Päädyin hakemaan kolmen kuukauden korkeakouluharjoittelua Pietarin-pääkonsulaattiin heti hakuilmoituksen nähtyäni. Takana oli kolme vuotta yliopisto-opintoja Helsingissä ja kanditutkielmakin kirjoitettu pois alta. Venäjällä olin viimeksi käynyt pari vuotta sitten kieliharjoittelussa Tverin valtionyliopistossa, ja kaipuu maahan oli suuri. Kun pääkonsulaatilta tuli soittoa valinnasta, ei tarvinnut kauaa arpoa sitä, että pistääkö opinnot tauolle syksyllä ja ostaako lentolipun Pietariin. Allegron liikennöinti oli pistetty jäihin koronan takia, joten ensimmäistä kertaa tuli lennettyä Venäjän pohjoiseen pääkaupunkiin.

Kolmannen vuoden syksy oli loistava sauma harjoittelulle – maisterivaiheen opinnot odottavat tulevaisuudessa ja graduaihe hakee vielä muotoaan. Harjoittelu antoi loistavan hengähdystauon yliopistolta ja raotti ovea työelämään.

Työtehtävistä

Itselleni tärkeä osa harjoittelua oli ehdottomasti konsulaatin porukka – harjoittelijana minut otettiin vilpittömän lämpimästi vastaan ja haluttiin perehdyttää laajasti työnkuvaan. Töissä ei tullut koskaan yksinäinen olo ja työkaveria sai aina mennä nykimään hihasta, jos oli kysyttävää. Tässä kiteytyi hyvin pääkonsulaatin yhteisöllisyys. Yksin ei tarvinnut olla vieraassa maassa ja apua sai aina pyytää.

Työtehtävät jakautuivat puoliksi alueellisen ja taloudellisen yhteistyön tiimin sekä lehdistö- ja kulttuuritiimin kesken, joten kokemusta karttui laajasti. Venäjän kielelle altistui päivittäin, ja itsevarmuus omaan kielitaitoon kasvoi. Työharjoittelun sisältöä sai myös räätälöidä omien kiinnostuksenkohteiden myötä, ja työtehtävät olivat poikkeuksetta kiinnostavia. Pääsin muun muassa tutustumaan tarkemmin Pietarin alueen kiinteistömarkkinoihin, ja lopputyönä laadin isomman katsauksen Luoteis-Venäjän suuriin investointeihin. Yritys- ja Team Finland -näkökulman ottaminen mukaan antoi mielenkiintoisen tulokulman työtehtäviin.

Ensimmäisellä viikolla juttelimme pääkonsulin kanssa, ja muistan sanoneeni, että yksi toive harjoittelun suhteen on päästä tekemään relevantteja työtehtäviä ja olla hyödyksi tiimille. Jälkikäteen voin todeta, että molemmat pitivät paikkansa. Eli ei siis sitä pahamaineista kahvin keittämistä ja papereiden printtaamista, mistä opiskelijatutut minua ennakkoon varoittelivat.

Parhaiten mieleen ovat jääneet vierailut Fontankan ja TASS:in toimituksiin, aamukahvitilaisuudet, Pietarin suomalaisen rakentajakillan kokous, itsenäisyyspäivän videon kuvaaminen sekä viimeisimpänä Finnish Business in St.Petersburg -tapahtuma. Harva opiskelija voi sanoa päässeensä tutustumaan niin tunnettujen medioiden, kuin Fontankan ja TASS:in toimintaan. Tässä kohtaa haluan kiittää esihenkilöitäni siitä, että minulle tarjottiin mahdollisuus osallistua näihin tapahtumiin ja päästä aitiopaikalle seuraamaan pääkonsulaatin työtä myös toimiston ulkopuolella. Kiitokset myös siitä kaikesta tuesta ja tsemppaamisesta, mitä te työkaverit annoitte tulevaisuutta varten.

Ikkuna Eurooppaan

Pietaria luonnehditaan Venäjän kulttuurin helmeksi, ja pohjoisen pääkaupungiksi. Perustamisestaan 1700-luvulla lähtien kaupunki on ollut Venäjän ikkuna Eurooppaan, ja tämän aistii tänäkin päivänä. Pietari on upea kaupunki – sekoitus uutta ja vanhaa, länttä ja Venäjää. Ei ole siis ihme, että paikalliset ovat ylpeitä kotikaupungistaan.

Kun saavuin Pietariin syyskuun lopulla, minut otti vastaan lämmin syysilma ja uskomattoman kaunis ruska. Syksy oli tavallista lämpimämpi – niitä kuuluisia Pietarin sadesäitä pääsin kokemaan vasta lokakuun lopulla. Pietaria pukevat niin sadesäät, auringonpaiste, lumipyry, kuin harmaa pilvipeite. Kaupungin tunnelmaa on vaikea kuvailla käymättä itse paikan päällä.

Koronarajoitukset tiukentuivat loppuvuoden mittaan, mutta kaupungin sykettä ne eivät onnistuneet taltuttamaan. Jos museoon ei päässyt vierailemaan, minulle riitti se, että pääsin kävelemään Fontankaa pitkin tai ihailemaan keskustan arkkitehtuuria ja tunnelmaa. Kirjallisuuden harrastajana kaupungin parasta antia ovat myös kirjakaupat, joissa voisi viettää tuntitolkulla aikaa. Mukaan on tarttunut pietarilaiskirjailijoiden, kuten Ahmatovan, Dostojevskin ja Gogolin tuotantoa kotiin viemisiksi. Niillä voi taltuttaa Pietarin kaipuuta kotisohvalta käsin.

Elämisestä

Pieni yksiö löytyi Grecheskyi prospektin varrelta vartin kävelymatkan päässä konsulaatilta, ja lähialueen pikkukadut tulivat tutuiksi töihin kävellessä. Pääkonsulaatti tuli vastaan asunnon hankkimisen kanssa ja kollegalta sain asunnonvälittäjän yhteystiedot. Ilman häntä olisi sormi mennyt suuhun asunnon metsästyksessä, ja ehkä olisin päätynyt punkkaamaan jonkun kummin kaiman lattialla.

