Toronto on siitä erikoinen paikka, että siellä kaikki ovat jostain – ulkomaalaissyntyiset asukkaat muodostavat kaupungin väestöstä lähes puolet. Kaupungissa on siten kokonaisväkilukuun suhteutettuna Miamin jälkeen maailman eniten ulkomaalaissyntyisiä. Miamista poiketen Torontossa ei kuitenkaan ole yhtä vallitsevaa kulttuuria tai kansallisuutta.

Monikulttuurisuudesta onkin muodostunut yksi Toronton vahvuuksista, sillä esimerkiksi osaavan työvoiman houkuttelu on helppoa, koska kaupunkiin sulautuminen ja kotiutuminen koetaan vaivattomaksi. Oman kulttuurin säilyttäminen ja yhteisen kanadalaisen kulttuurin rakentaminen eivät Torontossa ole keskenään kilpailevia päämääriä, vaan kulkevat sulassa sovussa; oma kulttuuri on osa maahanmuuttajien identiteettiä, mutta samalla ryhmiä yhdistää halu olla osa kanadalaista yhteiskuntaa. Suomalaisiakin on kaupungissa paljon, joten olonsa on helppo tuntea kotoisaksi.

”Suomi-Koti – truly a home not just a house”

Toronton Leaside-kaupunginosassa sijaitseva Suomi-Koti on yksi seitsemästä ympäri Kanadaa perustetuista Suomi-kodeista. Viime vuonna 40 vuotta täyttäneen Toronton Suomi-kodin asunnoissa asuu tällä hetkellä noin 100 asukasta, ja seitsemännessä kerroksessa sijaitsevalla hoivaosastolla vajaat 90. Hoiva-osasto lisättiin Suomi-kotiin vuonna 1992 täyttämään kaupungin suomalaisyhteisön tarpeita entistä paremmin.

Voittoa tavoittelemattoman seniorikeskuksen sloganin – ”Suomi-Koti – truly a home not just a house” – voi todeta erittäin osuvaksi jo rakennuksen ulko-ovella; heti ovesta sisään astuessaan huomaa, että paikka on nimensä mukaisesti koti isolla K:lla. Toimitusjohtaja Juha Mynttinen kertoo kodin perusajatuksena olevan korkealaatuisen ja monitasoisen palvelun tarjoaminen suomalaiselle yhteisölle. Ulkopuoliset lahjoitukset ja vapaaehtoistyö ovat tärkeä osa korkean laadun ylläpitämistä. Vapaaehtoisten ja vakituisen henkilökunnan lisäksi Suomi-kodissa työskentelee ajoittain myös Suomesta Kanadaan työharjoitteluun tulleita terveys- ja hoitoalan opiskelijoita.

Suomi-kodin asukkaat ovat hyvin aktiivisia. Kesäisin pelataan mölkkyä, kuukausittain vietetään yhteisiä syntymäpäiväjuhlia, ja joka viikko on mahdollisuus osallistua erilaisiin käsityö-, keskustelu-, ja liikuntaryhmiin, joissa harrastetaan esimerkiksi vesivoimistelua ja rivitanssia. Lisäksi ohjelmassa on ajoittain tarjolla erilaisia retkiä. Myös palvelut ovat lähellä: rakennuksen katutasossa sijaitsevat lääkärin ja hammaslääkärin vastaanotot, ja kodin yhteydessä on kampaamo, apteekki, hieroja, kirjasto ja kahvila, jonne myymäläauto tuo viikoittain muun muassa ruisleipää. Suomi-Kodista löytyy jopa puuverstas.

Kielenopiskelua, kohtaamisia ja Suomi-tietoutta

Oman panoksensa Toronton suomalaisyhteisöön tuo vuonna 1960 perustettu Toronton suomen kielen koulu. Koulu on vanhin ulkomailla toimivista Suomi-kouluista ja tarjoaa oppilailleen – myös aikuisille – suomen kielen ja kulttuurin opetusta. Lisäksi koulu toimii tärkeänä kohtaamispaikkana ulkosuomalaisille perheille.

Suomea voi opiskella myös Toronton yliopistolla Finnish Studies -ohjelmassa, jonne monet suomalaistaustaiset kanadalaiset hakeutuvat oppiakseen isovanhempiensa käyttämää kieltä ja tutustumaan kulttuuriperimäänsä. Vuonna 1989 Toronton yliopiston, Suomen valtion ja Canadian Friends of Finland (CFF) -organisaation innovatiivisen yhteistyön tuloksena aloitettu suomen kielen ja kulttuurin opintoja tarjoava ohjelma on Pohjois-Amerikan laajin ja sen puitteissa on mahdollista suorittaa alempi korkeakoulututkinto. Opetusohjelmalla on tärkeä merkitys Suomi-kuvan edistämisessä. Ohjelmasta vastaava apulaisprofessori Anu Muhonen kertoo Suomi-tietoutta levitettävän esimerkiksi seminaarien, yleisöluentojen ja vierailevien luennoitsijoiden avulla. ”An Evening with Finnish Studies” -luennoille saapuu yleisöä jopa rajan takaa Yhdysvalloista saakka.

Suomi-Kodin, Suomi-koulun ja Toronton yliopiston luentosalien lisäksi suomen kieltä voi kuulla myös muun muassa Toronton Osuuspankilla. Hiljattain 60-vuotispäiviään juhlinut Finnish Credit Union on Kanadan viimeinen suomalainen osuuskassa. Myös paikallisuutiset on mahdollista lukea suomeksi, siitä pitää huolen Kanadan Sanomat. Halutessaan kanadansuomalainen voi siis elää Torontossa hyvinkin suomalaista elämää, ollen samaan aikaan kuitenkin yhtä validi osa kanadalaista yhteiskuntaa kuin paljasjalkainen torontolainenkin.

Mitäkö on minulla mielessä? No haravointi tietysti, mikäpä muukaan.

Olen nyt työskennellyt kuusi kuukautta Washingtonin lehdistövirkamiehenä. Hyppäsin tähän työhön tyystin toisenlaisista ympyröistä. Vielä keväällä asuimme perheeni kanssa eteläisessä Ranskassa, missä työskentelin freelancer-toimittajana ja kirjailijana.

Välimeren äärellä olin tottunut vastaamaan Suomea koskeviin kysymyksiin rautalangasta vääntämällä. Suomihan ei paikallisuutisiin noussut oikeastaan kuin silloin, kun Kimi Räikkönen pärjäsi Monacon autoradalla.

• Olette siis käyneet Hollannissa? Hollanti ei ole ihan lähellä Suomea, vielä on mentävä aika paljon pohjoisemmaksi, jotta pääsee Suomeen.
• Pääkaupunki on nimeltään Helsinki, ei Helsinsky.

Ulkomaanvuodet tuovat perspektiiviä ja etäisyys auttaa monesti näkemään kirkkaammin, niinhän se on. Ranskan kokemusten seurauksena ajattelin automaattisesti, että Yhdysvalloissa mattimeikäläisen Suomi-tuntemus on todennäköisesti Välimeren hiekkaakin kevyempää.

