Laskun taustalla on se, että 1970-luvun jälkipuoliskolla syntyneiden ikäluokkien jälkeen korkea-asteen koulutukseen osallistuminen on laskenut. Osallistuminen oli korkeimmillaan 1977 syntyneillä ja korkeasti koulutettujen osuus kääntyy eri ikäryhmissä laskuun, kun 1970-luvun jälkipuoliskolla syntyneet alkavat korvaantua aivan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla syntyneillä. Tällä hetkellä kaikkien aikojen koulutetuimmiksi suomalaisiksi jäämässä olevat kohortit kuuluvat 40-44-vuotiaaseen ikäryhmään.

Tilastokeskuksen tuoreet tiedot Pohjoismaissa suoritetuista tutkinnoista tarkentavat kuvaa asiasta. Muista Pohjoismaista löytyi vajaa 10 000 korkea-asteen tutkintoa, joiden suorittajat ovat Suomessa. Tämä nostaa korkeasti koulutettujen osuutta 20-64-vuotaista 0,27 prosenttiyksikköä 39,5 prosentista 39,8 prosenttiin.

Tutkintoja ei kuitenkaan tullut lisää samassa määrin kaikkiin ikäryhmiin. Tutkinnot nostivat korkeasti koulutettujen osuutta eniten 40-44-vuotiaiden ikäryhmässä, joka on jo kansallisten rekisteritietojen perusteella koulutetumpi kuin nuoremmat ikäryhmät. Nuoremmissa ikäluokissa pohjoismaiset tutkinnot nostavat koulutustasoa vähemmän ja kasvattavat siten 1970-luvun jälkipuoliskolla syntyneiden ja sitä nuorempien koulutustasoeroa.

Tältä osin tuoreet tulokset ovat yhdenmukaisia aivovuotoa koskevien tulosten kanssa. Myös tarkasteltaessa korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden maastamuuttoa ja paluuta on koulutettujen muuttotappio ollut suurempi 1970-luvun lopulla kuin sen jälkeen syntyneillä.

Tuoreet tiedot tarkentavat hyvin tervetulleella tavalla tietoja suomalaisten koulutustasosta, mutta muutokset aiempiin tietoihin ovat pieniä. Hyvät uutiset eivät valitettavasti ulotu kehityksen suuntaan. Uusien tietojen perusteella koulutustason lasku 1970-luvun jälkipuoliskolla syntyneistä nuorempiin tultaessa on hieman suurempi kuin puhtaasti kansallisten tietojen perusteella näyttäisi.

Nuorissa ikäryhmissä nähtyä koulutustason laskua on selitetty matalasti koulutetuilla maahanmuuttajilla ja korkeasti koulutettujen maastamuutolla. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että nuorissa ikäluokissa tapahtuu selvä koulutustason lasku, vaikka tarkastelu rajataan Suomessa syntyneisiin. Korkeasti koulutettujen aivovuoto pikemminkin lieventää koulutustason laskua, joka selittyy suomalaisten aiempaa vähäisemmällä osallistumisella korkea-asteen koulutukseen.

Pekka Myrskylä aavisteli (Tieto & Trendit) Helsingin sanomien pääkirjoituksen innoittamana, että nuorten koulutustason laskun taustalla olisivat kasvanut maastamuutto sekä puuttuvat tilastotiedot. Tulkinnan taustalla oli tieto siitä, että maasta muuttaneiden korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden määrä on ollut lievässä kasvussa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toisaalta maahan muuttaneiden koulutuksesta ei saada tarkkoja tietoja, koska niitä ei maahanmuuton yhteydessä kerätä.

Myrskylällä onkin kaksi keskeistä hypoteesia koulutustason nousun pysähtymisestä ja kääntymisestä laskuun: 1) suomalaiset korkeasti koulutetut muuttavat aiempaa useammin maasta ja 2) tilalle tulee koulutettuja ulkomaalaisia tai ulkomailla tutkinnon suorittaneita suomalaisia, mutta maahan muuttajien koulutus ei ole tiedossa

Molemmat hypoteesit ovat arvioitavissa kansallisten rekisteriaineistojen perusteella. Kansallinen tutkintorekisteri sisältää usean vuosikymmenen ajalta jokaisen Suomessa suoritetun tutkinnon. Tilastorekistereistä saadaan myös tieto maasta-/maahanmuutosta sekä euromääräiset tiedot maksetuista veroista tai saaduista sosiaalietuuksista. Maksetuilla/saaduilla tulonsiirroilla voidaan paikata muuttotietojen puutteita, sillä lähtötieto perustuu henkilön maistraatille tekemään ilmoitukseen.

Maastamuuttohypoteesin mukaan nuoret ovat aloittaneet korkea-asteen opinnot ja suorittaneet tutkinnon kuten aiemmin, mutta valmistumisen jälkeen tapahtunut maastamuutto laskee korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuuden nuoremmissa ikäluokissa vanhempia ikäluokkia alemmas.

Maahanmuuttohypoteesin mukaan suomalaiset suorittavat korkea-asteen tutkintoja yhtä usein kuin aiemminkin, mutta maahan muuttavat, joiden koulutus ei ole tiedossa, laskevat korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuutta koko väestössä.

Rekisteritietojen avulla voidaan tarkastella erikseen kaikkia Suomessa syntyneiden Suomessa suorittamia tutkintoja ja rajaten tarkastelu edellen Suomessa asuviin. Jos hypoteesit pitävät paikkansa, koulutustaso laskee tarkasteltaessa Suomessa asuvia, mutta ei, jos tarkastellaan kaikkia Suomessa syntyneitä. Tällöin lasku syntyy siitä, että nuoret ovat tutkinnon suoritettuaan muuttaneet ulkomaille ja/tai maahan on muuttanut tilastojen valossa matalasti koulutettuja, jotka laskevat koko väestön koulutustasoa.

Koulutustaso laskee maastamuutosta riippumatta

Kuvio 1 näyttää korkea-asteen suorittaneiden osuuden iän mukaan syntymävuosittain Suomessa syntyneille. Aineisto on siis kerätty yksilötason mikroaineistosta syntymävuoden mukaan. Tämä aineisto näyttää tutkintojen suorittaneiden osuuden ikäryhmittäin riippumatta siitä asuuko henkilö enää myöhemmin Suomessa. Kun vuonna 1977 syntyneistä korkea-asteen tutkinnon suoritti 30 vuoden ikään mennessä 42,9 %, oli vastaava osuus 1984 syntyneillä laskenut noin 39,0 prosenttiin. Koulutustasossa näkyy siis merkittävä 3,9 prosenttiyksikön lasku, vaikka maahan muuttaneet on rajattu tarkastelun ulkopuolelle eikä koulutettujen poismuutto voi myöskään vaikuttaa esitettyihin lukuihin.

Toistamme tarkastelut tämän kirjoituksen pidemmässä versiossa (171020 Aivovuoto ei selitä – Pitkä versio) 1) suomenkielisille (Suomessa syntyneiden sijaan) sekä 2) Suomessa vuonna 2014 asuville. Asumista tarkastelemme sekä muuttotietojen perusteella että erikseen rajaten tarkastelun Suomessa vuonna 2014 yli 0 euroa veroja maksaneisiin tai tulonsiirtoja saaneisiin. Nämä muutokset eivät muuta johtopäätöksiä. Sen sijaan ne osoittavat, että Suomesta muuttaneita ja vielä ulkomailla olevia korkea-asteen tutkinnon suorittaneita on enemmän 1970-luvun lopulla syntyneissä ikäluokissa kuin 1980-luvulla syntyneissä ikäluokissa (Kuvio 2). Aivovuoto näin ollen pikemminkin loiventaa saavutetussa koulutustasossa tapahtunutta laskua kuin korostaa sitä.

Vuonna 1977 syntyneen ikäluokan jälkeen tapahtuneen laskun (Kuvio 1) suuruus riippuu jossain määrin tarkastellusta iästä, koska pudotus liittyy osin ammattikorkeakoulu-uudistukseen, jonka seurauksena korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus ikäluokasta pieneni ja tutkintojen suoritusikä nousi. Osa laskusta tapahtuu, kun ammattikorkeakoulut korvaavat aiemman opistoasteen, osa vasta uudistuksen jälkeen korkeakoulutukseen, erityisesti yliopistokoulutukseen, osallistumiseen laskuna 1981–1984 syntyneissä ikäluokissa.

Lopuksi

Korkeakoulutettujen maastamuutto eli ns. aivovuoto ei näytä olevan merkittävä suomalaisten nuorten koulutustason nousun pysäyttäjä ja laskuun kääntäjä. Väestön koulutustason laskun syyt ovat siis toisaalla.

