EU:n laajentuminen: eurooppalainen perhe kasvaa vai kasvaako?

Euroopan unionin perussopimuksen mukaan eurooppalaisilla mailla on oikeus tulla unionin jäseneksi. Osa maista on halunnut tämän mahdollisuuden käyttää, esimerkiksi itäisen Euroopan maat vuosina 2004 ja 2007, mutta muun muassa Norja, Islanti ja Sveitsi eivät. Turkki on pyrkinyt lähentymään unionia jo pitkään, mutta sen jäsenyysneuvottelut ovat käytännössä pysähdyksissä. Balkanin maille annettiin vuonna 2003 niin sanottu eurooppalainen perspektiivi eli mahdollisuus liittyä EU:n jäseneksi kriteerit täyttäessään. Lupauksen taustalla vaikutti alueen vaikea historia. EU:n itäisen kumppanuuden maille, kuten Ukrainalle ja Georgialle, on tunnustettu näiden eurooppalainen aspiraatio, mutta ilman näkymää jäsenyydestä.

Kaikkine haasteineenkin EU:n laajentumisperspektiivin ylläpitämistä on pidetty tärkeänä soft power -välineenä EU:n arvopohjan välittämisessä ja vakauden tuojana. Historiallisesti katsottuna laajentumispolitiikka on ollut yksi EU:n menestystarinoita ja laajentumisnäkymän tarjoamisella on ollut selkeä vaikutus poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin jäsenyyttä tavoittelevissa maissa.

EU:n laajentumispolitiikan piirissä ovat tällä hetkellä Montenegro, Serbia ja Turkki. Näistä Montenegron ja Serbian jäsenyysneuvottelut ovat aktiivisesti käynnissä, vaikkakin maiden edistyminen on viime aikoina ollut hidasta. Niin sanottuihin kandidaattimaihin kuuluvat myös Albania ja Pohjois-Makedonia. Bosnia-Hertsegovinalla ja Kosovolla on niin ikään mahdollisuus liittyä jäseneksi, mutta nämä eivät vielä ole kandidaattimaita.

Albanian ja Pohjois-Makedonian jäsenyysneuvotteluiden avaaminen

Kirjoittaja Lauri Hirvonen johti EU:n laajentumista käsittelevää neuvoston COELA-työryhmää Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella 2019. Jäsenyysneuvotteluiden ja laajentumiskeskusteluiden edistäminen vaati usein pitkiä iltoja toimistolla ja kokouspöytien ääressä. Kuva: Elina Saaristo-Diatta

Tuorein edistysaskel eurooppalaisessa perspektiivissä on maaliskuisen Eurooppa-neuvoston päätös jäsenyysneuvotteluiden avaamisesta Pohjois-Makedonian ja Albanian kanssa. Päätöstä olivat edeltäneet lähes kaksi vuotta kestäneet vaikeat neuvottelut.

Ennen Suomen EU-puheenjohtajuuskautta neuvotteluiden avaamista oltiin yritetty Bulgarian ja Romanian puheenjohtajuuskausilla. Suomen kaudella asiaa valmisteltiin intensiivisesti, pitäen lukuisia kokouksia ja konsultaatioita EU-instituutioiden, jäsenmaiden ja alueen maiden kanssa. Lokakuussa asiaa käsiteltiin ministeri Tytti Tuppuraisen johdolla eurooppaministereiden kesken sekä päämiesten toimesta Eurooppa-neuvostossa, mutta asiasta ei oltu vielä valmiita tekemään päätöstä. Puheenjohtajuuskauden loppupuolella keskustelua onnistuttiin ohjaamaan rakentavimmille raiteille ja komissiota kehotettiin laatimaan esitys uudeksi laajentumismetodologiaksi.

Alkuvuodesta 2020 komissio esitteli uuden metodologian ja sen hyväksyminen mahdollisti neuvotteluiden avaamisen. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman aiempien puheenjohtajien työtä.

Turkin pitkä tie

Samalla kun EU:ssa tehtiin työtä uusien jäsenyysneuvotteluiden avaamiseksi, oli rinnalla käynnissä hyvin erilainen keskustelu Turkista.  Turkki haki jäsenyyttä vuonna 1987, sai kandidaattistatuksen 1999 ja aloitti jäsenyysneuvottelut 2005. Sittemmin Turkin jäsenyysneuvottelut ovat käytännössä pysähtyneet maan sisäisestä tilanteesta johtuen.

Turkin Kyproksen lähistöllä tekemien kaasuporausten vuoksi EU-ulkoministerit päätyivätkin keskustelemaan EU-Turkki-yhteistyön rajoittamisesta ja rajoittavien toimenpiteiden eli pakotteiden asettamisesta Turkille.

Laajentuminen EU:n itsetutkiskeluna

Kun jäsenmaat keskustelevat laajentumisesta, puhutaan samalla siitä, millaisena kukin maa näkee EU:n ja millaisen haluaisi sen olevan. Uusien maiden liittymisellä on aina vaikutuksensa EU:n dynamiikkaan, toimintaan ja tasapainoon. Laajentumiseen heijastuu usein myös EU-maiden sisäpolitiikka ja siihen liittyvät sensitiivisyydet: esimerkiksi Pohjois-Makedonian suhteet naapurimaihinsa ja Albanian kohdalla huolet järjestäytyneestä rikollisuudesta ja turvapaikanhakijoista.

Laajentumispolitiikka on EU:n ulkosuhteiden ja muiden politiikkojen yhtymäpisteessä. Yhtäältä eurooppalaista perspektiiviä käytetään hakijamaiden suuntaan ulko- ja turvallisuuspoliittisena ja vakauttavana välineenä. Toisaalta jäsenyyttä hakevilta mailta odotetaan lainsäädännön ja toimintatapojen yhtenäistämistä EU-lainsäädännön kanssa. Mailta vaaditaan huomattavia sisäisiä uudistuksia, jotta liityttyään ne tulisivat sujuvasti osaksi EU:n toimintaa. Tässä EU:n toimivuuden turvaamisessa ovat oikeusvaltion toimivuutta ja riippumattomuutta koskevat uudistukset avainasemassa.

Laajentuminen Suomen EU-puheenjohtajuuskausilla

Laajentuminen on ollut paljon esillä Suomen kolmella puheenjohtajuuskaudella. Vuonna 1999 Turkki sai kandidaattistatuksen, vuonna 2006 oli ilmassa laajentumisväsymystä ja sovittiin niin sanotusta uudesta laajentumiskonsensuksesta, joka korosti uudistuksia ja ehdollisuutta hakijamaille.

Puheenjohtajuuskaudella 2019 työskenneltiin jäsenyysneuvotteluiden avaamiseksi ja lopulta pohjustettiin tietä eteenpäin laajentumiskeskusteluissa. Uusi metodologia pitää tien auki jäsenyyteen, mutta painottaa entistä enemmän uudistusten ja etenkin oikeusvaltiokehityksen merkitystä. Metodologian toimeenpano näyttää millaiseksi tasapaino porkkanoiden ja ehdollisuuden välillä lopulta muodostuu.

Lauri Hirvonen (@hirvonen_lauri)

Suomen edustaja EU:n laajentumis- ja Länsi-Balkan -työryhmissä. Puheenjohti laajentumistyöryhmää Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella 2019. Kolmatta kertaa Brysselissä. Kokemusta myös Natosta, YK-järjestöistä, turvallisuuspolitiikasta, asevalvonnasta, ydinenergiasta ja Wienistä.

Leave a Reply