Reilu viikko sitten Münchenin turvallisuuskokouksessa Venäjän pääministeri Dmitri Medvedev puhui liukumisesta uuteen kylmään sotaan. Jälkikäteen tulkinnat puheen sävystä vaihtelivat. Varoittiko Medvedev uuden kylmän sodan vaarasta vai julistiko hän sellaisen jo alkaneeksi?

Pääministerin puhetta venäjästä saksaan simultaanitulkannut herra ainakin hämmentyi lausunnosta sen verran pahasti, että sekosi vuosisadoissa. ”Välillä ihmettelen, elämmekö vuotta 2016 vai 2062”, kuului saksankielinen versio suoraa livestreamia seuranneille. Tulevaisuuden sijaan Medvedevin vertailukohta nykyhetkelle oli silti menneisyydessä, Kuuban ohjuskriisin vuodessa 1962.

Uudesta kylmästä sodasta on puhunut moni ennen Medvedeviäkin. Kun maailmanpoliittiset jännitteet lisääntyvät, on varsin ymmärrettävää, että houkutus etsiä vastaavia tapahtumia tai ajanjaksoja menneisyydestä kasvaa. Yksinkertaistavien vertausten kanssa on kuitenkin syytä olla varovainen – ne vievät herkästi hakoteille.

Perusteellisempaa historiatietoisuutta sen sijaan olisi kaikkialla tarpeen käyttää politiikanteon tukena nykyistä systemaattisemmin. Sitä pyrimme GCSP:ssä (Geneva Centre for Security Policy) osaltamme edistämään.

Jos alkuperäisestä kylmästä sodasta haluaa puhua, on siihen tänään sopiva tasavuosipäivä. Täsmälleen 70 vuotta sitten, 22.2.1946, Yhdysvaltain Moskovan-suurlähetystön asiainhoitaja George F. Kennan kirjoitti ”pitkänä sähkeenä” kuuluisaksi tulleen analyysinsä Neuvostoliiton sodanjälkeisen politiikan näkymistä. Patoamispolitiikalle pohjaa luonut sähke on koko kylmän sodan vaikutusvaltaisimpia yksittäisiä dokumentteja, vaikkei laatija tekstinsä kaikista myöhemmistä tulkinnoista pitänytkään.

Kennanilla oli aikanaan poikkeuksellisen terävä kynä ja kirkas ajatus. Sopivat muuttujat muuttaen ja valikoivasti poimien pitkän sähkeen voisi helposti valjastaa myös tämän päivän tarpeisiin. Nykyperspektiivistä luettuna tuttuja piirteitä nimittäin kiistatta on, hämmästyttäviäkin. Osa Kennanin huomioista taas on väistämättä kiinni ajassaan, ilman yhtymäkohtia 2000-luvun todellisuuteen.

Pinnallisia rinnastuksia kiinnostavampaa onkin tyytyä lukemaan Kennanin teksti sellaisenaan, oman aikansa mestarillisena taidonnäytteenä. Yhtä perusteellisilla, laajaan historialliseen ymmärrykseen pohjaavilla analyyseillä nykytilanteesta olisi varmasti käyttöä vuonna 2016.

Kennan ansaitsi diplomaattiuransa kannukset Moskovassa ja Washingtonissa, mutta hänen ensimmäinen ulkomaankomennuksensa oli Genevessä. 23-vuotias keltanokka ehti viettää Yhdysvaltain Geneven-varakonsulina vain muutaman kuukauden kesällä 1927. Havainnot ympäristöstä olivat täälläkin tarkkanäköisiä.

Toukokuussa 1927 Kennan luetteli päiväkirjassaan geneveläisten tärkeimpiä kiinnostuksen kohteita: liike-elämän sujuminen, paikallispolitiikka, ja Salève-vuoren soveltuvuus seuraavan perhepiknikin paikaksi. Kennanin mukaan geneveläisen suhde kansainvälisen politiikan pyörteisiin oli kuin viattoman sivustakatsojan. ”Kansainliitto teki hyvää bisnekselle, toi paljon turisteja kaupunkiin ja on kai lisäksi ihan hyvä juttu, jos se pitää muut kansakunnat sotimasta keskenään.”