Vaan väärässäpä olin: viimeisen puolen vuoden ajan Suomi on väreillyt amerikkalaisten huulilla lähes tauotta.

Ensin tulivat tietysti heinäkuun Helsinki-otsikot. Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen vei Helsinkiin ällistyttävän määrän amerikkalaisen television supertähtiä, Washingtonin olohuoneeni jokailtaisia vieraita. Helsingin yöttömän yön valaisemilta kaduilta raportoivat Anderson Cooper, Jake Tapper, Tucker Carson, Jim Acosta, Christiane Amanpour, Eamon Javers ja ties ketkä muut.

Helsinki valtasi amerikkalaisten sanomalehtien kansiotsikot, vyöryi pikavauhtia silmäätekevien Twitter-keskusteluihin ja hengästytti radiossa. Uutiset eivät toki varsinkaan suurvaltojen päämiesten tiedotustilaisuuden jälkeen olleet pelkästään positiivisia, mutta mitä tulee Helsinkiin – Suomen pääkaupungin nimi ainakin tuli kaikille tutuksi.

Helsinki, Helsinki, Helsinki, Helsinki.

Kokoushuuman laannuttua arki vyöryi eteenpäin tavanomaisen kiireiseen tapaansa, kunnes yllättäen marraskuussa, keskellä Kalifornian tuhoisia ja traagisia metsäpaloja, Suomi pysäytti painokoneet uudelleen.

Presidentti Donald Trump kertoi tavanneensa Suomen presidentin, jonka kanssa oli keskusteltu metsänhoidosta. Hänen mukaansa suomalaiset hoitivat metsää haravoimalla (raking), mikä oli omiaan herättämään hämmennystä Atlantin molemmin puolin.

Äänekäs kummastelu johti siihen, että pian Suomen metsänhoidosta ja haravoinnista puhuttiin uutisissa, talk show’ssa, lehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Verkko täyttyi #RakeNews -hashtageistä, haravointimeemeistä ja vitsivideoista. Suomalaiset, englanniksi käännetyt uutisartikkelit levisivät Twitterissä ja kohta myös suomalaisten ylitsevuotava haravointisomettelu kiinnitti amerikkalaisten huomion.

Kuva metsässä imuroivasta suomalaisnaisesta nähtiin suositun Seth Meyersin Late Night-show’ssa NBC:llä. CNN:n Facebook-videokoosteen suomalaisten vitsailusta oli senkin hetkessä nähnyt jo yli miljoona ihmistä. Suomi oli ihan kaikkialla. Ja kaikki tuntuivat puhuvan Suomen maantieteellisestä sijainnista, napapiiristä ja sen vaikutuksista mahdollisiin metsäpaloihin.

Oli kohuista mitä mieltä tahansa, väitän, että Suomi ja Helsinki ovat niiden myötä löytäneet yhä useamman amerikkalaisen kartalta paikkansa. Tuoreen lehdistövirkamiehen vatsanpohjaa jo kutittelee: mitähän seuraavaksi?

Ensikosketukseni Amerikkaan oli harjoittelujaksoni Los Angelesin pääkonsulaatissa muutama vuosi sitten. Silloin elin unelmaani Kalifornian auringon alla: vaelsin Malibussa, nautin Santa Monican auringosta, Hollywoodin juhlista, Venicen auringonlaskuista sekä Kalifornian rennosta elämästä.

Saapuminen kansalaispalveluvirkailijaksi pääkonsulaattiin New Yorkin hektiseen sykkeeseen oli tyystin erilainen kokemus. Se oli kuitenkin myös rakkautta ensisilmäyksellä. Mitä muuta ihminen voi toivoa, kun kaupungin, joka on aina valmis antamaan sinulle ei vain kaikkensa, vaan kaiken?

New York eri kaupunginosineen ja alueineen tarjoaa jokaiselle jotakin. Jokaiseen fiilikseen löytyy oikea paikka viettää vapaa-aikaa, ja joka päivään saa mahtumaan juuri niin paljon asioita kuin haluaa. Aamun brunssi Tribecassa kääntyy laiskaan päivään Central Parkissa, jonka jälkeen voi jatkaa keskikaupungin sykkeen kautta viettämään rentoa iltaa East Villageen.

Kaupungin kulttuuritarjonta on pettämätön: New York on täynnä taidegallerioita, museoita, konsertteja, teatteria. Broadway yksinään on legendaarinen, mutta New Yorkilla on sen lisäksi tarjota kaikille kulttuurin ystäville jotakin oopperasta balettiin ja Radio City Music Hallista jazzklubeille Harlemiin. Ravintoloita on enemmän kuin kukaan pystyisi yhden eliniän aikana kokeilemaan, ja kauppoja enemmän kun innokkainkaan ostosten tekijä pystyisi tyhjentämään.

Minulle New Yorkissa asumisen kohokohta on ehdottomasti urheilu. Intohimoiselle penkkiurheilijalle Amerikka on unelma: NHL, MLB, NFL, NBA, MLS, US Open. Minusta on edelleen käsittämätöntä, että voin viettää iltani ja viikonloppuni Madison Square Gardenissa, Yankee Stadiumilla, Barclays Centerissä ja MetLife Stadiumilla katsoen livenä lajeja joita rakastan, ja kannustaen joukkueita joista on tullut minulle omia. Se on etuoikeus, josta olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen, ja josta uskon että minun on kaikkein vaikeinta luopua sitten tulevaisuudessa, kun on aika palata kotiin.

Jos alkaisin luetella New Yorkin tarjoamia mahdollisuuksia kokonaisuudessaan, siihen kuluisi useampi päivä. Minulle urheilun lisäksi tärkeää on kaupungin tarjoama vapaus – kaupunki joka ei koskaan nuku, tarjoaa sen, mitä milloinkin haluan tehdä tai nähdä, paikasta ja kellonajasta riippumatta. New York, niin kuin Amerikka, edustaa vapautta. Täällä kaikki on mahdollista.

Ensimmäinen vuoteni Amerikan ihmemaassa tulee kohta täyteen, ja vaikka täällä on asioita joihin en ole tottunut, asioita joihin minun on vaikea oppia ja asioita joista en yksinkertaisesti pidä, en asuisi tällä hetkellä mieluummin missään muualla.

Siemailtuani martineja New Yorkin pilvenpiirtäjien yllä, katsottuani takapihaltani kahvikuppi kädessä Hollywood- kylttiä Los Angelesissa, rakastuttuani Bostoniin, seisottuani Grand Canyonin reunalla Arizonassa, illallistettuani Union League Clubilla Chicagossa, nähtyäni legendaarisen Golden Gate Bridgen San Franciscossa, kierreltyäni museoita ja tutustuttuani politiikkaan Washington D.C.:ssä, vietettyäni laiskan päivän nauttien auringosta Philadelphiassa, juhlittuani kimaltelevan Las Vegasin sykkeessä, syötyäni maailmankuuluja siipiä Buffalossa ja elämäni parasta tex mexiä Texasissa, sekä seisottuani elämäni pelottavimman ja raskaimman vaelluksen jälkeen Angels Landingin huipulla Zionin kansallispuistossa Utahissa, voin sanoa vain yhden asian:

Amerikka, minulle sinä olet ihmeellinen.