Pietarin lisäksi pyörähdin pari kertaa Moskovassa, joka on kooltaan ja tunnelmaltaan ihan eri luokkaa Pietariin verrattuna. Otin lomapäivät hyötykäyttöön ja Pietari-Moskova-akselin ohella vierailin myös muissakin kaupungeissa. Nyt on nähty historiallinen Novgorod, viehättävä Donin Rostov, viileänkalsea Voronezh sekä aurinkoinen Krasnodar. Halusin tutustua niihin Venäjän suurkaupunkeihin, mihin ei usein Suomesta eksy. Venäläiseen tyyliin junaliput ostettiin kolmannen luokan platzkartille, joka sopi opiskelijabudjetille enemmän kuin hyvin. Uralin toiselle puolelle en valitettavasti tämän reissun aikana ehtinyt.

Viimeiset kolme kuukautta vakuuttivat itselleni sen, että haluan tulevaisuudessa palata tähän maahan joko vaihto-opiskelun, tai töiden perässä. Niin kuluneelta fraasilta se kuulostaakin, en olisi ikinä voinut uskoa, kuinka paljon tulisin oppimaan muutaman kuukauden aikana.

Omaa asiantuntijuutta ei opita koulun penkeillä, vaan konkreettisilla kokemuksilla, onnistumisilla ja epäonnistumisilla. Yhtä työkokemusta rikkaampana ja haikein mielin hyvästelen Pietarin ja pääkonsulaatin kollegat, ja jatkan matkaani Helsingin kautta uusiin tuuliin.

Spasibo za vse!

Tekstin on kirjoittanut Aino Vauhkonen, joka työskenteli korkeakouluharjoittelijana Pietarin pääkonsulaatissa kolmen kuukauden ajan. Aino opiskelee Helsingin yliopistossa venäjän kieltä ja kulttuuria sekä valtiotieteitä.

Tuttuni Henrik kysyi äskettäin, miksi halusin juuri tässä vaiheessa Pietariin? Olen halunnut Pietariin useasti vuosien aikana. Ja kun olen luullut, etten halua, osa itsestä on tänne kuitenkin kaivannut.

Ensi kosketukseni Pietariin oli 1990-luvun lopussa. Lukion venäjän kielen opettajani järjesti ryhmälleen todellisen oppitunnin tuomalla meidät nähtävyyksille, jotka olivat tulleet tutuiksi toistaiseksi vain Lenan ja Pekan rakkaustarinan kautta venäjän oppikirjan sivuilla. Sittemmin olen käynyt Venäjällä lukuisia kertoja. Töissä ja vapaalla.

Suomen Pietarin-pääkonsulaattiin, nykyiseen työantajaani, tutustuin ollessani Pietarissa vaihto-opiskelijana. Olin jäänyt ilman asuntoa muutaman suomalaisen vaihto-opiskelijan kanssa, ja kysyimme neuvoa pääkonsulaatista tilanteeseemme. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että asiassa kiteytyi ulkomaanedustustojen keskeinen tehtävä – tarjota tietoa omille kansalaisilleen.

Kun pohdin alun kysymystä syvällisemmin, en voi olla ajattelematta kuluneen puolen vuoden kokemuksiani Pietarin pääkonsulaatin uutena lehdistö- ja kulttuurivirkamiehenä. Meillä on valtavan upea työyhteisö, paljon erilaista osaamista, merkityksellisiä työtehtäviä sekä monipuolista yhteistyötä paikallisten kanssa. Tätä työtä, jos jotain, tehdään yhdessä.

Keväällä alkoi jalkapallon EM-kisoihin liittyvä viestintä viranomaisyhteistyönä. Ei ollut helppoa tasapainoilla viranomaisten matkustussuositusten ja koronarajoitusten viidakossa samaan aikaan, kun Huuhkajat pelasi ensi kertaa arvokisoissa. Usealla oli ymmärrettävästi halu päästä kannattamaan paikan päälle. Pietarista on tullut todellinen urheilukaupunki, ja toivottavasti pääsen tutustumaan tähän puoleen paremmin.

Aikakausi on toisinaan haastava, mutta elämää on onneksi koronarajoitustenkin rinnalla. Syksy on kulunut kestävän kehityksen parissa pohjoismaisilla viikoilla, jotka jatkoivat Pietarin jälkeen matkaansa Murmanskiin, josta ne siirtyvät ensi viikolla vielä Petroskoihin. Perinteisen, jo 32. suomalaisen elokuvan viikon järjestäminen onnistui tänä vuonna QR-koodeista ja henkilömäärän rajoituksista huolimatta perinteisessä muodossaan Aurora-elokuvateatterissa. Lisäksi teetimme tänä vuonna toista kertaa maakuvatutkimuksen Pietarissa. Muutama vuosi sitten suurin osa pietarilaisista vastaajista kuvasi suhdettaan Suomeen hyväksi tai erittäin myönteiseksi. Olimme iloisia siitä, että tutkimuksen perusteella Suomen maakuva on pysynyt vahvana pandemiasta huolimatta. Tutkimus tehtiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa myös Petroskoissa ja Murmanskissa. Kiinnostavaa oli huomata, että Suomen maakuva on Murmanskissa kaikkein positiivisin.

Vaihtokaudesta muuten jatkoin töihin pääkonsulaatin viisumiosastolle sekä Murmanskin toimipisteeseen. Pietari ja Luoteis-Venäjä ovat minulle uusi vanha tuttavuus. Aina kun luulen pääseväni perille, tuleekin vastaan uutta. Se pitää mielen virkeänä. Henrik, vastasinkohan kysymykseesi?