Sellaisenaan tämäkään historiallinen näkemys ei ole nykypäivään siirrettävissä, mutta Geneven perusolemus vaikuttaa muuttuneen yhdeksässä vuosikymmenessä kovin vähän. Vaikka Kansainliiton tilalla ovat nyt YK ja monet muut kansainväliset järjestöt, on kuvaus muusta maailmasta irrallisista tarkkailijoista yhä helppo tunnistaa. Raha puhuu edelleen. Ja Salève on suosittu retkikohde. Paikallispolitiikka taas hallitsee katukuvaa ensi sunnuntain kansanäänestyspäivän vuoksi.

Päätöksenteon kohteena on helmikuun lopussa neljä valtakunnallista ja kahdeksan Geneven kantonia koskevaa kysymystä. Täysin epätieteellisen kadunvarsimainosotannan perusteella suurimpia geneveläisintohimoja herättää kuitenkin sunnuntain ainoa kunnallisen tason äänestys.

Siinä kiistakapulana on vuonna 1910 avatun Geneven taide- ja historiamuseon remontin ja laajennuksen rahoitus. Visuaalisesti näyttävämpiä julisteita löytyy ei-kampanjan puolelta, mutta verbaalisesti kyllä-kampanja vie pidemmän korren. ”Oppia eilisestä huomisen rakentamiseen.” Historiapoliittinen kannanotto, monella tasolla.

Tähän aikaan vuodesta Genevessä muistellaan vanhoja. Joulukuun 12. päivän yönä vuonna 1602 Geneven kaupunkivaltio otti torjuntavoiton yllätyshyökkäystä yrittäneistä Savoijin herttuakunnan joukoista. Tarinan suurin sankaritar on tuolloin myöhäisissä ruoanlaittopuuhissa ollut geneveläisen suurperheen äiti.

Kaupungin muurien sisään vievän portin yläpuolella asunut ”äiti Royaume” heitti perimätiedon mukaan valtavan padallisen kiehuvaa kasviskeittoa tunkeutujien niskaan. Muurien ylittäminen, ranskaksi l’escalade, estettiin. Järeämmilläkin aseilla taisteluja käytiin, mutta vihannessoppa jäi yön symboliksi.

Genevestä tuli pari vuosisataa myöhemmin osa Sveitsiä, yksi valaliiton kantoneista. Vanha kaupunkitasavallan identiteetti istuu kuitenkin syvässä. Sitä vaalitaan vuoden 1602 muistoksi vuosittain joulukuun puolivälissä vietettävässä L’Escalade-juhlassa, jonka pääosassa ovat suklaasta tehdyt padat. Kodeissa, kouluissa, ja työpaikoilla toistuu sama rituaali: kun vihanneksia esittämään muotoiluilla marsipaanipaloilla täytetyt suklaapadat isketään säpäleiksi, huudahdetaan yhteen ääneen ”näin tuhoutuivat tasavallan viholliset!” (ainsi périrent les ennemis de la République!).

Tätä karnevalistisemmaksi tunnelma ei kalvinismin synnyinsijoilla juuri ylly. Koko viikonlopun vanhassa kaupungissa kestävät riennot huipentuvat sunnuntai-iltana varsin vakavamieliseen historialliseen paraatiin. Tänä vuonna tunnelmaa kiristivät ajankohtaiset uutiset. Juuri L’Escaladen alla konkreettiseksi todettu terrorismiuhka heitti varjonsa tämänkin lintukodon ylle.

Kantonin ja valaliiton vihollisia on Lac Lémanin rannoilla etsitty muutaman päivän ajan kovilla kierroksilla. Valmiustasoa on nostettu ja poliisin läsnäoloa lisätty huomattavasti. Varsinaisia Daesh-yhteyksistä epäiltyjä ei ilmeisesti vielä ole tavoitettu, mutta etsintöjen sivutuotteena haaviin on jäänyt muita. Kaksi syyrialaismiestä, joiden autosta löytyi jäämiä räjähdysaineista. Ja yksi hampaisiin asti aseistautunut kantasveitsiläinen uusnatsi.

Tämä taitaa olla Euroopan kuva vuonna 2015. Valtaosa ihmisistä kykenisi rauhalliseen rinnakkaineloon, mutta ilmapiiriä myrkyttävät äärilaitojen väkivaltaan valmiit ja äänekkäät vähemmistöt. Vaaralliset seuraukset näkyvät jo kaikkialla. Tilanteen eskaloituminen pitäisi kiireellisesti estää.