Kanadan väestökanta rakentuu alkuperäiskansoille, jotka muodostavat väestöstä noin 4 prosenttia, sekä Ranskan ja Britannian siirtomaavaltakauden jälkeläisille. Siirtomaakauden jälkeen Kanada on ollut useiden maahanmuuttoaaltojen kohteena. Myös Suomesta on muutettu Kanadaan parempien tulevaisuudennäkymien toiveissa – suomalaistaustaisia Kanadassa on lähes 145 000.

Kanadassa on tiedostettu, että väestön ikääntyessä maahanmuuttajia tarvitaan yhä enemmän. Syntyvyys on Suomen tapaan alhainen ja taloudellinen kasvu perustuu jatkossakin pitkälti ulkomaalaisen työvoiman varaan. Vuodesta 2001 lähtien Kanada on pyrkinyt vastaanottamaan noin neljännesmiljoona uutta työperäistä maahanmuuttajaa vuosittain, mikä tekee Kanadasta yhden maailman eniten maahanmuuttajia vastaanottavista maista. Kanadassa katsotaan, että maahanmuutto rikastuttaa Kanadaa sekä taloudellisesti, sosiaalisesti että kulttuurisesti. Hallituksen tavoitteena on kasvattaa maahanmuuttoa suunnitelmallisesti, mikä takaa sen, että etnis-kulttuurinen monimuotoisuus on tulevaisuudessakin keskeinen osa kanadalaisuutta ja Kanadan identiteettiä.

Ulkomaalaistaustaisia Kanadan väestöstä on reilut 20 prosenttia ja vuoteen 2036 näiden osuuden ennustetaan kasvavan 30 prosenttiin. Suurimmat lähtömaat ovat Filippiinit, Intia sekä Kiina. Valtaosa ulkomaalaisista asuu muun väestön tavoin parin sadan kilometrin päässä Yhdysvaltain rajasta, suurissa kaupunkikeskuksissa.

Kanadan maahanmuuttopolitiikka – näkymä kansalaisuudesta houkuttaa

Suurlähetystöön tulee viikoittain kyselyjä suomalaisilta, joita houkuttelee Kanadaan muutto. Tällaisissa tapauksissa ohjaamme kyselijät paikallisten viranomaisten luukulle, koska meillä ei ole toimivaltaa muiden maiden maahantuloasioissa. Miten Kanadan järjestelmä sitten toimii?

Kanada on liittovaltio ja liittovaltion maahanmuuttoministeriö vastaa Kanadan maahanmuuttopolitiikan suunnittelusta, lainsäädännöstä ja kiintiöistä. Provinssien – kuten myös kuntien – vastuulle jää taas käytännön toteutus. Ranskankielisellä Quebecin provinssilla on oma erityinen asemansa maahanmuuttopolitiikan suunnittelussa.

Kanada pyrkii hallittuun maahanmuuttoon, jossa suurin osa maahanmuuttajista on niin sanottuja taloudellisia maahanmuuttajia. Maahan houkutellaan osaavaa ja kielitaitoista työvoimaa. Hakijat pisteytetään hakuportaalissa, josta parhaat kandidaatit kutsutaan hakemaan pysyvää oleskelulupaa. Taloudellisen maahanmuuton lisäksi maahanmuuttopolitiikan tavoitteena on yhdistää perheitä ja vastata kriisitilanteisiin ympäri maailmaa tarjoamalla turvaa. Esimerkiksi vuonna 2015 Kanada vastaanotti yli 30 000 syyrialaista pakolaista.

Vuonna 2017 Kanadaan saapuneista maahanmuuttajista noin 58 prosenttia tuli maahan työperäisen maahanmuuton perusteella. Työperäinen maahanmuutto jakautuu erilaisiin alakategorioihin, jossa esimerkiksi start up -yrittäjille on oma polkunsa. Pisteytysjärjestelmässä otetaan huomioon muun muassa koulutus, kielitaito, työ- tai opiskelukokemus Kanadassa ja mahdollinen työtarjous. Huomioitavaa on, että noin kolmannes maahanmuuttajista on ylikoulutettuja nykyiseen työhönsä.

Oli kyseessä sitten työn perässä Kanadaan saapunut maahanmuuttaja tai pakolainen, tähtäimessä on kansalaisuus. Tämä motivoi Kanadaan haluavia. Kolmen vuoden Kanadassa asumisen jälkeen tulijalla on mahdollisuus anoa kansalaisuutta. Siihen asti maahan muuttaneille tarjotaan ilmaiset kotoutumispalvelut. Kansalaisuus katkaisee nämä edut.

Tukipalvelut keskeisessä asemassa

Maahanmuuttajia avustetaan myös paljon jo ennen maahan saapumista. Taloudellisille maahanmuuttajille pyritään järjestämään työhaastatteluja ennen Kanadaan muuttoa. Ideaalitilanteessa myös tutkintojen kelpoisuus olisi selvitetty etukäteen, mutta tähän tavoitteiseen ei aina päästä.  Lisäksi ennakoidaan kielikoulutuksen tarvetta ja pohditaan uravaihtoehtoja, mikäli olemassa on pelko työttömyydestä. Ennakoitu apu tähtää siihen, että maahanmuuttajat eivät eristäydy.

Eri yhteisöjen tarjoama vapaaehtoinen kotouttamistoiminta on tehokasta. Maahanmuuttajille tarjottavat tukipalvelut kuten lastenhoito, kuljetuspalvelut, koulunkäyntiavustajat ja tulkkaus, ovat erittäin tärkeitä. Koulutusta maahanmuuttajille järjestetään mahdollisimman joustavasti. Esimerkiksi kielikoulutusta voidaan tarjota työpaikalla työvuoron viimeisellä tunnilla kaikille työpaikan maahanmuuttajille. Työnantajat suhtautuvat järjestelmään erittäin myönteisesti: tarve työvoimalle on suuri eikä kielikoulutus ei haittaa merkittävästi työntekoa.

Vaikka Kanadassakin esiintyy lieveilmiöitä, on moni maahanmuuttoon liittyvä asia hoidettu varsin mallikkaasti. Esimerkiksi maahanmuuttajien radikalisoituminen ei Kanadassa ole samalla tavalla iso kysymys kuin Atlantin toisella puolen Euroopassa. Täällä lähtötilanne on, että kouluissa on oppilaita lukuisista etnisistä ja uskonnollisista taustoista. Kanadassa korostetaan, että monikulttuurisuus ja kaikkien mukaan ottaminen ovat olennainen osa kanadalaisuutta.