Tulemme käymään läpi koulutustason laskuun liittyviä tekijöitä tulevissa kirjoituksissamme.

Tämän kirjoituksen pidempi versio: (171020 Aivovuoto ei selitä – Pitkä versio)

Hannu Karhunen toimii vanhempana tutkijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa.

Aleksi Kalenius on erityisasiantuntija Suomen edustustossa OECD:ssa ja Unescossa.

Vertailtaessa koko aikuisväestön koulutus- ja/tai osaamistasoa kansainvälisesti tarkastelun kohteena ovat yleensä 25–64-vuotiaat tai kaikki yli 15–vuotiaat. Väestön koulutustason tarkastelussa niin OECD kuin Eurostatkin käyttävät tyypillisesti vertailuikäryhmänä 25–64-vuotiaita, jolloin mittari käytännössä mittaa työikäisen väestön koulutustasoa. Globaalisti taas käytetään usein yli 25– tai yli 15–vuotiaiden (UIS, Barro-Lee) koulutustasoa, jolloin tarkasteluun tulevat mukaan myös eläkeikäiset ikäryhmät.

Nuorissa ikäryhmissä koulutustasoa tarkastellaan pääosin 25–34- tai 30–34-vuotiaiden ikäryhmässä, joissain poikkeustapauksissa myös 25–29-vuotiaiden ikäryhmässä. Euroopan unionin EU 2020 -strategiassa asetetut koulutustasotavoitteet liittyvät 30–34-vuotiaiden ikäryhmään, kun taas OECD käyttää ensisijaisesti rajausta 25–34-vuotiaisiin. UNESCO on joissain tapauksissa tarkastellut 25–29-vuotiaita.

Yhteistä kaikille nuoriin ikäryhmiin kohdistuville rajauksille on se, että ikäryhmä on valittu riittävän myöhäiseksi varmistamaan, että valtaosa suoritettavista tutkinnoista olisi jo tullut suoritetuiksi, mutta riittävän aikaiseksi kuvaamaan työmarkkinoille tulevan ikäryhmän koulutustasoa. Käytännössä taustalla on pyrkimys käyttää nuoria ikäryhmiä indikaattorina joka kertoo koko aikuisväestön koulutus- ja osaamistason kehittymisen suunnasta.

Väestön koulutustaso muuttuu kahdessa päävaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa koulutustarjonnan laajuuden muutos johtaa koulutustason muutokseen nuorissa ikäluokissa. Nuorissakin ikäryhmissä suunta näkyy toki viiveellä, koska päätökset muutoksista koulutustarjonnassa vaikuttavat nuorten ikäluokkien koulutustasoon viiveellä, joka riippuu päätösten toimeenpanon kestosta, opintojen kestosta sekä tarkasteltavan ikäryhmän koosta.

Koulutustarjonnan laajuuden muuttuessa merkittävästi koulutuksen aloittavien määrä nousee uudelle tasolleen pääosin usean vuoden kuluessa. Päätöksestä muuttaa koulutustarjonnan laajuutta kuluu, koulutuksen kestosta riippuen 5–10 vuotta, kunnes päätös alkaa näkyä valmistuvien määrässä. Vastaava viive liittyy valmistumismäärien näkymiseen koulutustasossa. Kymmenvuotisikäryhmässä valmistumismäärien muutoksen täysimääräinen vaikutus näkyy vastaavasti noin 10 vuodessa. Koulutustarjontaa koskevista päätöksistä kestääkin noin 15–20 vuotta ennen kuin koko vaikutus näkyy 10–vuotisikäryhmässä.

Aikuisväestössä koulutustason muutos koko työikäisessä väestössä jatkuu vuosikymmeniä sen jälkeen kun on tehty viimeiset päätökset, jotka vaikuttavat koulutustarjonnan laajuuteen.

Esimerkiksi muutos korkeakoulutuksen tarjonnassa näkyisi täysimääräisesti korkeakoulutettujen 25–34-vuotiaiden määrässä noin 18 vuoden viiveellä. Tämä muutos näkyisi taas 55–64-vuotiaiden koulutustasossa 30 vuoden kuluttua. Kokonaisviive koulutustarjontapäätöksistä niiden täysimääräiseen näkymiseen koko työikäisessä väestössä onkin lähes puoli vuosisataa.

Tähän kehityksen suuntaan yritetään kansainvälisessä vertailussa usein päästä suuntaa antavasti käsiksi vertailemalla nuorten ja aikuisten koulutustasoa. Tällöin näiden ryhmien koulutustasoero kertoo siitä, mihin suuntaan ja kuinka nopeasti koulutustaso on kehittymässä.

Mitä pitäisi vertailla?

Ikäluokkavalinnat vaikuttavat varsin olennaisesti saataviin tuloksiin. Jos tarkastellaan koko aikuisväestöä (15+ tai 25+), näyttää koulutustaso paljon alemmalta kuin työikäisessä väestössä, koska eläkeikäiset ovat kehittyneissäkin maissa pääosin merkittävästi matalammin koulutettuja kuin työikäiset. Toisaalta koko aikuisväestön koulutustaso muuttuu vielä paljon sen jälkeenkin kun työikäisen väestön koulutustason nousu on pysähtynyt.

Entä sitten nuorissa ikäryhmissä? Mikä olisi oikea ikäryhmä kuvaamaan koulutustason kehityksen suuntaa? Suomalaisittain kysymys on kiinnostava, koska Suomessa ikäluokan valinnalla on merkitystä sille, miltä Suomen tilanne näyttää.

Kuten viime viikolla todettiin, nuorten suomalaisten (25–34-vuotiaat) koulutustaso on koulutustasomittaimella tarkasteltuna hyvin samalla tasolla kuin koko työikäisen väestön (4,6) ja ero kärkeen, Etelä-Koreaan (5,3) ja Sveitsiin (5,2), vain hieman suurempi kuin koko työikäisen väestön tarkastelussa. Suhteellisessa vertailussa saavuttamamme taso riittää OECD-vertailussa vain sijalle 13. Sen sijaan ero OECD (4,5) ja EU22-keskiarvoihin (4,4) Suomi olisi Sveitsin ja Korean tasolla, jos kaikki noin 14 prosenttia ikäluokasta, joilla on maisterintutkinto, ja noin joka kuudes kanditason tutkinnon suorittanut olisikin suorittanut lisensiaatin tai tohtorin tutkinnon.

Suomalaisittain tilanne näyttää huomattavasti paremmalta, jos vertailuun otetaan 35–44-vuotiaiden ikäluokka, jossa suomalaisilla on koulutusvuosia enemmän (5,0) kuin 25–34-vuotiaissa, ja Suomi on aivan Sveitsin kannassa kiinni sijalla kaksi OECD-vertailussa. Eikö tämä olekin parempi mittari, koska Suomessa tehdään pitkiä korkeakoulututkintoja ja siksi tutkinnot myös suoritetaan vanhana? Eikö tämä kerro, että vaikka vielä 25–34-vuotiaina suomalaiset jäävät jälkeen kansainvälisessä vertailuissa, vanhat valmistujat kirivät eron umpeen varhaisen keski-iän kynnyksellä?

Ei. Ei ole, eikä kerro. Valitettavasti tällainen tulkinta, niin lohdullinen kuin se onkin, perustuu väärinymmärrykseen.

Tutkinnoilla mitattuna ihmisten koulutustaso toki nousee iän myötä, koska tutkinnon voi menettää vain poikkeuksellisissa tapauksissa, mutta sen voi saada periaatteessa missä iässä tahansa. Joka ikinen 5-vuotiskohortti, jonka väestön koulutusrakennetilasto löytää, on jokaisessa ikävaiheessa ollut vanhemmassa iässä korkeammin koulutettu kuin nuorempana. 20–24-vuotiaana koulutetumpi kuin 15–19-vuotiaana, 25–29-vuotiaana koulutetumpi kuin 20–24-vuotiaana, ja niin edelleen aina eläkeikään saakka.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että eläkeiän kynnyksellä olevat ikäluokat ovat aina olleet koulutetuimpia. Päinvastoin, niin kauas kuin tilastot ulottuvat,  60–64-vuotiaat ovat olleet työikäisistä ikäryhmistä matalimmin koulutettu. Sama ilmiö näkyy nuoremmissakin ikäryhmissä. Vaikka koulutustaso nousee vielä olennaisesti ikävaiheiden 25–34 ja 35–44 välillä, ovat Suomen 25–34-vuotiaat ikäryhmänä olleet 35–44-vuotiaita koulutetumpia aina vuoteen 2008.

