Poliittinen snobbi ja entinen kulissimaalaaja

Tässä blogissani avaan Suomen Berliinin-lähettiläiden käsityksiä Adolf Hitleristä ja kansallissosialismista. Otsikon poliittisen snobbin ja entisen kulissimaalaajan lisäksi häntä kuvattiin esimerkiksi termeillä häikäilemätön, brutaali, tietämätön …

Edvard Hjelt. Kuva: ulkoministeriön arkisto

Lähettiläiden laatimissa poliittisissa raporteissa käsitellään pääsääntöisesti asemamaan ulko- ja sisäpolitikkaa sekä sen ja Suomen välisiä suhteita. Raporttien tehtävänähän on välittää punnittua tietoa kotimaan päätöksentekijöille. Analyyttistä, oikeaan osunutta raportointia on perinteisesti pidetty diplomaatin pätevyyden mittana. Maailmansotien välillä Suomen edustajat eivät vielä − onneksi − olleet yhtä kylmän viileitä analysoijia kuin tänään, vaan höystivät raporttejaan kärjekkäilläkin kommenteilla. Olen käynyt läpi kaikki Berliinistä 1918-1944 lähetetyt raportit ja etsinyt lähettiläiden käsityksiä Adolf Hitleristä ja kansallissosialismista. Jotain on löytynytkin.

Suomen ensimmäiset diplomaattiedustajat Berliinissä, Edvard Hjelt ja Juho Jännes, eivät luonnollisesti kuulleetkaan kansallissosialisteista. Jänneksen seuraajaksi 1920 nimitetty assyriologian ja seemiläisten kielten dosentti, filosofian tohtori Harri Holma sen sijaan törmäsi heihin. Ensimmäisen kerran ulkoministeriöön Ritarikadulle tihkui tietoja poliitikosta nimeltä Adolf Hitler syksyllä 1923, kun Holma raportoi oikeistokaappauksen uhasta Münchenissä. Lähettilään mukaan Hitleriä pelättiin, koska ”hän oli nousukas, poliittinen snobbi, huimapää joskin hyvä puhuja ja repäisevä demagogi, fantasti ilman varmoja päämääriä, miltei visionääri sellaisen sairaalloisine ominaisuuksineen”.

Holma palasi myttyyn menneeseen kapinayritykseen maaliskuun alussa 1924 kertoessaan oikeudenkäynnistä. Kaappauksen epäonnistuminen ei ollut hänen mukaansa mikään ihme, kun oli kuunnellut syytettyjen ”sosiaalisen elämän ymmärtämisen puutetta, epäbalanssia halun ja kyvyn, tahdon ja voiman, mielikuvituksellisen pikkurakentelemisen ja elämän todellisen arvioinnin välillä. Järjestelmällinen itse-eristys on kantanut hedelmää. Separatistinen keskipakoisuus käsi kädessä yllä kuvatun irrealisuuden kanssa, jotka itse asiassa ovat Saksan koko kansalle ominaiset, ovat täällä viettäneet orgioita.”

Harri Holma. Kuva: ulkoministeriön arkisto.

Samassa raportissa Holma jatkoi laatimaansa henkilökuvaa Hitleristä. ”Suuria, mukaansatempaavia sanoja, demagoogista tulta joukkojen edessä, mutta täysin vaikutukseton oikeussalissa, jossa ei punnita sanojen propagandistista kantavuutta vaan niiden kvalitatiivisia valööreja. Entinen kulissimaalaaja, visionäärisiä ominaisuuksia omaava idealisti, jonka käsitys maailmasta selvästi on saanut vaikutteita alkuperäisestä ammatista! Tulee ajatelleeksi filmiä, surullista filmiä, joka pelottavassa määrässä muistuttaa [Saksan ulkoministerin Walter] Rathenaun [1867-1922] murhien yhteydessä ilmennyttä epätodellisuutta näyttelijöiden aivoissa.”

Lokakuussa 1927 Holma siirtyi lähettilääksi Pariisiin. Hänen seuraajakseen nimitettiin poliitikko Wäinö Wuolijoki. Kesällä 1930 Wuolijoen ollessa lomalla lähetystön va. asiainhoitajana työskenteli Armas Yöntilä. Hän analysoi Helsinkiin lähettämässään raportissa ensimmäisen kerran kansallissosialistista puoluetta ja sen ohjelmaa, koska puolueen ounasteltiin saavan vaalivoiton syyskuun vaaleissa. Kolmesivuisessa analyysissään Yöntilä povasi ”uudelle elinvoimaiselle puolueelle” jopa 50 edustajaa silloisten kahdentoista tilalle. Todellisuudessa kansallissosialistit saivat 107 edustajaa ja 18,3% äänistä.