Suomesta festarilla nähtiin kolme esiintyjää. Suomen osuuden avasi brasilialaisten veljesten Luis ja Pedro Sartori do Valen Dois-sirkusesitys. Veljeksistä Luis asuu vakituisesti Helsingissä, jossa nykysirkuspiirit kehittyvät ja kasvavat jatkuvasti. Montrealissa, Cirque du Soleil’n kotikaupungissa ja Pohjois-Amerikan sirkuspääkaupungissa, suomalainen nykysirkus tunnetaan hyvin.

Doisin jälkeen vuorossa oli Tero Saarinen Companyn uusi Breath-duo, jossa lavalle nousee tanssija ja koreografi Tero Saarinen yhdessä haitarinsoittaja Kimmo Pohjosen kanssa. Esitys sai erinomaiset arvostelut Montrealissa. Printemps Nordique toi Tero Saarinen Companyn ensimmäistä, mutta toivottavasti ei viimeistä, kertaa ranskankieliseen Kanadaan.

Huhtikuun lopussa Suomen osuus huipentui kolmeen kapellimestari John Storgårdsin johtamaan Montrealin sinfoniaorkesterin konserttiin. Ohjelmassa oli klassista pohjoismaista musiikkia Sibeliuksesta Griegiin. Ottawassa Storgårds on tuttu vieras – hän on ollut paikallisessa National Arts Centeressä vierailevana kapellimestarina vuodesta 2016.

Taikatalvesta pohjoismaiseen kevääseen

Place des Arts on yksi Kanadan suurimpia esittävän taiteen taloja, joka tarjoaa Montrealissa jokaiselle jotakin. Valikoima sisältää kaikkea paikallisen sinfoniaorkesterin konserteista ja perinteisestä baletista ja teatterista, niin ranskaksi kuin englanniksikin, aina sirkukseen ja kevyempään musiikkiin. Ei siis ole aivan mitätön juttu, että pohjoismaiselle kulttuurille omistetaan heidän ohjelmastaan neljä viikkoa!

Idea festivaalista lähti ohjelmajohtaja Clothilde Cardinalilta, joka on vuosia seurannut pohjoismaisia esittävän taiteen piirejä. Clothilden kiinnostus kulttuurejamme kohtaan heräsi jo nuorena Tove Janssonin Taikatalven myötä. Pohjois-Amerikassa suhteellisen tuntemattomat Muumit päätyivät Clothilden kirjahyllyyn ja vuosikymmeniä myöhemmin lopputuloksena on Printemps Nordique Montrealissa. Jälleen yksi todiste siitä, että mielikuvamme maista ja kulttuureista syntyvät jo teini-iässä.

Pohjoismaat ja Quebec jakavat kylmien talvien lisäksi paljon yhteisiä arvoja. Clothilde halusi tuoda maat yhteen myös kulttuurin saralla. Inspiraatiota festivaaliin haettiin vastaavista tapahtumista Lontoosta, Washingtonista ja Pariisista sekä matkoista Pohjoismaihin. Myös ulkoministeriö lähetti Clothilden vaikuttajavierailuille Suomeen vuonna 2015 tutustumaan tanssi- ja sirkuskenttään. Printemps Nordique on konkreettinen esimerkki siitä, että nämä vierailut kantavat hedelmää. Rahoitusta Place des Arts sai festariin sekä Pohjoismaiden ministerineuvostolta että pohjoismaiselta kulttuurirahastolta.

Suurlähetystöillä oli tärkeä neuvoantava rooli, kun Place des Arts suunnitteli ohjelmaa. Festivaalin aikana pääsin myös vierailemaan Montrealissa, jossa järjestimme verkostoitumismahdollisuuksia Suomesta tulleille taitelijoille. Paikalliset alan vaikuttajat olivat hyvin kiinnostuneita pohjoismaisista esiintyjistä ja Montrealin keikat poikinevat heille jatkossa uusia projekteja Kanadassa.

Pohjoismaiden valttina yhdessä tekeminen

Pohjoismainen yhteistyö tarjoaa Kanadan kokoisessa maassa kaikille viidelle maalle tilaisuuden saada yhdessä enemmän näkyvyyttä kuin yksin. Viestinnän ja kulttuurin saralla olen viikoittain yhteydessä kollegoihin muissa suurlähetystöissä. Monissa asioissa he tuntuvat läheisimmiltä kollegoiltani. Jaamme avoimesti tietoa ja heidän puoleensa on helppo kääntyä, tarvitsi sitten taloustoimittajakontakteja tai askarteluideoita lapsille.

Yhteistyöprojekteja järjestetään vuosittain useita. Viime vuodelle mahtui muun muassa Nordic Studies -ohjelman avajaistilaisuus Toronton yliopistossa ja arktinen festivaali luonnontieteellisessä museossa Ottawassa. Tälle vuodelle on suunnitteilla yhteinen Climate Talks -sarja, joka tuo esiin pohjoismaiden osaamista ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

Kaikki pohjoismainen ja skandinaavinen on selkeästi nosteessa Kanadassa. Nyt jo on tiedossa seuraava pohjoismainen festari, kun Torontossa sijaitseva iso tapahtumakeskus Harbourfront Centre valmistelee loppuvuodelle North of Norden -tapahtumaa. Stay tuned!

Mikä SXSW?

South By Southwest, tuttavallisemmin SXSW, on vuotuinen Austinissa, Teksasin sydänmailla, maaliskuussa järjestettävä elokuva-, musiikki-, media- ja tech-alojen festivaali ja konferenssi. Tapahtuma kerää kymmeniätuhansia eri alojen ammattilaisia ympäri maailmaa kymmenen päivän ajaksi erilaisiin tapahtumiin, paneeleihin ja messuille. Tämän lisäksi illat ovat täynnä konsertteja, verkostoitumistilaisuuksia ja elokuvanäytäntöjä.

Parhaat palat?

1. Super Finland

Maanantaina 12.3. järjestetty Suomen päivä tarjosi tunnelmia suomalaisesta designista Paola Suhosen IvanaHelsingin tekstiilien ja tilaisuuden ulkoasun myötä. Paikallaolijat pääsivät myös nauttimaan suomalaisesta musiikkiannista Suomen virallisten SXSW-esiintyjien, Tuomo & Markuksen muodossa. Sokerina pohjalla olivat Business Oulun ”Air guitar World Championships” voittaja Justin Howard, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Nordic Thunder sekä Radio Helsingin päivälähetykset festareilta.

2. Heavy Trip

Jukka Vidgrénin ja Juuso Laation Hevireissu-komedian maailmanensi-ilta herätti innostusta elokuvafestivaalien kävijöiden keskuudessa ja sai näkyvyyttä positiivisena yllättäjänä myös paikallisessa mediassa. Pääosanesittäjien seikkailuja Teksasissa saattoi seurata myös Ilta-Sanomien ISTV:n kautta.