Anna Kotaviita

Lehdistövirkamies, Suomen-Pietarin pääkonsulaatti

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu kolumnina Venäjän aika -lehden numerossa 4/2021. Tekstiä on päivitetty blogia varten.

Vauhdikas työnaloitus

Ensivaikutelmat kaupungista ovat olleet myönteisiä. Olen yrittänyt kävellä mahdollisimman paljon, koska kävellessä näkee ja aistii paremmin. Katseeni kiinnittyy kanssakulkijoihin, arkkitehtuuriin, ikkunoihin. Joku päivä löydän itseni todennäköisesti vielä kadulta kompastuneena.

Töiden aloitus oli vauhdikas. Ensin saimme kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnarin delegaatioineen kansainväliseen talousfoorumiin, ja pian tämän jälkeen alkoivat jalkapallon EM-kisat. Kaupunki ja pääkonsulaatti heräsivät koronavuoden jälkeen uuteen eloon. Oli hienoa ja historiallistakin saada kannustaa Huuhkajia heidän ensimmäisissä arvokisoissaan. Samaan aikaan piti olla tarkkana omissa toimissa. Kavala virus ei ollut kadonnut, päinvastoin se jatkoi muuntautumistaan. Ja jatkaa edelleen.

Suojaa saamme onneksi nyt yhä enemmän rokotteista. Venäjällä rokotustahti on silti edelleen verkkainen. Tilanne on yllättänyt myös päättäjät. Moni perustelee rokotevastaisuuttaan sillä, että on jo sairastanut taudin. Korona on kohdellut kaupunkilaisia kovaa; arviolta puolet on sen saanut ja liian monia menetyksiäkin on ollut.

Suomeen matkustaminen kiinnostaa edelleen

Itse olen saanut voimaa siitä, miten myönteisesti meihin suomalaisiin täällä suhtaudutaan. Lähes jokainen, kenen kanssa kadulla tai kaupoissa keskustelen, osoittaa kiinnostusta maatamme kohtaan. Moni kysyy, koska Suomeen pääsee taas matkustamaan. Vastaan, että tämä päivä tulee kyllä, vaikka kärsivällisyyttä vielä tarvitaan.

Toivon totisesti, että terveysturvallinen matkustusmalli löytyy pian. Se, että perheet ja lähisukulaiset pääsevät taas näkemään toisiaan on ollut tärkeä askel. Seuraavaksi toivomme liikematkailun avautuvan, mikä puolestaan toisi perspektiiviä myös turismille ja sataviisikymmentävuotisen Helsinki-Pietari-junayhteyden avautumiselle.

Rajat ylittävän yhteistyön merkitys korostuu, kun liikkuminen rajojen yli on ollut rajoitettua. Kanssakäyminen ja kasvotusten keskusteleminen on tärkeää ihmisten välisen ymmärryksen vaalimisessa ja vahvistamisessa. Etenkin, kun kansainvälisellä tasolla ilmapiiri on kiristynyt. Pyrimme osaltamme edesauttamaan yhteistyötä eri aloilla, konkretiaa etsien.

Tulevien vuosien painopisteenä on erityisesti ympäristöön liittyvät kysymykset, kulttuurin ja talouden ohella. Liikkuvuus on sekin leipälajimme, myöntäähän Pietarin-pääkonsulaatti eniten Schengen-viisumeita maailmassa. Pietarin edustusto on myös Suomen suurin edustusto EU:n ulkopuolella, ja tärkeä työnantaja monelle paikalliselle kollegalle.

Suomi on täällä muutenkin vahvasti läsnä Suomi-taloineen, kulttuuri-instituutteineen ja kouluineen. Suomalaisia yrityksiä on arviolta 500, ja tiedossamme on useampi uusikin investointi. Tarkoituksena on jatkaa yhdessä Suomalais-Venäläisen kauppakamarin, Business Finlandin ja muiden Team Finland -toimijoiden kanssa toimia, jotka edesauttavat kysynnän ja tarjonnan kohtaamista.

Toivon pääseväni tulevina kuukausina ja vuosina yhä enemmän sisään paitsi Pietariin, myös muuhun Luoteis-Venäjään. Moskovan vuosina matkat suuntautuivat lähinnä Siperiaan, eikä se opettanut tarpeeksi. Venäjä on myös muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa. Odotan mielenkiinnolla mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Sen tiedän jo nyt, että tulen ja tulemme viihtymään Pietarissa! Yhteyksiin.

Teksti on aikaisemmin julkaistu kolumnina Venäjän aika -lehden numerossa 3/2021.

Oman hakemukseni lähetettyäni olinkin jo muutaman kuukauden päästä Helsinki-Vantaan lentoasemalla suojamaskien ja viisumin kanssa odottamassa täysin uudenlaista Venäjä-kokemusta. Vaan miksi suuntasin juuri Petroskoihin ja millaisen kokemuksen täältä sain?

Ruohonjuuritason näkökulma Suomen ja Venäjän suhteisiin

Korkeakouluharjoittelun suorittaminen Venäjällä on melko luonnollinen jatkumo omille opinnoilleni. Opiskelen Tampereen yliopistossa päätoimisesti venäjää ja sivuaineena hallintotieteitä, joten näiden kahden välimaastoon pääsin osuvasti juuri konsulaattiharjoittelussa. Aikaisemmin olen yliopiston aikana ollut kahdesti Venäjällä opiskelemassa. Noina kertoina tutustuin jo laajemmin Moskovaan ja sen lähiseutuun.

Tällä kertaa tahdoin kuitenkin hyödyntää mahdollisuuden eri tavalla, ja tutustua syvemmin siihen Venäjään, joka ei ole ainoastaan kiiltokuvia, isoja autoja ja suurta kansainvälistä huomiota. Petroskoissa tarjolla on katsaus arkeen ja elämään, jota valtaosa Venäjän väestöstä elää. Petroskoin ehdoton etu on myös hyvinkin ruohonjuuritasoinen näkökulma Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin – rajaseudun yhteistyö ja sen erityispiirteet ovat läsnä jokaisessa harjoittelijan työpäivässä. Pienenä porkkanana on myös mainittava se, että Petroskoin-toimipiste on Karjalan tasavallan ainut ulkomainen edustusto. Karjala on kuitenkin laajuudeltaan verrattavissa Tampereen ja Rovaniemen väliin jäävään alueeseen.

