu epäluulo ovat johtaneet siihen, että käteistä rahaa ollaan haluttomia laittamaan liikenteeseen, ja varsinkaan tallettamaan pankkiin. Tämä on tietenkin vain pahentanut tilannetta. Käteisen huutavan pulan noidankehä on valmis.

Kuulin Hararessa vitsin, että Zimbabwe on ensimmäinen maa, joka käyttää vaihtovälineenä kolmen eri arvon ulkomaista valuuttaa: vahvin on käteinen, toiseksi vahvin ovat tileillä makaavat dollarit, jotka ovat heikompia, koska niitä ei välttämättä saa ulos pankista, ja kolmanneksi  tulevat bondisetelit. Eräskin yritysjohtaja mainitsi olevansa valmis ottamaan bondiseteleitä vastaan, mutta pienemmästä arvosta niihin liittyvän riskin takia.

Paluu vaihdantatalouteen

Zimbabwelaiset ovat sitkeää kansaa ja ovat selvinneet monista vastoinkäymisistä. Nytkin on kehitetty erilaisia selviytymisstrategioita. Niistä menneisyydestä tuttu on vaihdantatalouteen palaaminen: tavaraa vaihdetaan suoraan toisiin. Tämä on tavanomaista esimerkiksi maataloustuotteissa.

Valuutan vähyys on kuitenkin johtanut myös siihen, että Zimbabwesta on nopeasti ja tahtomattaan tullut yksi edelläkävijä käteisen käytön vähentämisessä: pankki- ja luottokorttien käyttö on kasvanut räjähdysmäisesti. Käydessäni Hararessa kaupassa kesäkuussa kassavirkailija suhtautui erittäin epäluuloisesti antamaani tuliterään viidenkymmenen dollarin seteliin. Vasta silloin huomasin, että kaikki muut käyttivät korttejaan. Korttimaksut ovat tulleet käyttöön jopa kirkoissa, joissa kymmenyksiä maksetaan muovia vinguttamalla! Pankkitilejä ja kortteja ei kuitenkaan ole kaikilla, etenkään köyhillä ja varsinkaan maaseudulla.

Epävarmuuden tilassa monet ihmiset haluaisivat tyhjentää pankkitilinsä. Rahoja ei kuitenkaan  saa noin vain ulos. Jonottaminen ei sinänsä ole Zimbabwessa uutta, mutta uusi ilmiö on ihmisten asettuminen jonoon jo varhain aamuyöstä, ja jononumeroiden trokaaminen korvausta vastaan. Käteinen loppuu usein pankista aamun kuluessa, ja vain osa saa haluamansa rahat. Silloinkin rahaa saa vain rajoitetusti, usein viisikymmentä dollaria.

On vaikea nähdä, miten tilanteesta päästään eteenpäin. Taustalla ovat tietenkin Zimbabwen talouden perustavaa laatua olevat ongelmat: erityisesti talouden lamaantuminen ja viennin vähyys. Zimbabwelaiset ovat kuitenkin vaikeina aikoina osoittaneet suurta kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja kekseliäisyyttä. Ei tule unohtaa, että maa on luonnonvaroiltaan rikas, ja kaikki edellytykset talouden nousulle ovat olemassa.

Pöydälleni ilmestyi silloin isohko ruskea kirjekuori, jonka sisällä oli ”anonymous” -allekirjoituksella varustettu kirje. Kirje sisälsi erittäin vakavia syytöksiä Sambian viljelijäliiton ZNFU:n toimintaa kohtaan. Viljelijäliiton toimitusjohtajaa Ndambo Ndamboa syytettiin varastamisesta. Johtaja olisi suoraan käyttänyt liiton ja sen avunantajien varoja mm. oman maatilansa maisemointityöhön, ohjannut liiton tekemiä hankintoja omille yrityksilleen ja saanut sovittua suurempia palkkoja, ilmaisia lainoja ja katteettomia korvauksia.

Järkytyin. Tunsin Ndambon henkilökohtaisesti. Lisäksi minulla oli hyvä kuva viljelijäliitosta ylipäätään.