”Kansallissosialistit ovat valmiita vaikka asevoimin taistelemaan aatteittensa puolesta. Väkivaltaan he vastaavat väkivallalla. Oppiansa he levittävät etenkin nuorison keskuuteen ja väitetään, että 75% Saksan ylioppilaista olisi jo omaksunut heidän periaatteensa. He katsovat, ettei kansa voi vapautua, elleivät kaikki juutalaiset menetä nykyistä merkitystään.”

Pitkältä lomalta palannut lähettiläs Wuolijoki pohdiskeli Saksan vaalien tulosta lokakuussa 1930. Kommunistien ja kansallissosialistien voitto johtui hänen mukaansa taloudellisesta ahdingosta ja työttömyydestä. Tuskastuneet työläiset olivat äänestäneet kommunisteja, ja nuoriso sekä osa keskiluokkaa kansallissosialisteja. ”Johtopäätös nykyisten tapausten johdosta sekä Saksassa että useassa muussakin maassa: on tapahtunut Umwertung der Werte. Äärimmäinen oikeisto on muodostunut vallankumoukselliseksi ja sosiaalidemokraatit yhteiskuntaa säilyttäväksi puolueeksi.”

Wäinö Wuolijoki. Kuva: ulkoministeriön arkisto.

Presidentinvaaleissa 1932 Hitler haastoi sotasankari Hindenburgin. Wuolijoki välitti helmikuussa Helsinkiin yllättäviä tietoja Hitlerin vaalikelpoisuudesta. ”Hitler on toistaiseksi vielä Itävallan kansalainen ja näyttää olevan vaikeuksia saada hänet Saksan kansalaiseksi. On ollut kysymys hänen kutsumisestaan taidehistorian tai pedagogiikan professoriksi Braunschweigin korkeakouluun, jolloin hän automaattisesti tulisi Saksan kansalaiseksi, mutta vasemmisto- ja keskustalehdet ovat osanneet tehdä koko manööverin niin naurunalaiseksi, että Braunschweigin natsihallituksella ei ole ollut vielä oikein halua nimittää häntä taidehistorian professoriksi, johon virkaan hänellä kyllä olisi edellytyksiä, koska hän on ennen ollut maalari ja tapiseeraaja.” Tämä tieto osoittautui jo seuraavassa raportissa uutisankaksi. Wuolijoki kertoi Hitlerin menettäneen Itävallan kansalaisuuden jo 1920 ja olevan siis valmis vaalitaistoon.

Hindenburg voitti vaalit selvästi, mikä Wuolijoen mukaan osoitti kiistatta, ettei Hitleriä koskaan tultaisi valitsemaan presidentiksi. Kuvaavaa oli Wuolijoen mukaan myös se, että Hitler oli saanut toisella kierroksella ääniä myös kommunisteilta. ”Eikä tämä olekaan millään tavalla ristiriidassa kommunistien havittelujen kanssa, että he olojen mentyä oikein sekaisin Saksassa, vielä pääsevät ihannevaltionsa pystyttämään. Hitlerin hallituksen uskotaan kaikissa muissa piireissä kuin heidän omissaan tuovan mukanaan suuren sekasorron varsinkin taloudelliseen elämään ja suhteisiin toisten valtojen kanssa.”

Heinäkuussa 1932 Saksassa pidettiin parlamenttivaalit. Kansallissosialistit voittivat saaden 37,1 % äänistä. Wuolijoen mukaan tätä parempaan tulokseen puolueella ei ollut mahdollisuuksia, joten toiveet pääsystä yksin valtaan saattoi heittää romukoppaan. Toisin kävi. Vajaa vuosi myöhemmin kaikki valta oli käytännössä Hitlerillä.

Toukokuussa 1933 Wuolijoki raportoi tietojen hankinnan vaikeutuneen. Oppositiolehdistö oli kielletty, valtiopäivät eivät kokoontuneet ja ihmiset pelkäsivät puhua. Toistasataa tiedemiestä oli erotettu viroistaan, eräiden kirjailijoiden teosten myynti oli kielletty ja juutalaisia taiteilijoita oli erotettu.

”Näille erotetuille tiede- ja virkamiehille ja taiteilijoille ei anneta passeja, että he pääsisivät maasta muuttamaan. Onhan tässä jo riittävästi barbariaa! Merkillisintä on, että kaikkea tällaista sortoa vastaan ei esiinny minkäänlaista vastarintaa. Tekee mieli uskoa Ranskan suurlähettilään lausuntoa, kun hän sanoi: saksalaisten suurin onni on totella, eikä heillä ole käsitystäkään individin vapauden arvosta. Todellinen lakeijakansa!”