Väkivaltaisten kiihkoilijoiden ohella Euroopan pahimpia vihollisia ovatkin yhteiskuntia sisältä syövyttävät pelko ja viha. Niitä ei vihannessopalla pysäytetä. Eikä oman käden oikeudella. Polttopullot eivät ole tulevien sukupolvien marsipaanimallistoa sen enempää kuin pommivyötkään.

Uudessa tilanteessa vahvan valtion tarve on yhtäkkiä palannut, kuten saksalaisen Die Zeit -viikkolehden viime viikon printtiversiossa kirjoitettiin. Integraation, sisäisen turvallisuuden ja tiedustelutiedon merkitys on kasvanut todella nopeasti. Liberaaleja arvoja kunnioittavan turvallisuuskoneiston kehittäminen vastaamaan paremmin ajan ongelmiin pitäisi olla täysin mahdollista, ilman että lipsutaan autoritaarisen poliisivaltion puolelle.

Luottamus viranomaisiin on avainasemassa yhteiskuntarauhan kannalta. Jos kaikki voivat hyvillä mielin uskoa siihen, että todellisilta vaaratekijöiltä turvataan, on paljon helpompaa olla ihmisiksi sen aivan ylivoimaisen suuren joukon kesken, joka ei mitään muuta haluakaan. Ja niin tuhoutuvat tasavallan viholliset.

”Täydellisen turvallisuuden tavoittelu johtaa täydelliseen turvattomuuteen.” Presidentti Obaman entisen Lähi-itä-neuvonantaja Philip Gordonin toteamus jäi mieleen tällä viikolla Berliinissä pidetystä ulkopolitiikkafoorumista.

Ajatus on ajankohtainen, kun Wienissä tavoitellaan viikonloppuna toistamiseen jonkinlaista neuvotteluratkaisua Syyrian sisällissotaan. Tarjolla ei ole hyviä vaihtoehtoja, täydellisistä puhumattakaan. Ennusmerkkien heikkoudesta huolimatta on rohkaisevaa, että vihdoin sentään yritetään.

Toisen rauhannobelistipresidentin nimikkopäivän kunniaksi sopii palata Martti Ahtisaaren Nobel-puheen ydinviesteihin seitsemän vuoden takaa. Kaikki konfliktit ovat ihmisten aikaansaamia, siksi ne ovat myös ihmisten ratkaistavissa. Konfliktissa yksi osapuoli voi aina julistautua voittajaksi, mutta rauhan rakentamiseen tarvitaan kaikkia – heikkoja ja vahvoja, voittajia ja voitettuja.

Samankaltaiset ajatukset – ja teot – toivat aikanaan Nobel-palkinnon myös kolmannelle presidentille. Woodrow Wilson puhui jo ensimmäisen maailmansodan keskellä tarpeesta luoda ”rauha ilman voittoa”. Tähän tarkoitukseen perustettiin vuonna 1920 Kansainliitto, jonka ensimmäinen yleiskokous pidettiin Genevessä koko lailla päivälleen 95 vuotta sitten.

Kansainliiton jälkimaine ei ole kovin mairitteleva. Kollektiivisen turvallisuuden ja maailmanrauhan takaamisen kaltaiset tavoitteet olivat yleviä, mutta kouriintuntuvia tuloksia ei Ahvenanmaan ulkopuolella juuri syntynyt. Wilsonin Yhdysvallat ei koskaan edes liittynyt jäseneksi.

Alle kaksi vuosikymmentä myöhemmin oltiin uudessa maailmansodassa. Kun myöhempi historia on tiedossa, näyttäytyy hampaattomaksi osoittautunut järjestö monille paitsi hyödyttömänä, myös suorastaan vahingollisena ja naiivin idealistisena.

Kansainliiton perinnöllä ei Genevessäkään paljon elämöidä. Viiden vuoden päästä tuskin järjestetään suuria satavuotisjuhlallisuuksia. Kansainliiton jäljet ovat silti kaupungissa alati läsnä.

Ilmeisin jatkumo on rakennuskannassa. Geneven YK-hermokeskuksena toimiva Kansojen palatsi valmistui 1930-luvulla alun perin nimenomaan Kansainliiton päämajaksi. Tätä ennen Kansainliitto majaili yhä Wilsonin nimeä kantavassa rakennuksessa, jossa nykyään toimii YK:n ihmisoikeuskomissaari.