Kansainvälisesti vertaillen Suomen tilanne on tässä suhteessa poikkeuksellinen. Kehittyvissä maissa koulutustason catch up jatkuu vielä pitkään, mutta kehittyneissäkin maissa on varsin poikkeuksellista, että 25–34-vuotiaat eivät ole koulutetuin ikäryhmä. Keskimäärin 25–34-vuotiailla on OECD-maissa 0,15 koulutusvuotta enemmän kuin 35–44-vuotiailla. 35–44-vuotiaat ovat nuorempiaan koulutetumpia alle neljänneksessä OECD-maista.

Suomen erosta tyypilliseen OECD-maahan kertoo Suomen vertaaminen Sveitsiin ja OECD-keskiarvoon. Tyypillisesti jokainen ikäryhmä on niin Sveitsissä kuin OECD-maissa keskimäärin itseään vanhempaa ikäryhmää koulutetumpi. Tämä ei tyypillisesti tarkoita, että henkilöt menettävät tutkintonsa vanhempina, vaan nykyisten nuorten koulutustaso nousee heidän vanhetessaan.

Esimerkiksi Sveitsissä, jonka 35–44-vuotiaat ovat koulutustasomittaimella tarkasteltuna maailman koulutetuimpia, on 25–34-vuotiailla jo noin 0,1 koulutusvuotta enemmän kuin 35–44-vuotiailla. Ja tuokin ikäluokka tulee vanhetessaan olemaan yhä koulutetumpi.

Erityisen pitkien tutkintojen suorittamisesta Suomessa tuo myöhäiseen ikävaiheeseen sijoittuva koulutustasopiikki ei myöskään kerro. Sveitsissä 25–34-vuotiaissa on suhteellisesti enemmän tohtoreita kuin Suomen 35–44-vuotiaissa. Ja suhteellisesti enemmän maisterintason tutkinnon suorittaneita. Ja kanditason tutkinnon suorittaneita.

Ero Sveitsiin voi hieman kaventua kun nykyiset 25-34-vuotiaat vanhenevat, mutta ratkaisevasti asema tuskin muuttuu. Edes eron kapeneminen ei ole itsestään selvää. Vuonna 2005 korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus Suomen 25–34-vuotiaista oli 6,5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin sveitsiläisillä ikätovereilla. Vuoden 2015 35–44-vuotialla ero Suomen hyväksi oli 4,3 prosenttiyksikköä. Valitettavasti vuoden 2005 tiedot eivät ole riittävän tarkkoja koulutustasomittaimen käyttämiseen.

Miksi Suomen tilanne näyttää sitten niin erilaiselta? Suomen tilanne muuttui, koska koulutustason nousu pysähtyi. Koulutustason nousun pysähtyessä huippu saavutettiin ja ohitettiin aluksi nuoremmissa ikäryhmissä, sitten vaihe vaiheelta vanhemmissa ikäryhmissä. Pysähtymiseen saakka jatkuva koulutustason nousu oli pitänyt 25–34-vuotiaat 35–44-vuotiaita koulutetumpina, vaikka tutkintoja suoritettiin vanhoinakin.

On myös huomattava, että tutkinnonsuorittamisiällä on myös merkitystä koko aikuisväestön koulutustasolle. Suomessa, kuten muuallakin, suurin osa tutkinnoista on tavattu tehdä varhaisessa ikävaiheessa, jolloin tutkinto on ollut hyödynnettävänä varsin pitkän työuran ajan. Mitä myöhemmin tutkinnot suoritetaan, sitä vähemmän työvuosia yhdellä tutkinnolla voi saada.

Se, että suomalaiset 35–44-vuotiaat menestyvät hyvin kansainvälisessä vertailussa, on toki ilahduttavaa. Se, että meillä 35–44-vuotiaat ovat koulutetuin ikäryhmä, ei kuitenkaan kerro ensisijaisesti siitä, että meillä koulutustaso nousee poikkeuksellisen pitkään, koska meillä tehdään paljon pitkiä tutkintoja. Se kertoo, että koulutustason nousu on pysähtynyt. Koulutushuipun muodostavat 1970-luvun lopulla syntyneet ikäluokat. Heidän ikääntyessään huippu näkyy yhä vanhemmassa väestössä.

Koulutustason ajallinen ja kansainvälinen vertailu

Koulutustason ajallista ja kansainvälistä vertailua tehdään tyypillisesti koulutusasteittain verraten esimerkiksi vähintään toisen asteen tutkinnon eli jonkin perusasteen jälkeisen tutkinnon suorittaneiden osuutta tai korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuutta eri ikäryhmissä, eri maissa ja/tai eri vuosina.

Kansainvälisesti koulutustasoa on verrattu jo YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOn vuonna 1958 hyväksymästä suosituksesta saakka pääosin karkealla kolmiportaisella jaolla perusasteen, toisen asteen ja korkea-asteen koulutukseen.

Koulutustasoluokituksen kehittymisestä ja tarkentumisesta huolimatta perusjako on pysynyt voimissaan ja niin OECD, UIS kuin Eurostatkin käyttävät sitä yhä valtaosassa koulutustilastoja. Tilastokeskuksen tuore väestön koulutusrakenne -tilaston uutisointikin kertoi koulutustason nousun pysähtyneen tarkasteltaessa korkea-asteen tutkinnon suorittaneita. Se, että tällä mittarilla koulutustason huippu on Suomessa ohitettu kaikissa alle 40-vuotiaiden ryhmissä, on ollut tiedossa jo aiemmin.

Kansallisesti Suomessa voidaan käyttää myös tarkempaa koulutusluokitusta, jossa korkea-asteen koulutus on jakautunut alimman korkea-asteen (opistot), alemman korkeakouluasteen (kandi), ylemmän korkeakouluasteen (maisteri) ja tutkijakoulutusasteen (lisensiaatti ja tohtori) koulutuksiin.

Nykyisin samaan tarkkuuteen päästään myös osassa kansainvälistä koulutustasovertailua. Tämä tekee aiempaakin tärkeämmäksi ymmärtää, mitä kulloinkin ollaan vertailemassa ja valita rajaus oikein. Eri rajaukset vastaavat eri kysymyksiin ja toisaalta rakenteelliset uudistukset korostavat tarvetta vertailla vertailukelpoista myös yli ajan.

Toisaalta uusi tarkempi koulutusluokitus antaa uusia mahdollisuuksia myös koulutustason kokonaisvaltaiseen vertailuun.

Koulutustaso kokonaisuutena

Koulutustasoa pyritään myös mittaamaan kokonaisuutena. Tällöin pyritään välttämään harhaa, joka voi muuten syntyä esimerkiksi tilastoluokitusten muutoksista. Koulutustason mittaaminen kokonaisuutena edellyttää eritasoisten tutkintojen yhteismitallistamista, mikä tehdään pääosin koulutuksen keston tai koulutuksen tuoton perusteella.

Koulutuksen kestoa voidaan pitää panosmittarina, koska se kuvaa tuotettuihin tutkintoihin sitoutuneita koulutusvuosia. Se ei kuitenkaan ole puhdas panosmittari, koska koulutusvuodet lasketaan tutkinnoista, jolloin laskelmassa näkyvät vain tutkintoon johtavat koulutusvuodet, ja niistäkin vain ne tutkinnot, jotka ovat nostaneet suorittajansa koulutustasoa. Opintojen viivästyminen ja moninkertainen koulutus eivät näy mittarissa millään tavalla.

Koulutuksen kestoa käytettäessä tutkinnot tehdään yhteismitallisiksi painottaen tutkinnon suorittaneiden osuudet tutkinnon kestolla. Jos esimerkiksi 50 prosenttia ikäluokasta suorittaa 9-vuotisen perusasteen koulutuksen on ihmisillä keskimäärin 4,5 koulutusvuotta. Jos 100 prosenttia suorittaa 9-vuotisen perusasteen koulutuksen ja 50 prosenttia 3-vuotisen toisen asteen koulutuksen, on keskimääräisiä koulutusvuosia 10,5.

Suomessa käytetty koulutustasomittain tekee eri tutkinnot yhteismitallisiksi painottaen tutkinnon suorittaneiden osuudet perusasteen jälkeisten koulutusvuosien määrällä ja antamalla jokaiselle koulutusvuodelle arvo 100. Jos esimerkiksi 50 prosenttia ikäluokasta suorittaa toisen asteen koulutuksen (3 vuotta), saa koulutustasomittain arvon 150. Tässä ikäryhmässä siis ihmisellä on keskimäärin 1,5 vuotta perusasteen jälkeisiä opintoja.