Ainoa myönteinen asia, jonka Hitler Wuolijoen mielestä oli saanut aikaan, oli ”hajanaisuuden poistaminen, mikä Saksan valtakunnan perustamisesta asti on maan politiikassa vallinnut. Asettamalla valtakunnan hallituksen alaiset käskynhaltijat osavaltioihin, on samalla haudattu saksalainen federalismi ja valtakunnan yhtenäisyys luotu, mikä aikanaan oli ylivoimainen tehtävä Bismarckillekin.”

Sosiaalidemokraattisen lähettilään Wäinö Wuolijoen päivät Berliinissä olivat vähissä. Vasemmistolaisen lähettilään toimintaedellytyksiä epäiltiin vahvasti sekä Saksassa että Suomessa. Wuolijoki ”ymmärrettiin” siirtää Osloon. Uudeksi lähettilääksi nimitettiin 1.8 1933 Aarne Wuorimaa.

Aarne Wuorimaa. Kuva: ulkoministeriön arkisto.

Hän kävi tervehdyskäynneillä toisten lähettiläiden luona, tapasi Saksan ulkoministeriön Auswärtiges Amtin (AA) virkamiehiä ja yritti parhaansa mukaan päästä selville mitä Saksassa tapahtui. Ensivaikutelmistaan hän raportoi Helsinkiin syyskuun alussa 1933. Wuorimaa oli vakuuttunut, että Hitler oli tiukasti vallankahvassa kiinni. Mutta löytyisikö jostain vastavoima, joka kukistaisi Hitlerin? Wuorimaa itse ei vastannut kysymykseen, vaan kätkeytyi Ranskan lähettilään selän taakse referoiden tämän ajatuksia raportissaan Helsinkiin. ”Saksan kansa rakasti aikoinaan Wilhelm II:a ja samoin rakastaa se nyt Hitleriä. Jälkimmäinen on uusi painos edellisestä, vain toisissa olosuhteissa kasvanut. Hitler ja hitlerismi edustaa samaa pangermanistista ajatusta kuin Wilhelm II:n, jonka pohjimmaisena pyrkimyksenä oli ’Deutschland über alles’. Uuden suunnan asema on niin luja, ettei ole olemassa mitään syytä kuvitella sen kukistumista. Vain kaksi seikkaa voivat aiheuttaa olotilan muutoksen: täydellinen taloudellinen romahdus tai ulkomaisen konfliktin syntyminen.” Wuorimaan mukaan nämä tosiasiat oli tunnustettava, vaikka tuntisi antipatioita Hitleriä ja kansallissosialismia kohtaan.

Lokakuun alussa Wuorimaa välitti Helsinkiin huomioitaan uudesta Saksasta. ”Ensimmäisiä vaikutelmia Saksaan tulijalla on, että maassa vallitsee erinomainen kuri ja järjestys. Kauan ei täällä tarvitsekaan olla, ennen kuin huomaa tämän olevan tosiasian ja vuosia maassa olleet sanovat turvallisuuden olevan nykyään aivan toisenlaisen kuin ennen”. Wuorimaa kiinnitti huomiota kansalliseen innostukseen, jonka kansallissosialistit olivat taitavalla propagandallaan saaneet aikaan. Joukot olivat lähettilään mukaan ”suorastaan haltioituneita”. Seurattuaan natsien puolisotilallisten järjestöjen SS:n ja SA:n vakavailmeisiä miehiä Wuorimaa oli havaitsevinaan heidän kasvoillaan toivoa ja uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Historialliselta kannalta merkittävin Hitlerin toimenpiteistä oli lähettilään mukaan Saksan yhtenäisyyden luominen. Talouspolitiikassa Hitler oli Wuorimaan mukaan menetellyt joko taitavuuttaan tai puhtaasti vahingossa nerokkaasti, kun ei ollut aikanaan määritellyt tarkasti linjaansa. Nyt saattoi tehdä mitä tahansa, eikä kukaan voinut väittää talouspolitiikan muuttuneen.