Tärkein perintö on silti henkinen. Rauhaa välitetään ja rakennetaan Genevessä päivästä toiseen. Välineet ovat uusia, mutta monet periaatteet Wilsonilta tuttuja.

Kansainliitto perustettiin tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Lukuisista puutteistaan huolimatta se ei vääjäämättä avannut tietä kohti toisen maailmansodan kauhuja. Olisi voinut käydä myös toisin. Täydellisinkään rauhanjärjestely ei voi olla osapuolien poliittista tahtoa vahvempi. Tuota tahtoa ei 1930-luvulla liiemmin ollut.

Takuuta menestyksestä ei nykypäivänkään rauhanvälityksessä ole. Varmaa on vain se, että yrittämättä on vaikea onnistua. Täydellisiä olosuhteita odottamaan jäävät rauhanrakentajat voivat joutua odottamaan pitkään.

Kuluvan viikon lopulla valtionpäämiehet ja -naiset kokoontuvat New Yorkiin sopimaan uusista globaaleista kestävän kehityksen tavoitteista. Viidentoista vuoden takaisiin vuosituhattavoitteisiin verrattuna silmiinpistävää on uusien tavoitteiden määrä. Siinä missä vuonna 2000 selvittiin kahdeksalla, on kestävän kehityksen tavoitteita nyt 17. Ja nämä on vielä varmuuden vuoksi pilkottu 169 alatavoitteeseen.

Seitsemäntoista tavoitetta. Satakuusikymmentäyhdeksän alatavoitetta. Moinen paketti on herkullinen löytö kaikille niille, jotka haluavat osoittaa koko YK-järjestelmän päätöksentekokyvyttömäksi. On helppo ilkkua, ettei prioriteetteja näin voi asettaa: jos ei osaa valita mikä on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Voimavarojen hajauttamisen sijaan pitäisi keskittyä juuri niihin muutamaan aiheeseen, joita kukin arvostelija sattuu itse pitämään ensisijaisina.

Yhden ihmisen on turha yrittää tehdä kovin monta asiaa yhtä aikaa. Keskittymiskyky ja sen myötä työn jälki kärsivät nopeasti, jos ärsykkeitä on liikaa. Maailmanjärjestöllä ja kansainvälisellä yhteisöllä ei kuitenkaan ole varaa karsia tehtäviään. Multitaskingissa on onnistuttava.

Globaalitavoitteiden lista korostaakin, miten monesta ristiin rastiin toisistaan riippuvasta teemasta kestävä kehitys on kiinni. Köyhyys, nälkä, terveys. Koulutus, sukupuolten tasa-arvo, vesi. Energia, työ ja kasvu, teollisuus ja infrastruktuuri. Yhdenvertaisuus, kaupungit, kulutus ja tuotanto. Ilmasto, valtameret, maankäyttö. Vahvat instituutiot ja kumppanuudet.

Tällä kertaa tavoitteet ovat myös aidosti globaaleja. Kaikissa tavoitteissa riittää työsarkaa joka ikiselle maalle, niiden leveysasteista ja kehitystasosta riippumatta.

Kestävän kehityksen pitäisi olla tavoittelemisen arvoista jo ihan itsessäänkin. New Yorkin loppuasiakirjaluonnos päättyy sitoumukseen muuttaa maailma tämän agendan avulla paremmaksi vuoteen 2030 mennessä. Ei kuulosta huonolta päämäärältä.

Jos tämä näkökulma tuntuu liian idealistiselta hempeilyltä, voi uusia globaalitavoitteita käydä läpi myös kovan turvallisuuden silmälaseilla. Käy ilmeiseksi, että tavoitteisiin pyrkiminen poistaisi nopeasti sytykkeitä ja polttoainetta maailman konflikteilta. Se lisäisi turvallisuutta globaalisti, ei nollasummapelinä toisten kustannuksella.

Kovin moni ihminen maailmassa ei keskellä yötä herätettynä osaa luetella jokaista seitsemäätoista globaalitavoitetta, niistä 169:stä puhumattakaan. Vaan eipä se ole tarpeenkaan. Lista on olemassa ja siihen voi palata uudestaan ja uudestaan.