Konsulaatissa laaja kirjo erilaisia työtehtäviä

Harjoittelun aikana tekemieni työtehtävien kirjo on ollut hyvinkin laaja: olen osallistunut erilaisiin vierailuihin aina teattereista kouluihin, kirjoittanut raportteja itse hakemani tiedon pohjalta ja seurannut paikallisesta mediasta niin koronapandemian kehitystä kuin paikallisia pormestarinvaalejakin. Työtehtävien laaja kirjo on ollut nähdäkseni yksi toimipisteen suurimpia etuja: työtehtäväni eivät ole rajautuneet vain yhteen toimenkuvaan. Olen saanut myös itse vaikuttaa paljon siihen, minkälaiseen aihepiiriin työtehtäväni liittyvät.

Työympäristö on ollut suotuisa sille, että olen asettautunut myös epämukavuusalueelleni ja pyrkinyt kehittämään toimintaani tutuissa ja tuntemattomissa ympäristöissä. En esimerkiksi vielä huhtikuussa olisi osannut ajatella, että tulisin Petroskoissa olemaan jopa TV-haastattelussa. En olisi kyllä keväällä osannut odottaa sitäkään, että Venäjällä työskennellessäni käyttäisin kaupunkilaisten kanssa jopa suomen kieltä.

Runsaasti mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon

Mutta entä Petroskoi ja Karjala noin vapaa-ajan kannalta? On toki totta, että Petroskoi ei ole laajuudeltaan tai väkiluvultaan aivan metropolitasoa. Rauhallinen kaupunkiympäristö tarjoaa kuitenkin laajasti mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon. Kaupungista löytyy teatteria niin venäjän kuin suomen kielillä, vepsäläistä ja karjalaista kulttuuria sekä useita historiallisia katuja. Niiden lisäksi postikorteista ja matkamuistoista tutulla Äänisen rantakadulla on kauniiden maisemien lisäksi myös suuri ja hyvin varusteltu ulkokuntosali.

Historiasta kiinnostuneelle Petroskoi ja Karjala ovat varsinaisia kultakaivoksia. Karjalaisen väestön historiaa eri aikakausilta on mahdollista tutkia niin museoiden näyttelyistä kuin erilaisista kalliopiirroksista Äänisen ympäristössä ja Belomorskissa. Alue pullistelee myös paljon 1900-luvun eri vaiheista muistuttavia patsaita ja rakennelmia sekä neuvostoaikaista arkkitehtuuria – hyvässä ja pahassa. Myös sotahistoriasta kiinnostuneille Karjalassa on paljon nähtävää.

Harjoittelu on tarjonnut oivan näkökulman Karjalaan ja Suomen edustustoverkkoon Luoteis-Venäjällä. Sain kokemuksen korona-ajan Venäjällä työskentelystä, Suomen edustuston arjesta ja pintaraapaisun siitä, mitä tällainen työura tekijältään vaatii. Kiiltokuva-Venäjästä poikkeavassa ympäristössä kummallisessa maailmantilanteessa saatu työkokemus hyödyttää minua tulevaisuudessa vielä paljon. Kaiken oppimani tietotaidon ja kokemusten turvin on siis hyvä palata Suomeen, saattaa gradu päätökseen ja jatkaa harjoittelun viitoittamalla tiellä.

Jutun on kirjoittanut Jere Rolig, joka toimi korkeakouluharjoittelijana Petroskoissa kesän ajan. Jere saapui Petroskoihin Tampereen yliopistolta, jossa hän opiskelee venäjää ja hallintotieteitä. Aiempaa kokemusta hänellä on Venäjältä kahdesta eri yliopistosta.

Mahdollisuus muuttoon tuli saatuani harjoittelupaikan pääkonsulaatista. Pakkasin laukun täyteen kasvomaskeja ja intoa puhkuen saavuin jälleen rakastamaani kaupunkiin. Pietari oli juuri niin kaunis kuin muistinkin.

Harjoitteluni alkoikin vauhdilla, kun pääsin osallistumaan heti ministerivierailun valmisteluihin. Muistan iltaisin miettineeni, että jos koronan aikana on näin vauhdikasta, millaista onkaan konsulaatin työ normaalioloissa. Onneksi ensimmäisten viikkojen jälkeen vauhti hidastui ja pääsi tutustumaan työhön ja työkavereihin kunnolla.

Koronasta huolimatta Pietarissa tapahtui paljon harjoittelujaksoni aikana. Niin isoja tapahtumia kuten jalkapallon EM-turnaus ja Pietarin talousfoorumi järjestettiin, ja useita pienempiä konferensseja ja tapaamisia oli online-formaatissa. Työpaikalla onneksi korostettiin terveysturvallisuutta ja olenkin selvinnyt terveempänä kuin koskaan läpi kevään.

Minulta jäi viestinnän sivuaineopinnot kesken yliopistossa ja keskityin lähinnä koluamaan Venäjää vaihto-oppilasjaksoilla Pietarissa ja Moskovassa. En osannut aavistakaan, että parin vuoden päästä voisin yhdistää nämä kaksi asiaa.

Tärkeimpänä antina voin harjoittelusta ehdottomasti pitää viestinnän osaamisen karttumista vaativassa koronatilanteessa. On viestitty muun muassa muuttuvista rajoituksista rajalla, jalkapallofaneille ohjeita ja tehty maakuvatyötä koronatilanne huomioiden. Viestinnän tärkeys korostuu kriisitilanteissa.