Keskimääräiset koulutusvuodet lasketaan aina karkeistetusta aineistosta, joka ottaa huomioon tutkinnon tason, mutta ei yksittäisen tutkinnon kestoa. Opintojen viivästyminen ei siis nosta keskimääräisten koulutusvuosien määrää. Samantasoisten tutkintojen välillä on myös kestoeroja, joita mittari ei ota huomioon, vaan painottaa kaikki samantasoiset tutkinnot samalla vuosimäärällä.

Kansainvälisessä vertailussa keskimääräiset koulutusvuodet lasketaan usein kolmelle tasolle (perusaste, keskiaste/toinen aste, korkea-aste) luokitelluista tutkinnoista. Tällöin yo-merkonomit ja tohtorit saavat kuitenkin laskennassa saman painon, eikä tulos heijasta täysimääräisesti maiden välisiä eroja tutkintojen keskimääräisessä kestossa.

Tilastokeskuksen koulutustasomittain käyttää korkea-asteen sisällä tarkempaa jakoa alimman korkea-asteen, alemman korkeakouluasteen, ylemmän korkeakouluasteen ja tutkijakoulutusasteen suorittaneisiin. Kansainvälisen ISCED-koulutusluokituksen uudistuminen aiempaa tarkemmaksi mahdollistaa koulutustasomittaimen käyttämisen myös OECD-maiden vertailussa.

Toinen tapa tehdä koulutuksen tasot yhteismitallisiksi on painottaa ne osaamisella, käytännössä tuottavuudeksi ymmärrettynä, kuten tehdään Tilastokeskuksen tuottavuuskatsauksissa sekä toimialoittaisissa että koko kansantalouden tuottavuuslaskelmissa. Laskelmissa oletetaan, että erot tuntikorvauksissa heijastavat eroja työtuntien rajatuottavuuksissa ja näin ollen rakenneluokan keskimääräinen palkkataso kuvaa työn rajatuottavuutta kyseisessä luokassa. Tällöin koulutusrakenteen muutos näkyy työpanoksen rakennemuutoksen kasvuna, jos korkeammin koulutettujen tekemän työn osuus kasvaa tai suhteellinen palkkataso nousee.

Seuraavat arviot koulutusrakenteen kehityksestä hyödyntämällä tietoa eriasteisen koulutuksen tuottamasta palkkahyödystä on tehty tarkalla koulutusluokituksella, vaikka Tilastokeskus käyttää omassa laskennassaan kolmiportaista koulutusluokitusta. Painotettaessa tutkintoja palkalla on käytetty Tilastokeskuksen palkkarakennetilaston tietoja kokoaikaisten palkansaajien kokonaisansioista. Kansainvälisessä vertailussa on käytetty Education at a Glancen tietoja ansioista koulutustason mukaan.

Koulutustason kehitys Suomessa

Tilastokeskuksen tuore väestön koulutusrakenne -tilasto osoittaa, että koulutustasomittaimella tarkasteltuna kuva koulutustason kehityksestä vastaa pääosiltaan korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden tarkastelua ja koulutustason huippu on ohitettu kaikissa alle 40-vuotiaiden ikäryhmissä.

Koulutustasomittaimella mitattu koulutustaso on vastikään vakiintunut 35–39 -vuotiaissa, kun taas 30-34 -vuotiaissa nousu pysähtyi viime vuosikymmenen lopulla, ja 25-29 -vuotiailla viime vuosikymmenen alkupuolella. 20–24 -vuotiailla huippu saavutettiin 1997, mutta jo 1985 koulutustasomittain oli vain noin kuukauden koulutuksen alle nykytason. 20–24 -vuotiaiden koulutustaso ei kokonaisuutena tarkastellen olekaan olennaisesti muuttunut yli 30 vuoteen.

Tuottavuudella tarkasteltuna tilanne näyttää pitkälti samalta, vaikka koulutustason vakiintuminen ajoittuukin hieman aiempaan ajankohtaan. Kuten koulutustasomittaimellakin tarkasteltuna, on huippu saavutettu tai ohitettu jo kaikissa alle 40-vuotiaissa ryhmissä.

Sama kuva näkyy, kun tarkastelemme koulutustasoa ikävaiheittain. Kaikki vuoden 1980 jälkeen syntyneet 5-vuotiskohortit ovat jääneet jokaisessa toistaiseksi saavuttamassaan ikävaiheessa matalammin koulutetuiksi kuin vuosina 1975–1979 syntyneet. Tutkintoja voidaan osin odottaa suoritettavan aiempaa vanhempana, mikä voi vaikuttaa koulutustason jäämiseen aiempaa matalammaksi nuoremmissa ikävaiheissa.

Toisaalta näyttää siltä, että 1980–1984-syntyneiden koulutustaso nousi vähemmän ikävaiheiden 25–29 ja 30–34 välillä kuin 1970-luvun lopussa syntyneillä. Jotta vuoden 1980 jälkeen syntyneet saavuttaisivat vanhemmalla iällä saman koulutustason kuin 1970-luvun lopussa syntyneet, pitäisi tutkintoja suorittaa huomattavasti aiempaa myöhemmällä iällä.

Suomi kansainvälisessä vertailussa

Koska ISCED2011-luokituksen koulutustasot vastaavat varsin tarkkaan Tilastokeskuksen koulutusluokitusta, voidaan OECD-maiden luvuista laskea koulutustaso käyttäen koulutustasomittainta.

Koulutustasomittaimella tarkasteltuna koko työikäisen väestön koulutustaso sijoittuu meillä OECD-kärkeen, vertailusijalle 6. Tasomme (4,6) on noin 0,5 koulutusvuotta alle kärjessä olevan Sveitsin tason (5,1) ja vastaavasti noin 0,5 vuotta yli OECD-keskiarvon (4,1) sekä vielä selvemmin yli EU22-keskiarvon (4,0).

Nuorten suomalaisten (25-34-vuotiaat) koulutustaso on hyvin samalla tasolla kuin koko työikäisen väestön (4,6) ja ero kärkeen, Etelä-Koreaan (5,3) ja Sveitsiin (5,2), on vain hieman suurempi kuin koko työikäisen väestön tarkastelussa.

Etelä-Korean osalta, kuten Japaninkin, tilasto antaa kuitenkin todellista alemman kuvan koulututasosta.

Suhteellinen asemamme on kuitenkin muuttunut varsin olennaisesti, koska taso riittää vain sijalle 13. Sen sijaan ero OECD- (4,5) ja EU22-keskiarvoihin (4,4) on kaventunut noin 0,15 vuoteen.

Kokonaisuutena kansainvälinen vertailu koulutustasomittainta hyödyntäen antaa, kuten kansallisessa ajallisessa vertailussa, varsin saman kuvan kuin korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuudella tapahtuva tarkastelu. Tämä johtuu pitkälti siitä, että toisen asteen tutkinnon suorittaneiden osuudet eivät olennaisesti eroa toisistaan kehittyneissä OECD-maissa eikä osuus ole nuorissa ikäluokissa muuttunut Suomessa varsin pitkään aikaan.

Kuinka suuri tuo 0,6 koulutusvuoden ero kärjen Koreaan tai Sveitsiin sitten on?

Suomi olisi Sveitsin ja Korean tasolla, jos koko 14 prosenttia ikäluokasta, joilla on maisterintutkinto, ja noin joka kuudes kanditason tutkinnon suorittanut olisikin suorittanut lisensiaatin tai tohtorin tutkinnon. Tai jos koko ikäluokka olisi suorittanut vähintään toisen asteen tutkinnon ja kanditason tutkintoja olisi noin 20 prosenttia nykyistä useammalla (+5 prosenttiyksikköä).

Kumpikaan vaihtoehto ei ole välttämättä koulutuspoliittisesti toivottava, mutta ne havainnollistavat, että näin korkealla koulutusvuosien määrällä puolen vuoden erot tarkoittavat jo varsin suuria eroja koulutustasossa.

Tutkintojen yhteismitallistaminen poistaa osittain rajanvetojen tarvetta, koska sitä käytettäessä ei ole tarpeen määritellä mihin vertailun kannalta olennainen koulutustasoraja asetetaan, vaan kaikki tutkinnot voidaan ottaa mukaan vertailuun. Muita valintoja jää silti tehtäväksi, muun muassa vertailtavan ikäryhmän valinta. Siihen palaan ensi viikolla.