Sambian maataloudessa on valtavasti mahdollisuuksia: Sambia on kaksi kertaa Suomen kokoinen, ja siellä on runsaasti viljeltävää maata ja vesivaroja. Maasta voisi paikallisessa ilmastossa saada oikeilla viljely- ja kastelumenetelmillä kaksi, jopa kolme satoa vuodessa. Maatalous on kuitenkin pitkälti tehotonta omavaraistaloutta, pieniä perheviljelmiä, jotka keskittyvät maissiin ja joiden tuotto on heikkoa.

Tukea köyhimmille

Maaseudulla asuu valtaosa sambialaisista, myös kaikkein köyhimmät. Yli 70 prosenttia ihmisistä elää siellä köyhyysrajan alapuolella. Maatalouden tehottomuudella ja epäonnistumisella on raskas hinta, jota ilmastonmuutos pahentaa. Saman näkee nyt eteläisessä Afrikassa yleisemminkin: alueen maat tarvitsevat satojen miljoonien eurojen arvosta hätäapua satojen epäonnistuttua.

Suomi on tukenut Sambian maataloutta eri lähestymistavoin kymmenien vuosien ajan. Monimutkaiset maanomistusolot, ammatillisten taitojen, rahoituksen ja kastelujärjestelmien puute ja väestönkasvu sekä monet muut syyt ovat vaikeuttaneet edistymistä. Yksi ongelma hankkeissamme on ollut yhteistyökumppaninamme useimmiten toimineen julkisen hallinnon kapasiteetin puute. Se on näkynyt hankkeissa tehottomuutena.

Tuki ZNFU:lle oli uudenmuotoista: sen sijaan että nojattiin julkishallintoon, toimittiinkin yhteistyössä suoraan viljelijöiden oman etujärjestön kanssa. Tuki noudattaisi hyvän kehitysyhteistyön periaatteita: ei perustettaisi järjestölle raskaita rinnakkaisia seuranta- ja raportointijärjestelmiä, vaan varat ohjattaisiin järjestön ydintoimintaan, järjestön kanssa sovittavien linjausten mukaisesti. Samalla järjestön oma toimintakyky kehittyisi.

Äskettäin 110-vuotisjuhliaan juhlinut liitto oli perinteisesti ollut suurtilallisten, usein valkoihoisten farmareiden etujärjestö. ZNFU oli kuitenkin muuttanut toimintaprofiiliaan ja lähtenyt ajamaan pienviljelijöiden asiaa. Jäsenpohja laajeni 70–80 000 jäseneen, ja pienviljelijöille kehitettiin yhteistyössä yksityispankkien kanssa rahoitusmekanismeja, joilla nämä kykenivät investoimaan uusiin viljalajikkeisiin ja viljelymenetelmiin. Äskettäin alettiin tukea myös maatalouden mekanisoitumista, vuonna 2014 pienviljelijät saivat rahoituksen kautta ensimmäiset traktorinsa.

Sadot ja tulot kasvoivat

Alkuun kaikki tuntui menevän hyvin. Hankeseurannassa ilmeni, että tuen piirissä olevien viljelijöiden satomäärät ja samoin tulot kasvoivat. Merkittävä läpimurto tapahtui viime vuonna, kun maatalouden tukijärjestelmissä saatiin läpi Suomen ja muiden avunantajien ajama merkittävä uudistus ns. ”e-voucherin” käyttöönoton myötä. Uudistuksen piiriin tulleet viljelijät eivät saaneetkaan julkista tukea lannoitteina ja maissinsiemeninä, vaan suorana rahallisena tukena, jolla saivat ostaa sellaisia maatalouspanoksia kuin halusivat ja tarvitsivat. Reformi oli menestyksekäs, ja sen paikallistason toimeenpanossa viljelijäliitolla oli merkittävä rooli.

Matkustin lähes viikon ajan ZNFU:n toimihenkilöiden ja liiton äskettäin eronneen puheenjohtaja Evelyn Ngulekan kanssa Luapulan provinssissa. Vaikutuin liiton paikallisesta läsnäolosta ja viljelijöiden optimismista.  Suomen tuki viljelijäliitolle oli tarkoitettu tukemaan tuon Sambian köyhimmän läänin maanviljelyä, aiemman tukemme päättyessä.