Harjoittelun puolivälissä tuli myös toinen harjoittelija taloon ja siinä kohtaa ajattelin, miten meille molemmille riittää töitä? Mutta pelko oli turha, sillä kumpikaan emme harjoittelun aikana ehtineet peukaloita pyörittelemään tai kahvia keittämään. Töitä riitti ja voi olla, että kaikkea ei edes ehditty tekemään. Työskentelimme molemmat kahdessa tiimissä ja aina molemmilla oli viestintää tehtävänä, raportti kirjoitettavana tai kokous osallistuttavana.

Kauan haaveilemani harjoittelujakso on varmasti ollut hyvin erilainen muiden harjoittelijoiden harjoittelujaksoihin verrattuna. Koronapandemian vuoksi en varmasti päässyt tekemään kaikkea mitä muut harjoittelijat ovat tehneet, mutta siitä huolimatta ja sen vuoksi olen päässyt tekemään asioita, jota taas muut eivät ole kokeneet. Harjoittelujakson aikana olen saanut paljon kokemuksia ja oppia, jota varmasti kannan mukanani tulevalla urallani.

”Odotin, että en pääse tekemään mitään, mutta sainkin tehdä kaiken”, oli kuvailu, jolla kuvailin harjoittelujaksoani työkaverilleni. Tosin vähän pilke silmäkulmassa.

Tekstin on kirjoittanut kevään ja kesän Pietarin pääkonsulaatissa työskennellyt EDUFI-harjoittelija Isabella Karvinen. Isabella viimeistelee hallintotieteiden maisterin opintojaan Tampereen yliopistossa pääaineenaan ympäristöpolitiikka ja aluetiede. Isabella on opiskellut myös Venäjän ja energiapolitiikkaa Tampereella ja Pietarissa.

Pietari ei oikeastaan ole minulle kaupunki. Se on joukko todellisuuksia, jotka tangeeraavat toisiaan. Näkyjä, jotka paljastuvat kulkiessa. Ihmisiä, jotka tarinoillaan rakentavat kokonaisuuden Pietari Suuren perustamiin kuvankauniisiin, paikoin dekadentin kuluneisiin, kulisseihin.

Toimiessani Pietarin pääkonsulaatin lehdistövirkamiehenä, olen saanut mahdollisuuden päästä näihin eri todellisuuksiin useamman vuoden ajan.

Minulle Pietari on se nuori nainen, joka Vosstanialla sijaitsevan asunnon ikkunalaudalla oikoo sääriään valkoisen aamutakin alta, ohut verho edessään, kirja kämmenellä leväten.

Se on se nuorukainen, joka kiipeää lyhtypylvääseen ja heittää sieltä kännykkänsä ohikulkijoille saadakseen kuvan itsestään keikkumassa yläilmoissa.

Vanha mies harmaassa parrassa ja valtavissa saappaissa, seisomassa Gribojedovin kanavalla, kourat täynnä siemeniä, joita varpuset pyrähtävät kuluneista käsistä noukkimaan.

Kumarainen muori, jota kutsumme noita Isokomeroksi, sillä hän on menettänyt mielenterveytensä ja kulkee pitkin katuja käheästi karjuen, verkkokassiaan ylös ja alas viskoen.

Metroaseman suuaukko, joka imee ja puskee ihmismassoja sisään ja ulos. Ja aamuruuhkaa kaihoisasti säestävä saksofonisti.

Sisäpihan yksiön siirtotyöläiset loikoilemassa kolmikerrossängyssä, keltaisessa valossa, oluttölkistä ja metallinpaloista rakennettu televisioantenni ikkunan ulkopuolella kolisten – tuoden uutisia sieltä kaukaa.

Taurian puiston leikkipaikan pieni poika, joka leikkijunassa istuen kertoo erikoisesta visiostaan, jonka mukaan ensi keväänä tulee zombi-maailmanloppu.

Kaksi mummoa, jotka illan sinisenä hetkenä kikattaen juoksevat punaisia päin ja välinpitämättömästi heilauttavat kättään tööttäävälle autolle.

Inkeriläisten Kalevala-juhlat, jossa kansallispukuinen kuoro laulaa niin muinaisia säveliä, että omakin dna tuntuu tunnistavan tutun melodian.

Paikallisjuna seisomassa Suomen asemalla, suljetuilla ovillaan jo raju taistelu käynnissä. Kyynärpäät heiluvat, sadattelut lentävät. Joka jää jalkoihin, jää ilman istumapaikkaa ja tekee matkan lähelle, Viipuriin, tuskastuttavan pitkäksi.

Talviauringosta nauttivat ihmiset jäisellä Nevalla, jonka reunoilla savupiiput tupruttavat viivotinsuoria savunoroja pakkasilmaan. Ja samainen Neva, kun kevään ensiauringon pilkottaessa uimarit nojailevat sen rannalla Pietari-Paavalin linnoituksen suomalaisesta graniitista tehtyyn seinään ja keräävät siitä energiaa.

Uutistoimisto TASS:in päätoimittaja, joka innoissaan kiikuttaa minulle pullollisen koivunmahlamehua, koska kuin ihmeen kaupalla muistaa minun joskus kertoneen sen olleen lapsuudessa suurta herkkuani.

Venäjänopettajani Elvira kauniissa kävelypuvussaan, korjaamassa fonetiikkaani, tunti toisensa jälkeen, koskaan hermostumatta siihen, että en edelleenkään osaa lausua esimerkiksi счастливый eli onnellinen.

Lastenhoitajamme Natasha, aarteemme, joka soittaa tyttärellemme venäläisiä klassisen musiikin helmiä ja hellästi sylissään pitäen opettaa maalaamaan vesiväreillä ja muovailemaan muovailuvahalla.