Tuore ”Education at a Glance 2016” antaa lisävalaistusta Suomen muuttuvaan asemaan kansainvälisessä koulutustasovertailussa. Jo aiemmin on tiedetty, että nuorissa ikäluokissa korkea-asteen (tertiary) tutkinnon suorittaneiden osuus on Suomessa ohittanut huippunsa ja laskenut OECD-maiden kärjestä keskitason alapuolelle. Odotettavissa on, että muutos alkaa pian heijastua myös koko työikäisen väestön koulutustasoon kansainvälisessä vertailussa.

Väestön koulutustasoon vaikuttavat monet tekijät. Koulutukseen osallistuminen ei kerro koko totuutta, koska lopputuloksena muodostuvaan koulutustasoon vaikuttavat myös opintojen viivästyminen ja moninkertaisen koulutuksen runsaus. Koulutukseen osallistumisen ja koulutustarjonnan tosiasiallista laajuuttakin on vaikea arvioida, koska moninkertainen koulutus on erittäin runsasta niin toisella asteella kuin korkea-asteellakin. Yliopistojen ”uusista” opiskelijoistakin kolmanneksella on joko korkea-asteen tutkinto tai tutkinnonsuoritusoikeus.

Kansallinen kuva tarkentuu

Tietoja kansallisesta kehityksestä tarkentavat Roope Uusitalon taannoisessa opintotukiraportissa sekä Hannu Karhusen eduskunnalle antamassa lausunnossa esitetyt tiedot, jotka kertovat, että 20–24 -vuotiaana yliopistokoulutukseen tai korkeakoulutukseen osallistuneiden osuus oli korkeimmillaan 1981 syntyneessä ikäluokassa. Tultaessa 1988 syntyneeseen ikäryhmään on korkeakoulutukseen osallistuneiden osuus laskenut 3–4 prosenttiyksiköllä ja yliopistokoulutukseen osallistuneiden osuus laskenut noin 1,5 prosenttiyksiköllä.

Alla oleva kuva kattaa syntymäkohortit 1965–1988. 1970-luvun alkuun saakka syntyneissä kohorteissa korkeakoulutukseen ja yliopistokoulutukseen osallistuneet ovat täysin identtinen joukko. 1970-luvun lopussa syntyneistä kohorteista korkeakoulutetut kattavat yliopisto- ja ammattikorkeakoulutukseen osallistuneet. Näiden välillä tapahtuva voimakas nousu seuraa opistoasteen (jota ei lasketa korkeakoulutukseksi) asteittainen korvautuminen ammattikorkeakouluilla. Tämä korvautuminen jatkuu vanhemmissa ikäryhmissä vielä pitkään.

Tilanne näyttää varsin samankaltaiselta kun tarkastellaan koulutustasoa ikäluokittain. Vähintään maisterintutkinnon suorittaneiden osuus 25–29-vuotiaista oli huipussaan 2008, jolloin vuonna 1981 syntyneet olivat 27-vuotiaita. Tämän jälkeen osuus on laskenut 1,5 prosenttiyksikköä. 30–34 -vuotiaiden osalta huippu näyttää saavutetun 2013 ja odotettavissa lienee vastaava 1,5 prosenttiyksikön lasku kuin koulutukseen osallistumisessa. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneissa lasku huipputasosta on ollut noin 4 prosenttiyksikköä. 25–29 -vuotiailla tuo lasku tapahtui 2003 alkaen, 30–34 -vuotiailla alkaen vuodesta 2008.

Muutos näkyy vertailussa

Tuore Education at a Glance 2016 kertoo samasta ilmiöstä. Suomi kuuluu niiden harvalukuisten maiden joukkoon, jolla 20–24 -vuotiaiden osallistuminen korkea-asteen koulutukseen on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun osuus on niissä OECD-maissa, joista tiedot saadaan, keskimäärin noussut noin 3 prosenttiyksiköllä, on se Suomessa laskenut 5 prosenttiyksiköllä. Muutoksella on varsin suuri muutos Suomen suhteelliseen tilanteeseen. Pitämällä vuoden 2005 tasonsa Suomi olisi vielä 2014 sijoittunut OECD-maiden vertailussa sijalle 4, mutta osuuden laskettua taso riitti sijalle 14.

Näyttääkin siltä, että tutkinnon suorittaneiden ikäluokkaosuudessa havaittu lasku heijastaa pitkälti korkeampaan koulutukseen osallistuneiden osuuksien laskua. Huomionarvoista on, että 2000-luvun alun korkea osallistumisastekaan ei ole meillä riittänyt nostamaan saavutettua koulutustasoa suhteessa vertailuryhmäämme. Taustalla on pitkälti meillä poikkeuksellisen runsas moninkertainen koulutus.

Education at a Glance kertoo myös opintonsa ensi kertaa aloittaneiden suhteesta ikäluokkaan. Valitettavasti kuva trendistä jää puutteelliseksi, koska vain kahdeksan maata on kyennyt toimittamaan vuoden 2005 tiedot. Suomalaisittain mielenkiintoista on se, että Suomessa ensikertalaisten aloittamisaste laski 2005–2014 yli 5 prosenttiyksikköä (59% -> 53%) kun se nousi varsin huomattavasti verrokkimaihin laskettavissa Saksassa (44%->64%), Tanskassa (69%->89%) ja Hollannissa (57%->70%). Saksan osalta muutos on erityisen mielenkiintoinen, koska korkea-asteen paino on Saksassa ollut pitkään suhteellisen vakaa, mikä on näkynyt nuorten ikäryhmien verrattain alhaisena korkeasti koulutettujen osuutena.

Muutos eri koulutusasteilla

Kuten taannoin kirjoitin, eri koulutusasteilla tapahtuvat muutokset heijastuvat toisillekin koulutusasteille. Viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtunut korkea-asteen koulutuksen aloittaneiden osuuden lasku ei ole erillinen ilmiö, vaan liittyy muutoksiin aiemmassa koulutusketjussa.

Ylioppilaiden osuus ikäluokassa kasvoi varsin voimakkaasti 1990-luvulla, kunnes vakiintui vuosikymmenen lopussa. Huippu oli vuonna 2000, jolloin ylioppilaaksi kirjoittivat 1981 syntyneet. Sama ikäluokka, jossa korkea-asteen koulutukseen osallistumisaste 20–24-vuotiaana oli Karhusen laskelmien (yllä) perusteella korkeimmillaan.

Toisin kuin korkeakoulutukseen osallistumisessa ja suoritetuissa tutkinnoissa, ylioppilastutkinnoissa lasku ei kuitenkaan ala heti näistä ikäluokista, vaan vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla, jolloin ylioppilaaksi olivat kirjoittamassa 1980-luvun jälkipuolella syntyneet. Tämä lasku on suuruudeltaan noin 6 prosenttiyksikköä, joten se vastaa varsin tarkkaan korkea-asteella opintonsa aloittaneiden osuuden kokonaislaskua.

Mielenkiintoista kyllä, sama lasku näkyy jo lukion aloittaneissa. Lukion aloitti vuonna 2003 noin 55 % peruskoulun 9. luokan päättäneistä, mutta osuus laski nopeasti 51 prosenttiin vuonna 2006 ja hieman hitaammin aina vuoteen 2011. Viime vuosina on näkynyt nousua, mikä näkynee myös ylioppilastutkinnon suorittaneiden määrässä.

Mitä on odotettavissa

Osallistumisaste ja opintonsa ensi kertaa aloittavien osuus antavat jossain määrin tietoa tulevaisuudessa odotettavissa olevasta tutkinnon suorittamisen yleisyydestä. Osallistumisasteen lasku ja verrattain alhainen ensi kertaa aloittavien määrä suhteessa ikäluokkiin myös viittaavat siihen, että nuorten ikäluokkien koulutustaso tuskin olennaisesti nousee lähivuosina. Myös ylioppilaiden ja lukion aloittaneiden ikäluokkaosuuksien jääminen alle 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa syntyneissä saavutetun tason viittaavat siihen, että tilanteen nopea muuttuminen ei ole todennäköistä. Jos koulutustason nousu kansainvälisessä vertailuryhmässämme jatkuu, mikä näyttää hyvin todennäköiseltä, suhteellisen asemamme muutos jatkunee.

Missä muutos näkyy?

NEET:ien (Not in Education, Employment or Training) osuus 20–24-vuotiaista kasvoi vuosina 2005–2014 yhteensä 5,3 prosenttiyksikköä, noussen 13,0 prosentista 18,3 prosenttiin. Mutta mistä tuo 5,3 prosenttiyksikön kasvu tuli? Missä ikäluokan nuoret ennen olivat?