3.”Bränditalot”

Oli kyseessä sitten Sonyn interaktiivinen ”Vow”-talo, Dr. Martensin Culture Collide -konsertit, tai DC Comicsin Popculture Experience -näyttely, SXSW:n kävijä sai laaja-alaisen kattauksen siitä, millaista brändimarkkinointi voi parhaimmillaan olla. Näin suuressa tapahtumassa erottautuminen massasta on kaiken a ja o ja suuret yritysbrändit satsaavat erilaisiin elämyksiä tuottaviin tapahtumiin vuosi vuodelta yhä enemmän.

Jälkitunnelmat?

Ennen kaikkea tapahtuma yllätti paikanpäällä laajuudellaan. Päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, että päiviin olisi tarvinnut lisää tunteja, jotta olisi ehtinyt kahlata työtapaamisten ja -tapahtumien lisäksi kaiken ohjelmatarjonnan läpi. Nyt moni mahtava keynote-puhuja ja paneeli jäi kuulematta.

Festivaaleilla näki hyvin sen, mitä kaikkea voi tehdä niin yritys- kuin kulttuuriviennin näkökulmasta sekä pienellä että hyvin suurella budjetilla. Suomen kaltaisen maan näkyminen suurten jättien joukossa on haasteellista ja ennen kaikkea taitolaji, mutta hyvällä suunnittelulla ja yhteistyöllä kuitenkin mahdollista.

]]> https://blogit.ulkoministerio.fi/rapakontakaa/kulttuurishokkeja-atlantin-molemmin-puolin/ Mon, 05 Feb 2018 07:00:27 +0000 https://blogit.ulkoministerio.fi/rapakontakaa/?p=3295 Jokainen ulkomaille muuttanut tuntee pahamaineisen kulttuurishokin. Se saattaa nousta pinnalle mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Vaikka Suomen ja Yhdysvaltojen voisi kuvitella olevan aika samanlaisia, monet asiat toimivat hyvinkin eri tavoin. 

Melkein viisi vuotta Yhdysvalloissa viettäneenä koen edelleen hetkiä, jolloin silmien pyörittelyä ei voi välttää. Pakko kuitenkin myöntää, että nykyisin myös Suomessa vieraillessa näitä tilanteita tulee eteen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tässä on muutama allekirjoittaneen kulttuurishokin partaalle vienyt asia.

Byrokratia

Aah, tämä ihanuus, joka varmasti jokaisessa maailman maassa toimii eri tavoin. Yhdysvalloissa paikallisviranomaiset ovat melko pahamaineisia tässä asiassa. Erityisen tunnettu byrokratiastaan on DMV eli Department of Motor Vehicles, joka tulee myös ulkomaalaisille tutuksi ajokorttia hankkiessa.

DMV:ssä voi joutua käymään useamman kerran, kun virkailijat tuntuvat mielivaltaisesti päättävän, mitkä lomakkeet tulee kullakin kertaa täyttää. Suomalaiset ovat tunnollisia lippujen ja lappujen täyttäjiä, mutta tässä toimistossa ei mikään tunnu menevän läpi.

Small talk

Tämä aiheuttaa päänvaivaa sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Suomalaisten kanssa sitä tuntuu puhua pälpättävän kokoajan. Useamman kerran olen huvikseni laskenut Suomessa kaupan kassalla asioidessani kuinka monta kertaa sanon ”kiitos”. Parhaimmillaan lukemaksi tuli viisi!

Yhdysvalloissa asioidessa taas välillä tuntee olevansa niin tuppisuuna. Small talkissa on sekä hyvät että huonot puolensa. Välillä ei millään jaksaisi puhua säästä tai muusta täysin tuntemattomien kanssa, mutta joskus sitä taas huomaa ihmeellisiä yhtäläisyyksiä. Suomessa vieraillessa on ihanan vapauttavaa, että voi rauhassa olla hiljaa jos siltä tuntuu, eikä kukaan arvostele.

Liikenne

Voihan arkinen murheenkryyni! Washington tunnetaan pahamaineisesta joukkoliikenteestään ja surkeista kuskeistaan. Vielä reilun neljän vuoden jälkeen ikävöin täsmällistä julkista liikennettä, joka tuntuu täällä bussipysäkillä hytistessä vain kaukaiselta muistolta.

WMATA (Washington Metropolitan Area Transit Agency) on viime vuosina parantanut toimintaansa, mutta se elää ainaisessa budjettivajeessa. Tästä syystä monet autoilevat töihin.

Usein tuntuu, että ajokortit on saatu lähinnä muropaketeista, keltainen valo on vain kohtelias varoitus tulevasta punaisesta, ja jalankulkijoita tai pyöräilijöitä voi väistää jos ehtii. Itseltäni karisi nopeasti suomalaisen luottamus autoilijoita kohtaan, kun vihreillä tietä ylittäessäni meinasi auto kurvata päälle.

Toisaalta muutamat säännöt käyvät täällä aika hyvin järkeen. Oikealle saa kääntyä punaisista pysähdyksen jälkeen, ellei toisin ole mainittu. Tämä lisää liikenteen sujuvuutta. Eikä usein edes tarvitse tietää ketä risteyksessä tulee väistää, koska stop-merkkejä on joka kadun kulmassa. Eivätkä kaikki kaupungit ole yhtä pahoja – Washingtonin kuskit on rankattu maan huonoimmiksi ihan tutkimuksenkin mukaan.

Bubbling under

Sää – kesä Washingtonissa on kuuma ja kostea, siis huonossa mielessä. Suomessa taas talven pimeys jaksaa aina yllättää.

Ruoka – terveellinen ruoka on kallista Yhdysvalloissa, ja roskaruoka on halpaa. Onkin helppoa ja houkuttelevaa syödä ulkona.

Kolikot – Yhdysvalloissa kolikoita käytetään vähän ja niitä kerääntyy aina taskun pohjalle. Suomessa taas on niin mahtavaa löytää kahden euron kolikko ja käydä ostamassa sillä vaikka suklaapatukka.

Vaikka molemmissa maissa on omat pientä päänsärkyä aiheuttavat erikoisuutensa, pidän molempia edelleen kotina. Suomessa elämä on tietyllä tapaa helppoa ja mutkatonta. Asiat yleensä sujuvat. Yhdysvalloissa taas monet asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia, mutta arki kuitenkin sujuu aikalailla samalla tapaa kuin Suomessa.

Elämän painopisteet voivat olla erilaisia, mutta se ei tee toisesta huonompaa. Se kannattaakin pitää mielessä matkustaessa ja eritoten muuttaessa tänne Amerikan ihmemaahan.

Teksti: Pauliina Pennanen, kulttuuri- ja viestintätiimin assistentti.