Ensimmäiset viitteet, että ZNFU:ssa voisi olla jokin vialla tulivat toisen, Luapulassa päättyneen maatalousohjelmamme kautta. Sen lopputilintarkastus huomioi, että viljelijäliiton taloushallinnossa oli puutteita.  ZNFU:n teettämät itsenäiset tilintarkastukset olivat antaneet järjestölle puhtaat paperit, mutta nyt nousi huoli, että taloushallinto ei koko järjestön tasolla ollut sittenkään riittävän hyvällä tasolla. Tämän takia päätettiin tehdä erityistilintarkastus ZNFU:n koko maan tason taloushallinnosta. Tarkastusta valmisteltaessa saapui anonyymin pilliin viheltäjän kirje.

Kirje nosti huolen ja epäilykset uudelle tasolle. Edustusto konsultoi pikaisesti ministeriötä ja Ruotsin suurlähetystöä ja ruotsalaista We Effect -järjestöä, jotka myös olivat ZNFU:n rahoittajia.

Sambiassa talous ja politiikka ovat kovaa peliä, ja likaisiakin keinoja käytetään. Syksyllä 2015 ei voitu vielä tietää oliko toimitusjohtaja syyllinen, vai haluttiinko häntä vain mustamaalata. ZNFU on Sambian suurin ja vaikutusvaltaisin etujärjestö, jolla on monia vastustajia. Piti siis odottaa tarkastuksen tuloksia.

Epäilyt vahvistuvat

Tarkastus valmistui tammikuussa. Se vahvisti pitkälti mitä pilliin viheltäjän kirjeessä oli mainittu. Tammikuun lopussa Ruotsin lähetystö sai uuden kirjeen, jossa nyt nimellään esiintynyt ZNFU:n entinen virkailija toisti syytöksensä toimitusjohtajaa kohtaan.

Tarkastusraportti vuoti saman tien Sambian lehdistöön. Viljelijäliiton puheenjohtaja ja johtokunta syyttivät Suomea ja Ruotsia asian tuomisesta julkisuuteen, ja suhteet tulehtuivat pahasti. ZNFU vastasi tarkastukseen kiistämällä sen löydökset, ja syytti tarkastajia ajojahdista. Tilanne oli erittäin arka, koska puheenjohtaja Nguleka oli äskettäin valittu viljelijöiden maailmanliiton puheenjohtajaksi, ja Sambia isännöi liiton maailmankonferenssia samana keväänä!

Koska syytökset olivat vakavia, ja liitto kategorisesti kiisti väärinkäytökset, päätettiin teettää uusi tarkastus puolueettomalla ja ammattitaitoisella taholla. Tekijäksi valittiin Suomen KPMG.

Elokuussa valmistunut KPMG:n raportti vahvisti edellisen raportin tulokset. Enää ei ollut epäilystäkään, etteikö varoja olisi väärinkäytetty. Avunantajat olivat syvästi pettyneet siihen, ettei johtokunta tällä välin ollut ryhtynyt mihinkään omiin toimenpiteisiin asian johdosta. Asiasta oli tällä välin kiinnostunut myös Sambian taloudellisia väärinkäytöksiä ja erityisesti rahanpesua tutkiva viranomainen DEC (Drug Enforcement Commission). DEC keskusteli avunantajien kanssa, ja pidätti syyskuussa puheenjohtajan ja toimitusjohtajan. He pääsivät vapaalle takuita vastaan. Puheenjohtaja erosi tehtävästään,  ja johtokunta päätti erottaa toimitusjohtajan väliaikaisesti.

Tällä hetkellä Suomi käy yhdessä muiden avunantajien kanssa tarkasti läpi, paljonko veronmaksajien varoja ZNFU:lta vaaditaan takaisin ja mihin muihin mahdollisiin toimenpiteisiin ryhdytään. On mahdollista, että tämä tulee olemaan Sambian viljelijöiden pitkäikäisen etujärjestön loppu.

Suomi oli jo aiemmin päättänyt suunnata Sambia-tukensa toisaalle. Maaseudun kehitys otetaan huomioon Suomen tuessa Sambian yksityissektorille, mutta muuten tuki maanviljelykselle päättyy. Sen parissa jatkaisivat muut avunantajat.