Työllisyyden heikkenemisellä oli NEET:ien osuuden kasvussa marginaalinen vaikutus, koska työllisten osuus laski vain 0,2 prosenttiyksikköä, (34,1 % -> 33,9 %). Muutos tuli lähes kokonaan koulutukseen osallistumisasteen laskusta 5,1 prosenttiyksiköllä (52,8 % -> 47,8 %).

Mutta mihin koulutukseen 20–24-vuotiaat osallistuvat, ja missä koulutuksessa osallistumisasteen lasku on tapahtunut?

Vuonna 2015 toisen asteen koulutukseen osallistui 15,8 prosenttia 20–24-vuotiaista, valtaosa heistä (14,6 prosenttiyksikköä) ammatillisesti suuntautuneeseen koulutukseen. Korkea-asteen koulutukseen samasta ikäluokasta osallistui 35,1 prosenttia. Näiden koulutusasteiden kattaessa yhdessä 46,9 prosenttia ikäryhmästä, jää muiden asteiden koulutukseen osallistuneiden osuus ikäluokasta hyvin alhaiseksi.

Missä muutos on siis tapahtunut?

EAG ei valitettavasti anna trenditietoa toisen asteen koulutuksen osallistumisasteesta 20–24-vuotiaassa ikäryhmässä. Sen sijaan se näyttää, että kyseisessä ikäluokassa korkea-asteen koulutukseen osallistuminen on laskenut 5,4 prosenttiyksikköä vuosina 2005–2014. Koska korkea-asteen osallistumisen lasku on suurempi kuin yleinen koulutukseen osallistumisen lasku, voi toisen asteen koulutukseen osallistuminen voinut jopa marginaalisesti lisääntyä.

Emme voi tarkkaan tietää, mihin ovat menneet ne 20–24-vuotiaat, jotka ennen olisivat osallistuneen korkea-asteen opintoihin. Todennäköistä ei liene, että tästä joukosta oltaisiin laajassa mitassa pudottu sekä koulutuksen että työn ulkopuolelle, vaan siirtymä on tapahtunut toisen asteen opintoihin ja työmarkkinoille. Koska työllisyys tai toisen asteen koulutukseen osallistuminen eivät kuitenkaan ole lisääntyneet, on osa niistä, jotka aiemmin olisivat sijoittuneet töihin tai toiselle asteelle, nyt kokonaan työn ja koulutuksen ulkopuolella.

Ilmiö kertoo hyvin siitä, kuinka muutokset eri koulutusasteilla heijastuvat toisille koulutusasteille.

Mikä sitten on muuttunut?

Vaikeampaa on arvioida, mistä muutos johtuu. Korkea-asteen osallistumisasteen lasku ei näyttäisi selittyvän koulutuksen resursseilla, vaan korkea-asteen julkinen rahoitus on Suomessa OECD-maiden toiseksi korkein suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tästä huolimatta  Suomessa korkea-asteen opinnot ensi kertaa aloittaneiden suhde ikäluokkaan laski 5,4 prosenttiyksikköä (59 % -> 53 %) vuosina 2005–2014. Alle 25-vuotiaana opinnot korkea-asteella aloittaa EAG:n mukaan 40,1 prosenttia ikäluokasta. Tämä siitä huolimatta, että periaatteessa korkea-asteella riittäisi joka vuosi aloituspaikka kahdelle kolmannekselle ikäluokasta.

Ei ole myöskään lainkaan itsestään selvää, miksi toisen asteen koulutukseen osallistuminen ei ole kyennyt vastaamaan korkea-asteen osallistumisen kaventumiseen. Lukiokoulutukseen osallistuminen on vähentynyt, mikä näkyy ylioppilaiden määrän laskuna suhteessa ikäluokkaan, mutta toisen asteen ammatillisen koulutuksen opiskelija- ja tutkintomäärä ovat kasvaneet huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Ammatillisen koulutuksen aloituspaikkalisäysten taustalla on ollut vahva pyrkimys varmistaa toisen asteen tutkinto koko ikäluokalle.

Kehityslinja näkyy myös EAG:ssa yleissivistävän toisen asteen koulutuksen laskeneena valmistumisasteena (52 % -> 46 % vuosina 2005–2014) ja ammatillisen toisen asteen voimakkaasti nousseena valmistumisasteena (79 % -> 96 % vuosina 2005–2014). Ammatillisella toisella asteella 96 prosentin valmistumisaste on jo maailman korkein tarkoittaa, että ilman moninkertaista koulutusta ammatillinen tutkinto riittäisi 96 prosentille ikäluokasta. Valmistumisaste on jo noin kaksinkertainen suhteessa OECD-keskiarvoon (49 %) ja Saksaan (43 %).

Rahoituksen tai koulutustarjonnan puutteesta tai niiden vähenemisestä ilmiö siis ei näyttäisi johtuvan.

Laadullinen työllistyminen nousee usein keskusteluun huolena koulutuksen menemisestä hukkaan. Huoli ei ole uusi, ja se on ollut usein yhteydessä yleisen koulutustason nousuun.

Mistä tiedetään, vastaako työpaikka suoritettua koulutusta vai ei?

Laadullisen työllistymisen perusongelma on työn ja koulutuksen vastaavuuden tunnistamisessa. Tunnistamisen perustapoja on kaksi: 1) verrataan henkilön suorittamaa koulutusta hänen työtehtävässään edellytettyyn, jollain tavalla arvioituun koulutukseen tai 2) käytetään lähteenä henkilön omaa arviota siitä, kuinka hyvin työ vastaa suoritettua koulutusta. Näistä ensimmäistä nimitetään usein objektiiviseksi tai tilastolliseksi mittaustavaksi ja jälkimmäistä subjektiiviseksi mittaustavaksi. Muodollisen koulutuksen (over-/underqualification) lisäksi voidaan tarkastella jollakin tavalla mitattua osaamista (over-/underskilling).

Objektiivisilla mittareilla vertailtaessa työntekijöitä tarkastellaan tyypillisesti ammateittain – pääosin jonkin ISCOon perustuvan ammattiluokituksen mukaisesti. Vertailussa kullekin ammatille tai ammattiryhmälle määritellään sitä vastaava koulutus tarkastelemalla ammatissa olevien koulutusta ja mahdollisia muita merkittäviä muuttujia, kuten mitattua osaamista. Jos ammatissa toimivalla on näin määritellystä koulutuksesta poikkeava koulutus, on työllistyminen koulutusta vastaamatonta. Ylikoulutetuilla henkilön koulutustaso ylittää tehtävän tyypillisen koulutustason, alikoulutetuilla alittaa sen.

Objektiivisten mittareiden haasteet liittyvät siihen, kuinka tarkkaan muodollisella koulutuksella voidaan mitata osaamista ja ammattiryhmällä työtehtävää. Usein tarkasteluissa käytetään varsin karkeita ammattiryhmiä, jolloin ammattiryhmien ja ammattien sisäinen hajonta tehtävien edellyttämässä koulutuksessa sotkee tuloksia.

Vertailua vaikeuttaa myös ammattien muutos ja osaamisen karttuminen myös koulutuksen ulkopuolella. Monissa ammateissa ammatin osaamisvaatimukset ovat nousseet ajan myötä. Ammatissa toimineet ovat hankkineet tarvittua lisäosaamista työuransa aikana ja uusilta palkatuilta on vaadittu yhä korkeampaa koulutusta. Tämän seurauksena nuoret ikäryhmät ovat tyypillisesti ammatin tyypillistä koulutustasoa koulutetumpia ja vanhemmat ikäryhmät sitä matalammin koulutetumpia. Keskimääräinen koulutus asettuu tällöin nuorten ja vanhojen koulutustasojen väliin, mikä tekee vanhoista useammin alikoulutettuja ja nuorista useammin ylikoulutettuja.

Laadullinen työllistyminen Suomessa

Suomessa laadullista työllistymistä tutkitaan pääosin subjektiivisella menetelmällä, jossa ratkaiseva on henkilön oma arvio koulutuksen ja työtehtävien vastaavuudesta. Samaa menetelmää on käytetty niin yliopistojen kuin ammatillisen koulutuksenkin osalta ja puutteistaan huolimatta se on tulkittu tutkimuskirjallisuuden valossa tilastollista menetelmää paremmaksi. Myös aikuiskoulutustutkimus sisältää kysymyksiä koulutuksen ja työllistymisen vastaavuudesta.