Tähtiloistoa ja tapahtumia

Soraääniltä ei vältytä, liikenne puuroutuu elokuvatähtiä kuljettavien mustien Cadillac-karavaanien takia, katuja suljetaan ja hotellihinnat nousevat pilviin, sikäli kun huoneita on edes saatavilla festivaalin aikaan. Lipunhaltijoiden tai viime hetken lippuja norkoilevien jonot kiemurtelevat ruuhkauttaen jalkakäytävät, puhumattakaan faneista, jotka sankoin joukoin toivovat näkevänsä edes pienen vilauksen ihailunsa kohteesta. Festivaalia arvostellaan myös lippujen korkeista hinnoista ja Hollywoodin palvomisesta, vaikka ohjelmistossa oli esimerkiksi tänä vuonna elokuvia yli seitsemästäkymmenestä maasta.

Hollywoodin tähdet ovat odotetuimmat vieraat, ja vieraslistaa vatvotaan hyvissä ajoin ennen festivaalin alkua. Spekulointi on viihdetoimittajien työtä jo viikkoja ennen festivaalin alkua, sillä festivaali antaa tietoa tipoittain, pitäen itsensä otsikoissa mahdollisimman pitkäjänteisesti. Festivaalin alettua kaikki itseään kunnioittavat kanavat raportoivat punaisilta matoilta unohtamatta kysyä tähdiltä, kuka on suunnitellut heidän juhlatamineet. Tämän lisäksi lehdet kertovat parhaat paikat näyttelijöiden bongaamiseen ravintoloissa, kylpylöissä, kuntosaleilla ja joogastudioilla.

Mitään takeita suosikkinsa näkemiseen ei tietenkään ole, kun jutut perustuvat loppupeleissä juoruihin. Kaupungin suurin sanomalehti, Toronto Star, on jostain syystä lopettanut kaupungilla incognitona liikkuvien tähtien kuvien julkaisemisen lauantain viihdeosastolla. Ehkä festivaalilla, joka haluaa, että tähdet viihtyvät Torontossa, on ollut sormensa pelissä…

Festivaaliin liittyy myös sadat vastaanotot ja niiden lisäksi muut riennot, jotka on kätevä järjestää, ’kun kerran kaikki julkkikset ovat jo Torontossa’, kuten Toronton muotiviikon henkilökuntaan kuuluva henkilö totesi. Viihdetoimittajat julkaisevat tietoja vastaanotoista ja tästä syntyy hauska lieveilmiö, kun kaikki juhlista kiinnostuneet kuokkavieraat yrittävät vakuuttaa ovimikot siitä, että heidän kuuluisi päästä sisään. Oletettavasti, ’ettekö te tiedä kuka minä olen’ on vilkkaassa käytössä, ja koska aina silloin tällöin onnistaa, yrittäjien määrä ei vähene. Jos ei muuta, voi ainakin jälkeenpäin kehua, että sai rukkaset George Clooneyn portsarilta.

Suomalaiselokuvat vahvasti esillä

Vaikka Hollywoodin tähdet vievät suurimman osan huomiosta, riittää sitä muillekin. Suomi on edustettuna festivaaleilla melkein vuosittain ja elokuvien taso on korkea. Pirjo Honkasalon ja Kaurismäen veljesten elokuvat ovat nykyään automaattisesti huippuohjaajien Masters-sarjassa. Useammin kuin kerran festivaalilla käyneiden ohjaajien määrä on myös kasvussa, ja esimerkiksi Dome Karukoskella on jo luottofanit, jotka käyvät katsomassa kaikki hänen elokuvansa. Napapiirin sankarit, Leijonasydän ja Mielensäpahoittaja ovat saaneet maailmanensi-iltansa Torontossa.

Jalmari Helander, festivaalilla nähtyjen Rare Exports ja Big Game -elokuvien ohjaaja, sai molemmissa näytöksissä rocktähden vastaanoton vankkumattomilta ihailijoiltaan. Big Game tuli kolmanneksi Midnight Madness -sarjan yleisöäänestyksessä kolme vuotta sitten. Tämän vuoden suomalaiselokuvat, Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen, Teemu Nikin Armomurhaaja ja Zaida Bergrothin Miami olivat mielenkiintoinen katsaus suomalaisen nykyelokuvan monipuoliseen tarjontaan. Kaikki kolme huomioitiin jo ennen festivaalin alkua, mikä on hieno saavutus, kun huomiosta kilpailee yli kolmesataa elokuvaa.

Yleisö tekee festivaalin

Yleisön reaktiot ovat paljon estottomampia ja hauskempia kun he katsovat muita kuin pohjoisamerikkalaisia elokuvia. Kaikkein parhaimpia ovat intialaiset elokuvat, joissa Bollywood-tähden ilmestyminen näyttämöllä voi aiheuttaa jopa kymmenminuuttisen manian salamavalojen räiskyessä korviahuumaavan melun säestyksellä. Kun vihdoin lauma saadaan taltutettua, jostain kuuluu ’I love you!’ -kiljahdus, ja rieha taas alkaa.

TIFF saakin kiitosta siitä, että se ei eristä elokuvatähtiä yleisöltä. Vuosien varrella festivaalin yleisö on saanut Oscar-voittajan ennustajan maineen. Kilpailusarjojen lisäksi kuka tahansa voi äänestää yleisön suosikkia. Tulivaunut, Sisärengas, American Beauty ja Slummien miljonääri voittivat yleisöäänestyksen ja saivat parhaan elokuvan Oscarin. Moni muu voittaja on joko valittu parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi tai saanut Oscarin jossain muussa kategoriassa. Festivaalin ajoitus voi myös olla osatekijä – TIFF:ssä niitetty maine ei ehdi haihtua ennen Oscareihin valmistautumista. Tänä vuonna jännitetään siis saako yleisöpalkinnon voittanut englantilaisen Martin McDonagh’n ohjaama Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, jonkun Oscar-ehdokkuuden.

Todellinen asianlaita piti käydä tarkistamassa. Todistusaineistoa ei ole tässä esittää, koska Washingtonin monumentaalisella Constitution Avenuella sijaitsevan kansallisarkiston upeassa Rotunda-salissa ei saa ottaa valokuvia. Voin kuitenkin silminnäkijänä vakuuttaa, että neljälle suurelle arkille vuonna 1787 Philadelphiassa kirjoitettu dokumentti on edelleen ikäisekseen virkeässä fyysisessä kunnossa.

Erikoisvalmisteisten vitriinien vieressä seissyt poliisimies hoputti viikonloppuna Rotundassa tungeksineita vierailijoita eteenpäin. ”Perustuslaissa on seitsemän artiklaa ja yli 4500 sanaa. Vilkaiskaa sitä, älkää yrittäkö lukea sitä kokonaan.”

Väkijoukon hallinnan kannalta kehotus oli ymmärrettävä. Muuten rohkenen olla eri mieltä. Perustuslaki toden totta kannattaa lukea kokonaan.

Samaan aikaan kun orjuus oli vielä laillista valtaosassa Yhdysvaltain perustajaosavaltioista, James Madison ja kumppanit laativat hämmästyttävän modernin tekstin, joka on kestänyt aikaa myös muuten kuin pelkkänä paperina.