Vaikka työrupeamani Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa nyt loppuu, suhteeni Pietariin ei katkea. Olen nyt itsekin yksi Pietarin näyistä, tarinoista, todellisuuksista. Nainen, joka kulki lapsensa ja miehensä kanssa Tshaikovskin katua kohti Kesäpuistoa. Nainen, joka aamuisin töihin mennessään haki kahvin aina samasta kioskista ja lopulta tuli nähdyksi – kanta-asiakkaaksi. Nainen, jolla on niin paljon ystäviä kaupungissa, että hän ajattelee sitä aina, kun Tuure Kilpeläinen laulaa: ”Mä rakastan sua niin et se sattuu. Kun linnut lentävät yli pohjoisen kaupungin. Mä rakastan sua niin et se sattuu.”

Suomen Pietarin-pääkonsulaatin Petroskoin-toimipisteen avaamisesta tuli 10.12.2020 kuluneeksi 30 vuotta. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon, mutta toimipisteen ydintehtävä, eli viisumihakemusten vastasanotto ja käsittely sekä oleskelulupahakemusten vastaanotto, on työllistänyt tasaisesti alusta lähtien.

Pirjo Tulokas muistelee aloitustaan Petroskoissa: ”Minulla oli mahdollisuus aloittaa ensimmäisenä toimistonhoitajana Petroskoin-toimipisteessä 1.3.1993. Aloittaessani apunani oli puolipäiväinen assistentti. Pian kävi selväksi, että Karjalan tasavallan asukkaiden kiinnostus Suomea kohtaan oli niin suurta, että viisumihakemusten määrä käytännössä tuplaantui joka kuukausi, eikä ruuhkilta vältytty. Onneksi saimme pääkaupungista luvan lisätä henkilöstöä. Jättäessäni Karjalan, toimipisteessä työskenteli jo 18 virkailijaa.”​

Karjalaisten matkustusinto Suomeen lisääntyi koko 1990-luvun ajan ja 90-luvun lopussa hakemuksia oli jo yli 30 000 vuodessa. Lisäksi suomalaisten ja inkeriläisten paluumuutto oli vilkkaimmillaan. ”Toimipisteessä aherrettiin joskus iltamyöhään ja jopa äärirajoilla”, kertoo Petroskoissa vuodesta 1996 vuoteen 2000 työskennellyt Irma Mäki. ”Kiitos hyvän työyhteisön, Suomesta tulleiden ja paikallisten virkailijoiden, selvisimme kunnialla.”

Viisumikäsittely oli pitkään kohtuullisen hidasta manuaalista työtä. Parhaimmillaan toimipisteessä on työskennellyt yli 30 työntekijää, joista valtaosa teki töitä viisumikäsittelyn tehtävissä. Nykyään prosessi on virtaviivaistunut ja sähköistynyt. Prosessi työllistää edustustossamme kolme kansalaispalveluvirkailijaa ja kaksi viisum​oijaa. Päätöksiä viisumihakemuksiin tehdään Petroskoin lisäksi ulkoministeriön maahantuloasioiden palvelukeskuksessa Kouvolassa.

Viisumiprosessin tehostaminen sattui Petroskoissa 2013–2017 työskennelleen Tuomas Kinnusen aikakaudelle: ”Teimme paljon kehitystyötä viisumiprosessien kanssa, jonka seurauksena viisumin myöntöä voitiin kehittää nopeammaksi ja joustavammaksi. Tämä kehitystyö johti siihen, että asiakkaat saivat viisuminsa hyvin nopeasti, viisumijonoista päästiin eroon ja tätä kautta asiakkaat saivat osakseen parempaa palvelua.”

Vuonna 2019 Suomen Petroskoin-toimipisteestä myönnettiin noin 40 000 viisumia, kolmanneksi eniten kaikista Suomen edustustoista maailmalla.

Työnkuvaan kuuluvat myös suomen kielen ja Suomen kulttuurin aseman edistäminen

”Edustusto kiersi aktiivisesti Karjalaa Muumipeikko ja pyrstötähti -näyttelyn kanssa, kouluissa ja kulttuurilaitoksissa vierailtiin ahkerasti. Edelleenkin Karjalan tasavallassa tuhannet koululaiset opiskelevat suomen kieltä vieraana kielenä”, Petroskoissa 2017–2019 työskennellyt Tarvo Nieminen kertoo. ”Suosituksi tuli myös kielikeittiö-konsepti, jossa esitellään kerran kuussa suomalainen vuodenaikaan sopiva ruoka, valmistetaan se yhdessä ja puhutaan suomea. Kielikeittiöt olivat aina viimeistä paikkaa asti täynnä.”

Tuomas Kinnunen nostaa esiin paikallista nuorisoa kiinnostaneen suomalaisen rap-artisti Palefacen Petroskoin-vierailun, suomalaisen elokuvan viikot ja suomen kielen opettajille järjestetyn täydennyskoulutuksen.

Vilkasta kanssakäyntiä Karjalan tasavallan ja Itä-Suomen maakuntien välillä

”Karjalan ihmiset tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen, samoin rajat ylittävä kanssakäyminen Suomen maakuntien ja Karjalan tasavallan, kuten myös eri ystävyyskaupunkien välillä. Naapuruuden merkityksen voi ymmärtää vasta, kun sitä arjessaan elää”, kertoo Petroskoissa vuosina 2010–2012 työskennellyt Anna-Kaisa Heikkinen. Myös Tuomas Kinnunen muistelee lämmöllä rajanylittävää yhteistyötä: ”Kostamuksen business forum aktivoitui toimikauteni aikana merkittäväksi alueelliseksi rajat ylittäväksi liike-elämän kohtauspaikaksi. Raja-alueyhteistyön osalta erityisesti Itä-Suomen maakuntien yhteistyö Karjalan tasavallan kanssa oli toimikaudellani tiivistä ja Petroskoin konsulaatin edustajana oli miellyttävä osallistua myös näihin tapaamisiin.”

Työtehtävät ovat vieneet Karjalan tasavallassa työskennelleitä konsuleita tutustumaan Karjalan tasavallan kaukaisiin kolkkiin. Petroskoissa 2003–2007 työskennellyt Petteri Kotilainen muistelee, että ”työtehtävät veivät usein Kostamukseen, Segezhaan, Karhumäkeen ja Kontupohjaan, Aunuksesta puhumattakaan. Tiestö ja sen kunto tulivat tutuiksi maasturi-Toyotan kyydissä ja välillä ratissakin.”