Yhdenmukaistaminen oli Wuorimaan mukaan yksi kansallissosialistisen opin kulmakiviä. Kaikista yritettiin tehdä samanlaisia. Tarkoitus oli saada Saksan kansa ”muutamien vuosien kuluttua henkisesti muovatuksi yhteen yhdenmukaiseen muottiin, josta soraääniä ei kuulu”. Wuorimaan mielestä systeemi oli aivan samalainen kuin Neuvostoliitossa. Lasten vanhemmat eivät aina hyvällä seuranneet jälkikasvun lähes jokapäiväistä osallistumista Hitler-nuorison tilaisuuksiin. Wuorimaa itse kertoi seuranneensa säälinsekaisin tuntein 6-vuotiaiden poikien marssia.

Loppuvuonna 1934 Wuorimaa raportoi Saksassa olevan tyytymättömyyttä, mutta maaliskuussa 1935 kaikki oli kuin poispyyhkäisty, kun tieto yleisen asevelvollisuuden säätämisestä tuli julki. ”Hallituksen ja ennen kaikkea valtakunnankansleri Hitlerin asema on vahvasti lujittunut. Se on tuskin koskaan ollut niin vahva kuin tällä hetkellä. Että kanslerilla on ollut rohkeutta nyt tehdyn askeleen ottamiseen, huolimatta vallitsevasta kansainvälisestä tilanteesta, on tavattomasti kohottanut hänen arvonantoaan niissäkin piireissä, jotka systeemiä sinänsä eivät hyväksy. Innostus ja tyytyväisyys maassa on kaikista tiedoista päättäen hyvin suuri. Versaillesin rauhan psykologinen suuri virhe oli siinä, ettei Saksan kansan luonteenominaisuuksia riittävästi otettu huomioon. Se rakastaa univormuja, marssimista, komennusta ym. ulkonaista koreutta, ja Hitlerin suureen menestykseen massojen keskuudessa on hyvin suurelta osalta liikettä luotaessa ja kehitettäessä vaikuttanut juuri sen sotilaallinen järjestely univormuineen, lippuineen soittokuntineen ja marsseineen.”

Maaliskuussa 1935 Wuorimaa äityi luonnehtimaan maan mahtimiestä Adolf Hitleriä. Johtaja oli Wuorimaan mukaan ”henkilökohtaiselta moraaliltaan täysin moitteeton: hän ei käytä alkoholia, ei tupakoi, ei syö lihaa eikä harrasta kevytmielistä elämää. Hän on fanaattisesti vakuutettu oman oppinsa ja suuntansa oikeudesta ja katsoo itsensä olevan Saksan kansan pelastajan sen alennustilasta.” Hitler oli luonteeltaan impulsiivinen ja eli kovan hermopaineen alla, mikä välillä näkyi ulospäin. Hän ei ottanut vastaan neuvoja, vaan teki itse − kimmastuttuaan välillä salamannopeasti − päätökset. Valtakunnankansleri ei ollut erityisen läheisissä suhteissa työtoveriensa kanssa, vaan teititteli kaikkia. Hän oli taitavasti noudattanut ”hajoita ja hallitse” -periaatetta pystyen siten itse pitämään langat käsissään. ”Kokonaan toinen kysymys on, voiko ja kuinka kauan tilanne tällaisena jatkua samoin kuin sekin, kuinka menestyksellistä liian impulsiivisen henkilön johto ajan mittaan tulee olemaan”, pohdiskeli Wuorimaa.

Kansallissosialistinen systeemi vakiintui Wuorimaan mielestä vuoden 1936 aikana. Arvostelua ei julkisuudessa kuulunut juuri lainkaan. Älymystön vastalauseet olivat vuosi vuodelta laimentuneet. Tämä johtui myös siitä määrätietoisuudesta, jolla kansallissosialistit olivat nostaneet nuoria korkeisiin asemiin ja syrjäyttäneet vanhempia. ”Nuoriso on päivän ja tulevaisuuden sankari ja esiintyy sen mukaan innostuneesti ja itsetietoisesti. Ja epäilemättä haluaisin väittää, että sillä suunnalla liikkeen vahvin tuki onkin. Heroinen henki on aina vetänyt nuorisoa puoleensa ja niin on nytkin asianlaita.” Wuorimaan mukaan kansallissosialismi ei ollut vain pamppujen ja pistinten varassa. ”Se suorastaan uskonnollinen innostus, jolla suuret kansanjoukot on saatu mukaan ja se noissa joukoissa vallitseva jumaloiva luottamus johtajaan ovat ilmiöitä, jotka pohjautuvat muuhun kuin pakkoon. Se on jonkinlainen mystiikka, joka vetää puoleensa.” Wuorimaa lähetti Helsinkiin myös itsensä Hitlerin näkemyksen. ”Puheensa alussa Hitler vakuutti, ettei kansallissosialismi merkitse ainoastaan vallankumousta Saksan kansan aatemaailmassa, vaan että myöskin saksalaisen ihmisen ulkonainen kuva ja esiintyminen tulee muuttumaan. ’Kovaksi terästyneet miehet ja miellyttävän kauniit naiset tulevat tulevina vuosisatoina olemaan elävänä todistuksena tämän tehtävän ratkaisusta’.”