Edistyksellinen kolmijako kongressin, presidentin ja oikeuslaitoksen välillä on estänyt vallan keskittymisen yksiin käsiin jo pitkälti kolmatta vuosisataa. Checks and balances -järjestelmä toimii tehokkaasti, vaikka sen hintana joskus onkin tehoton päätöksenteko.

Tiiviin tekstin muotoilut ovat usein yhtä aikaa sekä ”huomattavan yksinkertaisia” että ”raivostuttavan epämääräisiä”, kuten maan johtaviin perustuslain tuntijoihin kuuluva Richard Beeman on kommentoinut. Tulkinnanvara lienee osasyynä siihen, miten vähän perustuslakia on vuosisatojen aikana muokattu. Jarruna on lisäksi perustuslain vähiten tulkinnanvarainen osa, viides artikla, joka asettaa muutoksille korkean kynnyksen.

Ensimmäiset kymmenen lisäystä (amendment) tehtiin yhtenä Bill of Rights -pakettina vain kaksi vuotta perustuslain hyväksymisen jälkeen. Sen jälkeen lisäyksiä on yli kahdessasadassa vuodessa tehty yhteensä vain seitsemäntoista. Yrityksen puutteesta ei ole ollut kyse. National Archivesin Amending America -erikoisnäyttelyssä kerrotaan, että lisäysehdotuksia on Bill of Rightsin jälkeen tehty yli yksitoista tuhatta. Onnistumisprosentin sijaan on syytä puhua onnistumispromillesta.

Perustuslain vakaus on siis historiallinen tosiasia. Mutta kuten niin usein, tässäkin The Onion -jutussa on myös totuuspohjaa. En paljasta suuria valtiosalaisuuksia jos kerron, että Washingtonista löytyy ihan vakavasti otettavaa väkeä, jotka ovat Yhdysvaltain 45. presidentin virkakauden alkumetrien jälkeen aidosti huolissaan perustuslain kestävyydestä.

Perustuslain puolustamisen nimissä jotkut ovat jo alkaneet kaivata presidentin viraltapanomenettelyn (impeachment) käynnistämistä. Viraltapanoon oikeuttavia syitä, rikoksia ja rikkomuksia perustuslaissa koskeva määritelmä kuuluu ”raivostuttavan epämääräisten” joukkoon. Prosessi on aloitettu Yhdysvaltain historiassa vain kolme kertaa.

Menneellä viikolla julkisuudessa on ryhdytty impeachmentin sijaan keskustelemaan yhdestä perustuslain tuoreimmista lisäyksistä. Nyt viidenkymmenen vuoden ikäinen 25th Amendment täsmensi vallan siirtymistä presidentiltä varapresidentille erilaisissa poikkeustilanteissa.

Samalle 25. lisäys määritteli tavan, jolla varapresidentti ja kabinetin enemmistö voivat yhdessä esittää kongressille, että presidentti on kyvytön hoitamaan tehtäväänsä. Jos kongressin molemmat kamarit vahvistavat tämän kahden kolmasosan enemmistöllä, tulee varapresidentistä uusi presidentti. Tätä osaa vuonna 1967 hyväksytystä lisäyksestä ei ole koskaan käytetty.

On syytä korostaa, ettei istuvan presidentin virkakausi kepein perustein pääty kesken kaiken. Siihen mahdollisesti johtavien vaihtoehtojen pyörittely nykytilanteessa on pelkkää spekulaatiota, tyypillistä Washingtonin huhumyllyä. Varmaa on kuitenkin se, että perustuslaki kaikkine lisäyksineen on näinä päivinä tavanomaistakin konkreettisemmin läsnä kaupungin poliittisessa arjessa.

Muutama kortteli alkuperäisen perustuslain sijoituspaikasta länteen, saman Constitution Avenuen varrella, juhlitaan muuten kesäkuussa satavuotiasta Suomea. Lauantaina 17.6. Washington Monumentin ja Valkoisen talon välissä järjestettävässä koko perheen Suomi 100 -tapahtumassa voi vaikkapa pelata mölkkyä. Siihenkin perustuslain ensimmäinen lisäys ja sen takaama kokoontumisvapaus antaa mahdollisuuden. Tervetuloa mukaan!

Inglenookin päärakennus on entisöity entiseen loistoonsa.

Hieman karrikoidusti voidaan siis sanoa, että suomalainen Nybom on Napa Valleyn viinialueen isä. Tästä herääkin kysymys, mitä ihmettä suomalainen yrittäjä teki Yhdysvaltain länsirannikolla tähän aikaan ja mitä voimme oppia siitä, mitä he ovat täällä tehneet. Oikea vastaus jälkimmäiseen on paljonkin, erityisesti asenteen ja ennakoinnin osalta.

Merenkulkijasta sarjayrittäjäksi ja viinitilalliseksi

Kapteeni Nybom oli hyvin mielenkiintoinen ja värikäs henkilö, vaikuttaja ja sarjayrittäjä. Nybom (synt. 1842) suoritti teini-ikäisenä merenkulun tutkinnon Helsingissä, jonka jälkeen hän lähti Yhdysvaltain länsirannikolle luomaan tulevaisuutta.

Karismaattinen johtajaluonne toi Nybomin komentoon ensimmäisen oman aluksen jo 21-vuotiaana. Nybom otti riskejä ja laati matkoillaan pohjoiseen ensimmäisiä Alaskan vesien merikortteja. Bisnesidea oli laivata kullankaivajia ja näiden varusteita Kaliforniasta Alaskaan ja tuoda turkiksia Alaskasta etelään. Nybom lainasi rahaa toiselta alueella menestyneeltä suomalaiselta, Lauri Kovalaiselta, ja perusti muutaman partnerin kanssa Alaska Commercial Companyn, joka kasvoi hyvin nopeasti suureksi varustamoksi ja kauppahuoneeksi. ACC on itse asiassa edelleen Alaskan suurin sekatavarakauppa, paikallinen K-Rauta, tosin ei enää suomalaisomistuksessa.

Nybomilla oli erinomaiset suhteet Venäjälle, ja merkittävä osa turkiksista päätyikin Pietariin. Nybom toimi myös pitkään Venäjän konsulina San Franciscossa ja oli tässä ominaisuudessaan keskeisiä myötävaikuttajia Alaskan siirtymisessä Yhdysvaltojen hallintaan 1867. Mainittakoon, että kaupasta on huhtikuussa 2017 kulunut tasan 150 vuotta ja että hinta oli naurettavat 7,2 miljoona dollaria (nykykurssin mukaan noin 125 miljoonaa USD).

ACC menestyi ja Nybomista tuli aikansa suurimpia turkiskauppiaita, ja hän rikastui nopeasti. Tarinan mukaan hänellä oli varoja kymmenien miljoonien dollarien arvosta, joka tänään vastaa satoja miljoonia. Kosmopoliittina hän oli kiinnostunut viineistä. Kuultuaan Krugin tilasta Napassa hän osti vuonna 1879 Inglenookin tilan ja sitä ympäröineet maa-alueet Napan Rutherfordissa, ja muutama vuosi myöhemmin vielä neljä kertaa enemmän maata.