Arki ja juhla tasapainottavat toisiaan

Anna-Kaisa Heikkinen muistelee ensimmäistä työpäiväänsä Petroskoissa: ”Heti ensimmäisenä työpäivänäni oli yhden viisumivirkailijamme syntymäpäivä – ja opin siis heti kättelyssä, että syntymäpäiviä työyhteisössämme oli todellakin tapana viettää. Säännölliset kakkutarjoilut toivat työvuoteen hauskan rytminsä.” Vuoden kohokohta on tietenkin perinteinen itsenäisyyspäivän vastaanotto, ja esimerkiksi Onegan traktoritehtaan juhlasalin kristallikruunut ovat jääneet Irma Mäen mieleen 1990-luvun lopulta. ”Juhlat katkaisivat sopivasti loppusyksyn kiireisen työjakson ennen joululomia.”

Toimipisteessä ennen minua palvelleet konsulit muistelevat Karjalaa ja täällä viettämäänsä aikaa lämmöllä. Heitä ei tarvinnut houkutella kertomaan muistojaan toimipisteen 30 vuotiselta taipaleelta. Kiitos kaikille. Matka muistojen polulla on hyvä päättää Anna-Kaisa Heikkisen osuvaan loppukaneettiin:

”Karjalaa en ole lähtöni jälkeenkään unohtanut. Saan edelleen joka viikko sähköpostiini Karjalan Sanomat ja siis Karjalan tasavallan tuoreimmat kuulumiset. Maailma ympärillämme on kuluneen vuosikymmenen aikana myllertynyt aika lailla – mutta naapuruutemme säilyy.”

Lisää blogikirjoituksia Petroskoin-toimipisteeltä:

Patsaita vesiyhtiölle ja hedelmällisyyden jumalalle – esittelyssä Petroskoin monumentit

Karjalan tasavallan satavuotisjuhlavuosi, karjalaisuuden symbolit ja Edvard Gylling

Gogolinkatua kahteen suuntaan – koronakevät Petroskoissa

Fatbikella pusikkoon Petroskoissa

Nyt se, mitä olen pienellä pelolla odottanut, sitten koittaa. Kaamos.

Murmanskin marraskuussa yö eteni harppauksin ja valon määrä ehtyi silmissä. Auringonvalo rupesi tuntumaan samanlaiselta harvinaiselta luonnonvaralta kuin juomavesi Saharassa – päivän säteet täytyi ehtiä nauttimaan keskipäivällä, kun niitä vielä annosteltiin. Nyt tämäkin varasto on kulutettu loppuun, ja aurinko pilkistää seuraavan kerran ensi vuonna 11. tammikuuta puoli yhden aikaan, tosin vain 53 minuutiksi. Revontulistakaan ei ole täällä öisiä katuja valaisemaan, vaikka ystävä Välimeren maasta niin kuvittelikin. Hellyttävää!

Ei Murmanskissa toki säkkipimeää ole neljääkymmentä päivää, kaupungin valot ja lumi sekä sisällä kirkasvalolamppu jatkavat siitä, mihin aurinko meidät jättää. Ikkunalle kynttilän saa sytyttää. Eikä kaamoskaan ole mustavalkoinen kysymys. Täällä olen oppinut, että päivän ja yön välillä on kolme eri sävyä hämärää: ”porvarillisen hämärän” hauska nimi viittaa siihen, että silloin näkee vielä työskennellä ulkona. ”Nauttisessa hämärässä” erottaa merellä taivaanrannan, ja ”astronomisessa hämärässäkin” vielä kajastaa.

Vaikka vuoden pimein kausi on hädin tuskin alkanut, keholleni ja mielelleni tuntuu arktinen eksotiikka jo riittävän. Aamuisin on noin 37 % vaikeampaa nousta ylös, ja iho on kalvakka kuin Tolkienin taruolennolla. Takerrun D-vitamiiniin ja unelmoin vuoden pimeimmästä päivästä joululomalla Helsingissä, jossa auringonvaloa riittää synkimmilläänkin ruhtinaalliset 5 tuntia ja 49 minuuttia!

Kuulin, että saamelaiset tekivät muinoin rituaaleja, joilla aurinkoa houkuteltiin takaisin peittoamaan pimeä – miten sitten kävisi, jos aurinko muuten jättäisi jokin vuosi palaamatta? Pian vuoden kokemuksella Murmanskissa luotan ilman rituaalejakin siihen, että tammikuussa taas paistaa. Keväällä on päivän vuoro kiiriä häkellyttävällä vauhdilla eteenpäin, ja aurinko leiriytyy lopulta toukokuun lopulla taivaankannelle helottamaan 62 yhtäjaksoista vuorokautta. Lasken mielessäni 62 – 40 = 22, että minähän lopulta nettoan täällä valon määrässä. Todellisuudessa vuodenkierto jos mikä on nollasummapeliä ja kaikkialla tasa-arvoista. Yksi säde kesälle on talvelta pois. Täällä valoa ei vain osata säännöstellä tasaisesti.

Kesällä jatkuva valo on niin ikään ihmeellinen kokemus, sitä pohjoisen taikaa. On pakotettava itsensä nukkumaan pikkutunneilla, sillä sisäinen kello on pois päältä. Vain ihmisten ja autojen määrä ulkona kertoo, onko päivä vai ”yö”. Linnut kuulostavat olevan yhtä sekaisin ja laulavat miten sattuu. Onneksi keskikesällä ei sentään satanut lunta, säästetään se yöttömän yön keskipitkään oppimäärään. Ja taitaa olla niin, että lumipyryjä ei nähdä juhannuksina enää näilläkään leveysasteilla. Siltä ainakin vaikutti viime kesänä, kun ihmettelin auringonpalvojia tundralla miltei kolmenkymmenen asteen helteessä. Siinä kuvassa oli jotakin vinksallaan.