Ongelmista huolimatta viljelijäliiton kautta on tuettu Sambian köyhimpiä viljelijöitä maan köyhimmillä alueilla. On autettu ihmisiä auttamaan itseään opettamalla heitä viljelemään paremmin menetelmin ja saamaan parempia satoja. Samalla on sopeutettu viljelyä ilmastonmuutokseen.

Maaseudulla elää köyhä enemmistö, ja juuri heidän vuokseen tarina on hyvin surullinen.

Avointa keskustelua korruptiosta

Jotain hyvää kuitenkin löytyy: tapaus on saanut Sambiassa erittäin runsaasti julkisuutta, ja se on nostattanut keskustelun korruptiosta. Niin ammattimainen kuin sosiaalinen media ovat olleet selkeästi Suomen ja Ruotsin puolella. Sambiassa ymmärretään hyvin, että muiden maiden veronmaksajien rahoja ei voi käyttää väärin. Samalla ollaan tuohtuneita siitä, että varat eivät ole menneet sinne minne oli tarkoitus: Sambian köyhille viljelijöille. Pitää muistaa, että osa väärinkäytetyistä varoista tuli viljelijöiden omista jäsenmaksuista.

Sambian presidentti Edgar Lungu on julkisesti sanonut ettei korruptiota siedetä eikä sen suhteen ole ”pyhiä lehmiä”. Varoja väärinkäyttävät asetetaan syytteeseen. Tapasin presidentin 6.10. ja nostin esille viljelijäliiton tapauksen, ja sanoin sen kyseenalaistavan kehitysyhteistyön perustaa ja olevan haitaksi Sambian maineelle. Presidentti vastasi, että korruptio on syöpä, ja hän haluaa tutkintaviranomaisten toimivan itsenäisesti sekä viljelijäliiton tapauksessa että muissa korruptioepäilyissä. Näin tehtäisiin vaikka syytettynä olisi ministeri.

Presidentin sitoumus ei merkitse korruption päättymistä Sambiassa. Mutta se antaa paikallisesti korkeimman tahon selkänojan käsitellä väärinkäytöksiä. Tätä pitää hyödyntää niin paljon kuin mahdollista, jotta maan köyhimmille ja maan kehittymiselle tarkoitettu tuki ei jatkossa valuisi vääriin taskuihin.

”Indigenous” suomeksi käännettynä lienee ”alkuperäinen” tai ”synnynnäinen”, yleensä kai mielleyhtymäksi tulee alkuperäiskansa, ”indigenous people”. ”Alkuperäistäminen” ei kuitenkaan oikein avaa sanan zimbabwelaista merkitystä. Sanottakoon nyt siis vielä rumasti indigenisaatio, kunnes zimbabwelaiset vaihtavat sanan.

Sanalla viitataan Zimbabwen hallitsevan ZANU-PF-puolueen politiikkaan ja tarkemmin presidentti Robert Mugaben vuonna 2008 lanseeraamaan lakiin. Se edellyttää, että maassa toimivien yritysten enemmistö on zimbabwelaisten käsissä. Lain mukaan vähintään 51 prosenttia toimivien yritysten omistuksesta on oltava niillä zimbabwelaisilla, jotka kokivat rotunsa vuoksi syrjintää ennen vuoden 1980 huhtikuuta, tai heidän jälkeläisillään.

Laki oli jo alun alkaen varsin tulkinnanvarainen ja sitä on toimeenpantu vailla selkeitä sääntöjä. Lain katsotaan olevan mielivaltainen ja palvelevan Zimbabwen eliitin intressejä. Indigenisaatiosta ja voimaannuttamisesta vastuussa oleva ministeri – kyllä, Zimbabwessa on tällainen – voi tehdä lain soveltamiseen poikkeuksia.

Länsimaiden tukea kaivataan taas

Laista on väännetty vahvasti kättä viime aikoina. Zimbabwen talous on täysin kuralla, ja maa tarvitsee kipeästi investointeja ja ulkomaista tukea. Zimbabwea pitkään tukenut Kiina on kiristänyt otettaan eikä anna enää lainaa.