Tämä on myös tärkein viesti David Allenin kirjoittamassa Getting Things Done -bestsellerissä. Kun kaikki keskeneräiset asiat – olipa niitä miten monta tahansa – on kirjoitettu ylös, ei aivokapasiteettia kulu niiden muistamiseen ja murehtimiseen. Voi keskittyä rauhassa seuraaviin konkreettisiin askeliin, jotka vievät kohti tehtävien loppuunsaattamista. Myös multitasking voi onnistua. Hommat saa tehtyä.

Keittiöpsykologialta kuulostava työelämänhallintaohje on yksinkertaisuudessaan nerokas. Sen voi laventaa myös globaalitasolle. Planeettamme tärkeimmät keskeneräiset tehtävät on nyt listattu. Hommat on saatava tehtyä. Mistä siis aloitetaan?

”Sodan vitsaus” ja ”ihmiskunnan sanomattomat kärsimykset” ovat viime aikoina tehneet paluun eurooppalaiseen tietoisuuteen. YK:n peruskirjan johdanto on kertauslukemisen arvoinen, ei ainostaan maailmanjärjestön 70-vuotisjuhlien vuoksi. Moni San Franciscossa keväällä 1945 muotoiltu lause tuntuu kovin ajankohtaiselta myös vuonna 2015.

Elämmekö poikkeuksellista vai tavallista aikaa? ”Uusi normaali” on luonnehdinta, jonka yhä useammin kuulee. Aikalaisen on aina vaikea nähdä paikkaansa historian suuressa virrassa, mutta jonkin uuden kynnyksellä taidamme todella olla.

Ellemme jo ole astuneet kynnyksen ylikin.

Itse olen viime aikoina päätynyt eri kollegojen kanssa pohtimaan sitäkin, onko kyseessä paremminkin vanha normaali. Oliko se verrattain rauhallinen ja vakaa aika, jota totuimme pitämään tavallisena, sittenkin poikkeus? Kriisien ja konfliktien luonne toki muuttuu vauhdilla, mutta onko niiden jatkuva läsnäolo lopulta normaalia maailmanpolitiikan arkipäivää, jonka vain erheellisesti luulimme kuuluvan menneisyyteen?

Nostalginen ajatus nykyhetkeä edeltäneestä viattomuuden ajasta, johon esimerkiksi Simon Kuper viikonlopun mainiossa FT-kolumnissaan viittasi, on sekin silti harhaanjohtava. Ei 1990-luku pelkkää harmoniaa ja optimismia ollut, ei edes Euroopassa.

Entinen Jugoslavia riittäköön todisteeksi päinvastaisesta.

Yksi tärkeä oppi historiasta lienee se, etteivät ihmiskunnan yhteiselon kulta-ajat koskaan ole toteutuneet automaattisesti. Rauhan ylläpitäminen on aina vaatinut työtä, viisautta, päättäväisyyttä, uhrauksia, luottamusta ja kompromisseja. Niitä se vaatii nytkin. Ja mahdollista se on myös tulevaisuudessa, siinä missä ennenkin.

Vaikka maailma on monilla mittareilla parempi paikka kuin koskaan ennen, meillä ei ole varaa suhtautua siihen itsestäänselvyytenä. Ja vaikka monet uutiset ovat synkkiä, ei meillä myöskään ole varaa lamaantua niiden edessä sen enempää kuin antautua uhkakuvien vietäväksi. Rauhaa ja turvallisuutta on jatkuvasti rakennettava, uudestaan ja uudestaan. Yhdessä muiden kanssa se onnistunee paremmin kuin yksin. Se ainakin on vanhaa normaalia, jos mikä.

* * *

Tämän blogin tarkoituksena on jatkossa omalta pieneltä osaltaan vilkastuttaa suomalaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Avauksillani yritän tuoda esiin erilaisia, toivottavasti aika ajoin tuoreitakin näkökulmia kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen. Blogialusta on ulkoministeriön, mutta mielipiteet tietysti omiani.

Asiallista vuoropuhelua ei maailmassa ole liikaa. Tämä koskee yhtä lailla valtioita kuin meitä yksittäisiä ihmisiä. Muita huomioimalla ja keskustelemalla oppii yleensä enemmän kuin omaa ääntään kuuntelemalla. Ilman osallistujia tämäkin blogi jää yhdeksi tyhjyyteen huutavaksi monologiksi muiden joukossa. Rakentava ja rauhallinen keskustelu on siis lämpimästi tervetullutta – sekä blogin kommenttiosiossa että Twitterissä (#rauhanrakennuksesta).