Vuodenajasta riippumatta pohdin, että näin pohjoisessa ei kaiketi ole tarkoitus olla ihmiselämää, ei ainakaan Tamperetta suuremman kaupungin verran. Murmansk vaikuttaa epätodelliselta kaupungilta, jonka ei kuuluisi kohota neitseellisillä tuntureilla. Kuin tarujen Shangri-La, mutta jotenkin nurinkurisesti. Kun tätä kaikkea kummastelen, suhtautuvat pohjoisen asukkaat etelän mieheen hieman huvittuneesti, kuin takavuosien hyttysmyrkkymainoksessa. He kantavat turkkinsa ja pilkkihaalarinsa arvokkaasti.

Olen kesän lapsi ja karsastan talvea, sitä ei Murmansk muuksi muuta. En ole severni tšelovek ’pohjoisen ihminen’, mutta mukaani otan vähän arktista asennetta ja uhoa: pimeä, kylmä ja tuiverrus eivät minua niin vain lannistakaan!

Oletko jo lukenut muut Murmanskin-toimipisteen blogikirjoitukset?

EDUFI-harjoittelijan mietteitä Murmanskista

Ensam är inte stark – gränsöverskridande samarbete i norr

Murmanskin kodittomat koirat

Ympäri Kuolan niemimaata – terveiset Murmanskin konsulaatista

Ennen lähtöäni Pietariin keväällä 2017 keskustelin yhden edeltäjäni, Markus Lyran, kanssa. Markus kertoi, että kaikista palvelupaikoista hienoin ja mieluisin oli hänelle ollut Pietari. Se on aika paljon sanottu, koska Markus oli toiminut päällikkönä myös muissa upeissa paikoissa kuten Moskovassa ja Tukholmassa.

Oppimatka Suomen historiaan

Suomalaiselle diplomaatille Pietari on oppimatka Suomen historiaan. Autonomian aika näkyy ja tuntuu täällä. Kanavien kivetykset ja Iisakin kirkon pilarit on tehty suomalaisesta graniitista. Ennen kuin Pietari oli edes perustettu, alueella asui suomalaisia. Inkeriläinen kulttuuri on edelleen läsnä.

Missään muualla maailmassa ei voi niin hyvin ymmärtää Suomen kohtalonkysymystä, naapuruutta Venäjän kanssa. Pietarin-pääkonsulaatista käsin hoidetaan Suomen suhteita Luoteis-Venäjän kaikkiin 11 subjektiin.  Imperiumimme käsittää Pietarin ja Leningradin alueen lisäksi Murmanskin, Arkangelin, Nenetsian, Komin, Vologdan, Karjalan, Pihkovan, Novgorodin ja Kaliningradin. Yhteinen rajamme, 1343,6 km, on pisin yhtenäinen Schengen-raja. Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa myönnetään eniten viisumeita maailmassa – uskomatonta mutta totta!

Pietarissa ja Luoteis-Venäjällä Suomi on suurvalta. Meidät tunnetaan ja meistä pidetään. Levada-tutkimuskeskuksella teettämämme kyselyn mukaan jopa 95% pietarilaisista ajattelee Suomesta ja suomalaisista myönteisesti tai erittäin myönteisesti. Suomeen yhdistetään mielikuvia puhtaasta ympäristöstä, korkealaatuisista tuotteista, hyvästä elintasosta ja elämänlaadusta. Nuorten keskuudessa Suomen maine on vieläkin parempi. Nuoret pietarilaiset arvostavat Suomessa koulutusta, tasa-arvoa, vapautta ja matalaa korruptiota. Jopa kolmannes nuorista olisi valmis muuttamaan Suomeen töihin tai opiskelemaan.

Pietarissa toimivat suomalaisyritykset käyttävät suomalaisuutta myyntivalttina. Suomen lippu laitetaan tuotepakkauksiin, olivat kyseessä sitten kuluttajatuotteet tai teollisuuden teräspalkit. Useat suomalaisyritykset keskittyvät Venäjän markkinoilla ainoastaan Pietarin alueelle, koska Pietarissa suomalaisuus myy.

Tämän myönteisen maakuvan ylläpitäminen ja kehittäminen on ollut tärkeimpiä asioita, johon pääkonsulaatti on panostanut kaudellani. Näin olemme voineet toteuttaa päätehtäväämme eli ajaa Suomen ja suomalaisten etuja Luoteis-Venäjällä.

Kiitos, Pietari!

On suuri etuoikeus saada palvella Pietarissa, joka kauneudessaan vetää vertoja Pariisille. Olen nauttinut kauniista arkkitehtuurista, korkeatasoisesta kulttuurielämästä, pyöräretkistä pitkin Nevan rantoja ja kävelyistä Taurian puistossa. Parasta on ollut kuitenkin tutustua pietarilaisiin ihmisiin, vieraanvaraisiin ja henkeviin sielunkumppaneihin. On ollut ilo puhua venäjää, kieltä, jonka kauneutta ihailin jo nuorena koululaisena.

Korona-aika on koetellut kaikkia. Pietarin-pääkonsulaatti on pyrkinyt parhaan taitonsa mukaan helpottamaan maittemme välistä kanssakäymistä näinä vaikeina aikoina. Olemme tiedottaneet ja järjestäneet virtuaalitapaamisia Luoteis-Venäjän viranomaisten ja suomalaisten tahojen välillä. Suuri ponnistus meille oli kotiutuskuljetusten järjestäminen yhdessä HH-kuriirin Jukka Jyrkisen kanssa.

Toivotan kaikille blogin lukijoille kaunista ja antoisaa syksyä! Kiitos yhteisestä matkasta!

Teksti on aikaisemmin julkaistu kolumnina Venäjän aika -lehden numerossa 4/2020.