Tarina kertoo, että Niebaum olisi halunnut ostaa viinitilan Ranskasta, mutta hänen amerikkalaissyntyinen vaimonsa kieltäytyi pitkistä merimatkoista. Tähän aikaan Nybom amerikkalaisti nimensä foneettisesti Gustave Niebaumiksi.

Ylpeys ennen kaikkea

Niebaum oli toiminnassaan pedantti vaatien aina parasta ja korkeaa laatua kaikessa mitä teki. Inglenookin motoksi muodostui “Pride, not profit”, joka kuvastaa hyvin Gustaven asennetta myös viinin tekemisessä. Viinintuotannossa vain parhaat virheettömät rypäleet kelpasivat, mikä oli siihen aikaan uutta ajattelua. Hän alkoi kehittää viinitilaansa eurooppalaisella mallilla – “Bordeaux style winemaking” – ja matkusti Ranskaan ja muualle Eurooppaan useita kertoja oppimaan viinintekoa ja hankkimaan kirjallisuutta ja uusia lajikkeita. Tilalla on edelleen Niebaumin perintönä yli 600 viinikirjaa. Niebaum rakennutti Inglenookiin suuren linnamaisen päärakennuksen, joka valmistui 1883 sekä sen kylkeen tuotantolaitokset, jotka ovat edelleen paikallaan.

Napa Valleyn alueen ensimmäinen viinin maistamis- ja analysointihuone on osa Inglenookin päärakennusta, ja se on rakennettu ehkä Niebaumin merenkulkutaustan takia merikapteenin hytin muotoon. Se on edelleen paikallaan päärakennuksen sisääntuloaulan oikealla puolella.

Ponnistelujen kautta maailmanmaineeseen

Inglenookin ja Niebaumin ponnistelut tuottivat tulosta. Vuoden 1899 Pariisin maailmannäyttelyssä Inglenookin viinit voittivat ranskalaisten kauhuksi useita pääpalkintoja. Napan alueen maine viinituottajana alkoi etabloitua maailmalla. Inglenookin viinejä tarjottiin mm. Washingtonin Valkoisessa talossa.

Niebaumin kuoltua vuonna 1908 hänen leskensä jatkoi Inglenookin perinnettä ja viinintekoa. Yhdysvaltain kieltolain aikana (1920–1933), jolloin alkoholin valmistus, kuljetus ja myynti oli kiellettyä, Inglenook oli harvoja viinitiloja, jotka säilyivät hengissä – viinin tekemisen sijaan rypäleitä markkinoitiin ruokakauppoihin.

Kieltolain jälkeen toimintaa jatkoi Niebaumin vaimon siskonpoika John Daniel Jr., jonka Gustaven vaimo oli adoptoinut. Laatu pidettiin Danielin aikakaudella edelleen suuressa arvossaan ja tilalle tuotiin eurooppalaisia asiantuntijoita jakamaan tietoa. Daniel oli erinomainen viinintekijä, joka otti käyttöön koko Napa Valleyn alueelle oman “appellation”-järjestelmän ja toimi monelle Napan viinitilalle mentorina.

Mainittakoon, että Inglenookin vuoden 1941 Cabernet Savignonia pidetään yhtenä maailman parhaista koskaan valmistetuista viineistä. Se saavutti vuonna 1990 täydet 100 pistettä Wine Spectatorin asteikolla. Kun muut tällä listalla olevat viinit ovat mm. Château Margaux, Château Petrus ja Château Lafite, tätä saavutusta osaa arvostaa.

Kieltolaki oli pitkäksi aikaa muuttanut amerikkalaisten kulutustottumuksia siten, että viinien tilalle haluttiin väkeviä, ja hyvästä laadustaan huolimatta viinituotanto ei ollut kannattavaa. Lopulta loistava viinintekijä, mutta hieman heikompi liikemies Daniel Jr joutui 1964 myymään sekä tilan että Inglenookin nimen suurille kasvottomille rypäleentuottajille.

Tilan uusi omistaja – Francis Ford Coppola

Gustave Niebaumin elämäntyö Napassa oli valua hukkaan, mutta tilan ja perinteen pelasti elokuvatuottaja Francis Ford Coppola, joka osti osan alkuperäisestä tilasta Kummisetä-elokuvasta saamallaan tuotolla vuonna 1975. Ajoitus oli mitä parhain, sillä juuri samaan aikaan amerikkalaiset alkoivat siirtyä kulutustottumuksessaan yhä enemmän viineihin. Napan toinen tuleminen oli nurkan takana, ja jälleen Niebaumin perinne muodostui keskeiseksi muutosvoimaksi.

Coppolan perhe on tämän jälkeen määrätietoisesti kasvattanut omistustaan Napassa sekä tuottanut tilalleen parhaita viinitekijöitä. Vuonna 1995 Coppola pystyi ostamaan takaisin Inglenookin vanhan päärakennuksen sekä viimeiset Niebaumin aikaisemmin omistamat maa-alueet (kertoman mukaan Dracula-elokuvan voitoilla). Nykyään perheellä on hallussaan koko Niebaumin alkuperäinen maaomistus sekä lisäksi toinenkin viinitila naapurilaaksossa Sonomassa. Inglenookin päärakennus on entisöity alkuperäiseen asuunsa ja viinintuotanto on jälleen palannut tilalle.

Vuoden 1975 jälkeen Coppolan viinit tunnettiin nimellä Niebaum-Coppola Winery sekä muutaman vuoden Rubicon Estate -nimellä. Vasta vuonna 2011 Coppola pystyi ostamaan takaisin alkuperäisen Inglenook-tavaramerkin, joka oli elänyt varsin vaihtelevaa elämää eri omistajien alaisuudessa. Siitä lähtien Gustave Niebaumin elämäntyö on tunnettu jälleen alkuperäisellä nimellään – Inglenook on palannut juurilleen.

Inglenook ja Coppolan perhe arvostavat todellakin viinitilansa suomalaisia sukujuuria, ja kapteeni Niebaumin perintö ja elämäntyö esitellään vieraille monin tavoin. Jokainen tarina Niebaumista ja hänen työmenetelmistään ja asenteesta huokuu arvostusta. Kuten Coppola asian ilmaisee “Heritage is everything. If you have heritage and respect it, it is an endless source of inspiration”. Tilaa ja viinejä esittelevät sommelierit kertovatkin lukuisia varsin viihdyttäviä tarinoita Niebaumista ja hänen perheestään.

Mitä tästä opimme? Gustaf Nybomilla oli unelma, kyky kertoa tarina ja halu tehdä runsaasti ennakoivaa taustatyötä. Hän luotti laatuun sekä oli tarpeeksi nöyrä pyytämään apua. Nämä opit pitävät sellaisenaan edelleen paikkaansa. Nybomin elämäntyö on hyvä esimerkki siitä, millä asenteella suomalaisyrittäjien kannattaa tulla Yhdysvaltain markkinoille tänäänkin.