Zimbabwe onkin kääntynyt jälleen länsimaisten rahoituslaitosten puoleen, mutta ehtona uuden luoton saamiselle on pitkään hoitamatta olleita velkoja koskeva uudelleenjärjestely. Marssijärjestys on selvä: ensin pitää sopia järjestely monenkeskisten rahoittajien kanssa, ja vasta sitten voidaan aloittaa keskustelut kahdenkeskisten velkojien kanssa. Myös Suomi kuuluu näihin.

Valtiovarainministeri Chinamasa onkin ehdottanut IMF:lle, Maailmanpankille ja Afrikan kehityspankille järjestelyä, jolla vanhat lainat maksettaisiin pois uuden luototuksen turvin. Rahoituslaitokset suhtautuvat esitykseen periaatteessa myötämielisesti, mutta järjestelyyn tulisi liittyä taloudellisten uudistusten paketti. Yhtenä osana pakettia olisi ”indigenisaation” toimeenpanoa koskeva selkeyttäminen.

Tätä on Zimbabwessa nyt yritetty monta kuukautta, ja se on johtanut Chinamasan ja indigenisaatioministeri Patrick Zhuwaon väliseen nokkapokkaan. Mugaben veljenpoika Zhuwao on ajanut lain tiukkaa toimeenpanoa, Chinamasa taas koko lain poistamista. Tammikuussa 2016 ministerit sopivat, että laki koskee ilman poikkeuksia luonnonvarasektoria, kuten kaivostoimintaa. Muiden alojen yrityksille annettiin huhtikuuhun saakka aikaa laatia suunnitelmat siitä, miten indigenisaatio toimeenpannaan, mikäli omistussuhde ei vielä ollut lain mukainen.

Lakia noudattamattomille yrityksille määrättäisiin erityisvero, kunnes lain kirjainta noudatettaisiin. Zhuwao uhkaili myös yritysten sulkemisella. Määräaika on kulunut umpeen, eikä kenelläkään näytä olevan selkeää käsitystä missä määrin yritykset nyt noudattavat lakia. Chinamasa väittää esimerkiksi rahoitussektorin sitä kokonaisuudessaan noudattavan, minkä Zhuwao on jyrkästi kiistänyt.

Huhtikuussa presidentti Mugaben oli astuttava kehiin, ja presidentti on käytännössä tuominnut Chinamasan voittajaksi: vastuu lain toteuttamisen seurannasta jäi vastuulliselle linjaministeriölle, rahoitussektorin osalta siis valtiovarainministeriölle.

Lisäksi Mugabe vahvisti, että 51 prosentin omistusosuudesta voidaan tehdä poikkeuksia erilaisilla rahoitusjärjestelyillä ja työntekijöiden voimaannuttamistoimilla. Mugaben lausuntoa on tulkittu siten, että määräajoista huolimatta maassa jo toimivien yhtiöiden ei käytännössä tarvitse muuttaa toimintaansa. Kaikkeen liittyy kuitenkin runsaasti tulkinnanvaraisuutta, joka voi johtaa epätasa-arvoiseen käsittelyyn, huonoon hallintoon ja korruptioon.

Lain takana historia ja maakiistat

Lain ja politiikan takana on tietenkin Zimbabwen raskas menneisyys. Sillä on selkeä korrelaatio Zimbabwen maakiistoissa. Cecil Rhodesin johtamat valkoiset uudisasukkaat saapuivat 1890 nykyisen Zimbabwen alueelle ottaen haltuunsa ndebele- ja shona-heimojen laidunmaat.

Sittemmin itsenäistyneessä Rhodesiassa valkoiset maanviljelijät hallitsivat maata. Valta siirtyi sisällissodan jälkeen vuonna 1980 Zimbabweksi nimensä muuttaneessa maassa mustalle enemmistölle, mutta maatalous, ja myös pitkälti talous ylipäätään säilyivät valkoisten maanviljelijöiden hallinnassa itsenäistymiseen saakka.

Tilanne muuttui radikaalisti vuonna 2000, kun valkoisten farmeja alettiin takavarikoida väkisin. Mugabe puhui vahvasti ”indigenisaation” puolesta, mutta toisten arvioiden mukaan hänen oli pakko vain hyväksyä se, että asemaansa tyytymättömät sisällissodan mustat veteraanit oma-aloitteisesti hyökkäsivät maatiloille.