Kuten vastaavilla mittareilla tarkastellen muuallakin, tuloksena on Suomessa ollut, että ylikoulutus on yleisempää matalammin koulutetuilla kuin korkeakoulutetuilla. Ylikoulutus ei siis lisäänny koulutuksen lisääntyessä, koska yli-/alikoulutusta määrittää paitsi suoritettu koulutus, myös työssä vaadittu osaaminen. Ylikoulutuksen yleisyys matalasti koulutetuilla on intuitiivisesti ymmärrettävää, koska myös työttömyys on yleisempää matalasti koulutetuilla ja korkeampi työllisyysriski saa useamman olemaan valmis ottamaan vastaan myös koulutustaan vastaamattomia tehtäviä.

Eri kuva eri mittareilla

Laajaa kansainvälistä yhteisymmärrystä parhaasta tavasta – tai edes parhaista tavoista – mitata laadullista työllistymistä vielä ole. Mittarin valinta on laadullisen työllistymisen arvioinnissa tärkeä kysymys, koska eri mittarit antavat hyvin erilaisen kuvan yli-/alikoulutuksen yleisyydestä, joidenkin mittareiden näyttäessä ylikoulutuksen paljon toisia yleisempänä/harvinaisempana.

Eri mittarit ja aineistot tuottavat voimakkaasti toisistaan poikkeavia arvioita siitä, miten eri maat suhteutuvat toisiinsa yli-/alikoulutuksen yleisyydessä. Esimerkiksi OECD:n aikuisten osaamistutkimus PIAAC:ssa ja European Working Conditions Surveyssä (EWCS) eri maiden suhteelliset sijoitukset ovat hyvin erilaisia. Suomen tilanne on poikkeuksellisen selvä, koska niin koulutuksella kuin osaamisellakin mitatun ylikoulutuksen yleisyys on meillä vertailun pienimpiä mittarista riippumatta.

Mihin pitäisi tähdätä?

Mittarin valinnan lisäksi keskeinen ongelma yli-/alikoulutuslukujen tulkinnassa liittyy siihen, ettei koulutusta vastaavan työllistymisen tavoiteltavasta tasosta olisi tavoiteltava. Työttömyys on kiistatta haitallista ja resursseja haaskaavaa, mutta tähtäimessä ei ole tilanne, jossa kukaan ei ole työttömänä, koska tuolloin työttömyyden alhaisuudesta aiheutuvat vaikeudet ja kustannukset olisivat suurempia kuin siitä saavutettavat hyödyt. Laadullisen työllistymisen osalta ei ole käsitystä siitä, millä koulutusta vastaamattoman työllistymisen tasolla hyvinvointitappiot voitaisiin minimoida.

Suomessa ylikoulutus on kansainvälisesti vertaillen vähäistä lähes käytetystä mittarista riippumatta. Käytännössä tästä seuraa, että jos toivottava ylikoulutuksen taso on hyvin alhainen, tilanne on kansainvälisesti vertaillen hyvä. Arvio on kuitenkin hyvin epävarma, koska laadullisen työllistymisen toivottavasta tasosta ei ole selkeää käsitystä. Joka tapauksessa ylikoulutuksen runsaus ei Suomessa näyttäisi olevan ongelma yleisesti käytetyillä mittareilla.

Suomessa, joka yhä tunnetaan maailmalla koulutuksen ja osaamisen korkeasta tasosta, on viime vuosina keskusteltu koulutustason noususta ja sen hidastumisesta, sekä niiden mahdollisista vaikutuksista työmarkkinoilla. Erityiskysymyksenä on keskusteltu siitä, miten Suomen tilanne eroaa muista kehittyneistä maista. Tähän keskusteluun ovat heti vuoden alussa tulleet osallistuneiksi niin OECD kuin Euroopan komissiokin. Suomi poikkeaa EU- ja OECD- maiden yleisestä suuntauksesta, jossa työvoimasta on tulossa yhä korkeammin koulutettua.

OECD julkisti Helsingissä tammikuun lopussa Suomen talouskatsauksen. Katsaus kiinnitti huomiota siihen, että myös Suomen koulutustaso on korkea, mutta edistys on hidastunut ja korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus nuorissa ikäryhmissä on OECD-keskiarvon alapuolella.

Työikäisten koulutustason nousu hidastuu

Työikäisessä väestössä koulutustason nousu kuitenkin jatkuu senkin jälkeen kun koulutustason nousu nuorissa ikäryhmissä pysähtyy. Nousu jatkuu niin kauan kuin työmarkkinoille tulee koulutetumpia ikäluokkia kuin niiltä poistuu. Suomessa nousu pysähtyi nuorissa ikäluokissa 1990-luvun lopussa ja 1970-luvun lopulla syntyneet ikäluokat näyttävät jäävän koulutetummiksi kuin 1980-luvulla syntyneet. Kun tulijoiden koulutustaso on vakiintunut jo 1990-luvulla, mutta eläkkeelle jäävien koulutustaso noussut nopeasti, työikäisen väestön koulutustason nousu hidastuu jatkuvasti.

Koko väestön koulutustason nousun hidastumiseen kiinnitti huomionsa helmikuun lopussa Euroopan komissio: ”Suomi poikkeaa EU:n yleisestä suuntauksesta, jossa työvoimasta on tulossa yhä korkeammin koulutettua. Vuoteen 2025 mennessä korkea-asteen koulutuksen saaneen työvoiman osuuden ennustetaan Suomessa laskevan 37,1 prosenttiin, kun se oli 39,2 prosenttia vuonna 2013.”

Komission arvio perustuu Euroopan ammatillisen koulutuksen kehittämiskeskus Cedefopin ennakointiin, jossa on ennustettu sekä työvoiman että työmarkkinatarpeen kehitystä EU-maissa, Norjassa, Sveitsissä ja Islannissa.

2000-luku toi muutoksen

Kasvun pysähtyminen vaikuttaa varsin nopeasti Suomen sijoittumiseen kansainvälisessä vertailussa, koska koulutustaso nousee nopeasti lähes kaikissa kehittyneissä (ja vähemmän kehittyneissä maissa).

Nuorissa ikäryhmissä suhteellinen asemamme muuttui hieman 1990-luvun aikana eräiden koulutustasoaan nopeasti nostaneiden maiden noustua Suomen ohitse. Varsinainen suuri muutos on kuitenkin tapahtunut 2000-luvulla, kun OECD- ja EU-maiden pääjoukot ovat saavuttaneet ja suurelta osin ohittaneet Suomen nuorten ikäryhmien koulutustasossa.

Nyt odotettavissa on, että sama kehitys tapahtuu koko työikäisessä väestössä. Lähes kaikissa maissa nuoret ikäryhmät ovat huomattavasti vanhempia ikäryhmiä koulutetumpia, minkä seurauksena koulutustason nousu jatkuu vahvana vielä pitkään. Suomen työikäisen väestön vakiintuessa odotettavissa on, että seuraavan kymmenen vuoden aikana Suomi siirtyy koko työikäisen väestön koulutustasossa EU-maiden kärkijoukosta lähelle keskijoukkoa.

vaaleansininen = Suomi

Miltä tohtoreiden tilanne sitten näyttää? Seuraava kuva on väistämättä hieman jäljessä ajastaan, koska tilastot eivät kuvaa nykyhetkeä ja näytä aivan viimeaikaisinta kehitystä.

Aiemmin olen jo kirjoittanut siitä, että vaikka tutkijoiden määrä on meillä kansainvälisesti hyvin korkea, jäämme tutkijakoulutettujen osuudessa kehittyneiden maiden kärjestä. Sveitsi on vertailussa aivan omassa luokassaan, mutta Yhdysvalloissa ja Ruotsissakin tohtoreiden osuus väestöstä on yli 30 % korkeampi kuin meillä.

Tohtorityöttömyyden noustessa keskusteluun on Suomessakin kannettu huolta siitä, ettei tohtoreiden osaamista tunnisteta korkeakoulusektorin ulkopuolella ja siksi tohtorit eivät työllisty erityisesti yksityiselle sektorille. Onpa joskus jopa pelätty, että ”yliopistojen ja muun tutkimustyön ulkopuolista tarvetta tohtoreille ei näytä juuri olevan.”

Kansainvälinen vertailu antaa tästä ongelmasta varsin erilaisten kuvan. Koulutussektorilla tohtoreista työskentelee OECD-tilastojen mukaan Suomessa 34,5 % tohtoreista kun OECD-maiden keskiarvo on 36 %. Koulutuksen, terveydenhuollon ja julkishallinnon aloille tohtoreista työllistyy Suomessa noin 58 % ja OECD-maissa keskimäärin 61 %. Kansainvälisesti vertaillen Suomi on onnistunut Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa paremmin tohtoreiden työllistämisessä perinteisten tohtorialojen ulkopuolelle.

Tohtorikoulutus on tähän saakka kannattanut taloudellisesti hyvin. Tohtorityöttömyys on ollut hyvin pientä ja työllisyysaste korkea. Työttömyyslukujen nousu on ennen nykytaantumaa kertonut lähinnä tohtorimäärän lisääntymisestä, ei tohtoreiden työttömyysriskin kasvusta. Työllistymisen laatu on ollut korkea ja tutkinto on keskimäärin tuonut varsin merkittävän palkanlisän. Millään alalla tohtorikoulutus ei ole laskenut työllisyysastetta tai palkkaa. Vuoden 2014 palkkarakennetietojen mukaan tutkijakoulutetut ansaitsivat kuukaudessa noin 1 000 euroa enemmän kuin maisterintutkinnon suorittaneet ja 2 000 euroa enemmän kuin kandidaattitason tutkinnon suorittaneet. Toisen asteen tutkinnon suorittaneet ansaitsivat kuukaudessa 56 euroa enemmän kuin peruskoulun varassa olevat.

Vaikean taloustilanteen vaikutusta tohtoreiden asemaan pysyvämmin on vaikea arvioida. Työmarkkinoiden rakennemuutos on tähän saakka vaatinut yhä korkeammin koulutettuja osaajia. Finanssikriisin seuraukset ovat olleet raskaimmat vähiten koulutetuille ja ammattirakenne on Suomessakin painottunut yhä korkeampaa osaamista vaativiin tehtäviin. Kaikki tämä puhuisi tohtoreiden puolesta työmarkkinoilla. Mutta vasta aika kertoo.

Hyvin monella maalla odotettavissa olevat koulutusvuodet korkea-asteen koulutuksessa ja saavutettu korkeasti koulutettujen osuus nuorissa ikäryhmissä antavat hyvin erilaisen kuvan maan sijoittumisesta kansainvälisessä vertailussa. Seuraavassa käytetään nuorten ikäryhmien korkeasti koulutettujen osuuden mittaamisessa 30–34-vuotiasta ikäryhmää.

Kahdessa maassa, Iso-Britanniassa ja Sveitsissä, korkeasti koulutettujen osuus 30–34-vuotiaista nousee noin 50 prosenttiin, mutta odotettavissa olevia korkea-asteen koulutusvuosia on vain 2,5. Odotetuilla koulutusvuosilla mitattuna ne kuuluvat siis aivan OECD:n häntäpäähän, mutta nousevat koulutustasolla mitattuna lähelle OECD:n kärkeä. Toisessa ääripäässä ovat kaksi maata (Chile ja Turkki), jotka ovat kärjen tuntumassa odotettujen koulutusvuosien määrässä (lähes neljä vuotta), mutta saavutettu korkeasti koulutettujen osuus kuuluu matalimpiin (alle 30 %-yksikköä). Kuvassa vaaleansinisenä näkyvä Suomi on odotetuilla koulutusvuosilla OECD-maiden kärjessä, mutta saavutetulla korkeasti koulutettujen osuudella OECD-maiden keskitasolla.

Kolme OECD-maata jää selvästi maiden muodostaman pääryppään ulkopuolelle. Luxemburg saavuttaa korkean koulutustason (53 %) alhaisilla koulutusvuosilla (0,91), koska luxemburgilaiset opiskelevat lähinnä ulkomailla. Meksikon (22 %, 1,56 vuotta) tilanne on osin vastaava. Toisessa ääripäässä on Etelä-Korea, jossa sekä odotettujen koulutusvuosien määrä että saavutettu korkeasti koulutettujen osuus ovat hyvin korkeita. Jos poistetaan harvat poikkeavat havainnot, eri mittareiden antama kuva näyttää vielä erilaisemmalta.

Mielenkiintoista kyllä, lähes kaikissa maissa, joissa korkeasti koulutettujen osuus on Suomea korkeampi, on odotettujen koulutusvuosien määrä Suomea alempi. Iso-Britanniassa odotettuja koulutusvuosia on lähes 40 % vähemmän kuin Suomessa, vaikka saavutettu taso on Suomea korkeampi. Kanadassa odotettujen koulutusvuosien taso on neljänneksen Suomea alempi, mutta korkeasti koulutettujen saavutettu osuus lähes 50 % korkeampi.

Hyvin suuri osuus OECD-maista (20 maata) sijoittuu tässä supistetussakin joukossa saavutetussa korkeasti koulutettujen osuudessa 40 ja 55 prosentin väliin. Odotettavissa olevien koulutusvuosien määrä kuitenkin vaihtelee huomattavasti noin 2,5 vuodesta neljään vuoteen, eivätkä saavutetut koulutettujen osuudet ole korkeampia niissä maissa, joissa odotettuja vuosia on enemmän. Toisaalta hieman alle kolmen odotetun koulutusvuoden tasolla saavutettu koulutettujen osuus vaihtelee alle 30 prosentista lähes 60 prosenttiin.

Mitä nämä luvut sitten oikein tarkoittavat ja mistä ero johtuu?

Odotettavissa olevien koulutusvuosien määrän (koulutusiän odote) tarkoitus on mitata, kuinka monta vuotta nuori voi odottaa viettävänsä koulutuksessa. Odotteen laskemiseksi jokaisella koulutusasteella lasketaan koulutukseen osallistumisaste. Koulutusasteella opiskelevien kokonaismäärä jaetaan sillä ikäluokalla, joka tyypillisesti osallistuu kyseiseen koulutukseen. Tästä luvusta saadaan suoraan laskettua odotettujen koulutusvuosien määrä, kun se suhteutetaan kunkin tason opintojen tyypilliseen kestoon. Tämän jälkeen eri koulutusvuosien odotteita voidaan käyttää koulutustasoittain, kuten yllä, tai koulutustasojen odotteet voidaan laskea yhteen, jotta saadaan odotettujen koulutusvuosien kokonaismäärä.

Koulutusvuosien odote vaatii varsin vähän tilastotietoa ja on yksinkertainen laskea, joten se on saatavilla monesta maasta. Sitä, ja sille läheistä sukua olevia koulutuksen osallistumisasteita, käytetään laajasti erilaisissa kansainvälisissä indekseissä ja mittauksissa, kuten alkuviikolla julkaistussa UNDP:n Human Development Reportissa. Siinä odotettujen koulutusvuosiemme määrä kuuluu maailman korkeimpiin. WEF:n kilpailukykyraportissa (World Economic Forum Global Competitiveness Report) korkea-asteen koulutuksen osallistumisaste on ollut 93,7 %.

Koulutusvuosien odotteeseen vaikuttavat voimakkaasti muun muassa opintojen viivästyminen ja moninkertainen koulutus. Siksi se kuvaa varsin luotettavasti sitä, kuinka paljon eri maissa vietetään aikaa oppilaitoksissa. Se mittaakin enemmän koulutukseen suunnattuja panoksia kuin siitä saatuja tuloksia.

Panostukset toki ennustavat tuloksia, ja Chilen ja Turkin nuorten ikäryhmien koulutustaso tuleekin nykyisellä koulutustarjonnalla.

Jos korkea osallistumisaste sen sijaan johtuu moninkertaisesta koulutuksesta ja opintojen viivästymisestä, se ei näy myöhempänä korkeampana koulutustasona. Esimerkiksi Suomessa 30–34-vuotiaiden korkeasti koulutettujen osuus oli kansallisessa aineistossa vuonna 2014 varsin sama kuin vuonna 2001, huolimatta hyvin korkeista osallistumisasteista koko 2000-luvun ajan.

Väärinymmärrystä, jonka mukaan odotetut koulutusvuodet ennustaisivat tulevaa koulutustasoa, edesauttaa se, että useissa kansainvälisissä vertailuissa väestön koulutustasoa mitataan keskimääräisellä koulutusvuosien määrällä. Tuolloin koulutuksen taso lasketaan suoritettujen tutkintojen perusteella, jolloin esimerkiksi opintojen viivästyminen ja moninkertainen koulutus eivät vaikuta tulokseen. Koulutusvuosien odote ei siksi, nimestään huolimatta, suoraan ennusta tulevaa koulutusvuosien määrää.

Suomen runsas moninkertainen koulutus ja opintojen kesto johtavat korkeaan osallistumisasteeseen ja korkeaan odotettujen koulutusvuosien määrään suhteessa saavutettuun koulutustasoon. Hauska sivuseuraus on, että nämä kansallisina ongelmina pidetyt piirteemme osoittautuvat tilastovertailuissa siunaukseksi, jotka nostavat Suomen maailman kärkeen.