Afrikan vilja-aitasta hätäavun vastaanottajaksi

Seurauksena oli katastrofi Zimbabwen aiemmin kukoistaneelle maataloudelle. Talot ja maatalouslaitteet ryöstettiin tai jäivät huonolle hoidolle, eikä maasta kyetty pitämään huolta. Nyt Zimbabwen maatalous on lamassa ja kuivuuden takia nälästä kärsivä Zimbabwe joutuu tuomaan viljaa, myös hätäavun muodossa.

Valkoisten farmien takavarikot jatkuvat edelleen. Kansainvälisessä mediassakin huomioitiin tuore tapaus, jossa Lontoossa asuva vauras zimbabwelaislääkäri sai haltuunsa maatilan valkoiselta pariskunnalta, jonka mies oli asunut koko ikänsä tuolla vanhempiensa perustamalla tupakkafarmilla. Myös yrityksiä on käytännössä takavarikoitu. Hyötyjinä eivät vain ole Zimbabwen köyhät, vaan poliittinen eliitti, ja eliitin lähipiiri.

Zimbabwen sekava talouspolitiikka on johtanut siihen, että ulkomaiset investoijat ovat tähän saakka karttaneet maata. Vuonna 2014 Zimbabwe houkutteli 545 miljoonan dollarin edestä ulkomaisia investointeja. Naapurimaista Etelä-Afrikan luku samana vuonna oli 5,7 miljardia, Mosambikin 4,9 miljardia ja Sambian 2,4 miljardia. Eräs kaivosteollisuuden edustaja ei tätä ihmetellyt: miksi investoida maahan, jossa sinun pitää heti kättelyssä antaa puolet omaisuudestasi pois? Kun tähän lisää Zimbabwea vaivaavan korruption ja sen merkityksen kustannusten kasvussa, ei ole ihme ettei maahan ole juuri rahaa virrannut.

Kuudentoista vuoden sekasorto

Kiina on tukenut Zimbabwea pitkään, mutta viime aikoina on käynyt selkeäksi, että myös Kiinan mitta alkaa olla täysi. Zimbabwessa mm. turvallisuuskoneiston kanssa hämäriä kauppoja tehnyt liikemies Sam Pa pidätettiin vähän ennen Kiinan presidentin Zimbabwen -vierailua. Kiina on varoittanut Zimbabwea kiinalaisten hallussa olevien kaivosten takavarikoimissuunnitelmista. Myös kiinalaisessa intressissä on vakaa ja ennustettava investointiympäristö.

Zimbabwen talous on ollut sekaisin 16 vuotta. Uudistusmieliset, länsimieliset voimat vääntävät maassa nyt kättä niiden kanssa, jotka haluavat puolustaa nykyisiä etujaan, ja vedota populistisesti kansaan. Nämä poliitikot puhuvat kuin Zimbabwe edelleen olisi sisällissodassa.

Zimbabwe oli ennen Afrikan maatalouden suurvalta. Maassa on myös valtavat mineraaliesiintymät, kultaa, platinaa ja nykyteollisuuden kipeästi tarvitsemaa titaania. Zimbabwen väestö on edelleen koulutetumpaa kuin eteläisessä Afrikassa ylipäätään. Maasta paennut väestö, sekä valkoinen että musta diaspora, voisi olla jatkossa tärkeä resurssi. Länsimaistakin on maassa vieraillut jo useita bisnesdelegaatioita, ja säännösten epämääräisyydestä huolimatta länsimaisia investointeja on viime aikoina tehty mm. maa- ja kalatalouteen.

Zimbabwe voi siis nousta nopeastikin jaloilleen, jos maa pääsee irti huonon hallinnon kurimuksesta, ja talouspolitiikasta tulisi vastuullista ja ennustettavaa. Zimbabwen tulisi päästää irti historian painolastista ja siirtää katse menneestä kohti tulevaa. Ehkäpä ennen pitkää indigenisaatiota ei edes tarvitse yrittää kääntää.

P.S.. Tätä blogia kirjoitettaessa Hararessa oli käynnissä kahden tuhannen ihmisen mielenosoitus hallitusta vastaan, suurin yli kymmeneen vuoteen.

.