Ravintoloissa ja kaupoissa oli runsaasti ruokaa, teollisuus pyöri täysillä kierroksilla, työttömyyttä ei ollut, ihmiset olivat siististi pukeutuneita eikä missään näkynyt puutetta. Wuorimaan mukaan korean pintakuoren alla oli kuitenkin ikäviä asioita. Valvonta ja urkinta oli viety äärimmäisen pitkälle, eivätkä ihmiset voineet vapaasti puhua. Pelko oli käsin kosketeltavissa. Wuorimaa kertoi, että häneltä oli monasti kysytty, miten saksalaiset olivat suostuneet moiseen pakkovaltaan. Vastaukseksi lähettiläs antoi sodanjälkeiset vaikeat olosuhteet, miljoonatyöttömyyden ja talouspulan. Hitlerin pääsylle valtaan oli myös muita syitä. ”Kun vielä ottaa huomioon Saksan kansan mentaliteetin, joka aina on kunnioittanut kovaa järjestystä ja joka mieleltään on sentimentaalinen ja mystiikkaan taipuva, niin oli maaperä valmis uudelle mystiikkaan perustuvalle opille, joka kansan mielialaan voimakkaasti tehosi ja joka lupasi nostaa valtakunnan siitä nöyryytyksen tilasta, mihin se maailmansodan jälkeen oli joutunut.” Puheille oli myös katetta: Saksa miehitti Reininmaan, sai kansanäänestyksellä Itävallan ja ryösti Tšekkoslovakialta sudeettialueet.

Euroopan tilanne kiristyi kiristymistään kesällä 1939. Wuorimaa raportoi heinäkuussa tilanteen olevan muuttumaton. Hän ei uskonut mitään vähään aikaan tapahtuvankaan, koska valtaosa Saksan johtajista oli lomalla, kuten myös suurin osa upseerikuntaa. Näin kävikin. Toinen maailmansota syttyi vasta lomien jälkeen 1.9.1939 Saksan hyökättyä Puolan kimppuun. Pari viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto ryntäsi Molotov−Ribbentrop -sopimuksen mukaisesti saaliinjaolle. Vain harva diplomaatti pysyi kärryillä nopeasti muuttuneissa kansainvälisen politiikan käänteissä. Huhtikuussa 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan ja toukokuussa Ranskan, Hollannin ja Belgian kimppuun.

T.M. Kivimäki. Kuva: ulkoministeriön arkisto.

Keväällä 1940 Wuorimaan tilalle nimitettiin entinen pitkäaikainen pääministeri, moninkertainen ministeri ja siviilioikeuden professori T. M. Kivimäki. Saksan kesäkuussa 1941 aloittama hyökkäys Neuvostoliiton kimppuun hyytyi joulukuussa Moskovan porteille. Kivimäki ei maallikkona uskaltanut ottaa kantaa Saksan sotilaalliseen tilanteeseen, mutta kertoi upseereiden pitävän sitä vieläkin kohtuullisen hyvänä. Sotilaat olivat tosin joutuneet avoimesti myöntämään, että sotaretki tulisi kestämään paljon luultua kauemmin. Neuvostoliitto oli paljon paremmin varustautunut kuin mitä saksalaisten tiedustelu oli saanut selville. ”Arvellaan, että Venäjä Puolan sotaretkellä ja Suomen talvisodan aikana sekä vallatessaan Baltian maat tahallaan demonstroi huonosti puetuilla ja varustetuilla joukoilla. Odottamatonta oli niin ikään, että venäläinen sotilas omalla maaperällään taisteli sitkeämmin kuin mitä Suomen talvisodan nojalla osattiin päätellä. Venäläiset tappelevat henkensä puolesta kuin eläimet eivätkä antaudu, kuten esimerkiksi ranskalaiset tekivät ja yleensä sivistyneet kansat tekevät toivottomassa tilanteessa.”

Syyskuussa 1942 Saksassa vaihtui oikeusministeri. Aikaisempi ministeri oli luonnollisesti ollut puoluemies, mutta samalla juristina vanhan koulukunnan edustaja. Uusi oli pelkästään puoluemies. Se näkyi Kivimäen mukaan heti myös oikeuskäytännössä, jossa lähdettiin täysin uusille urille. ”Ylimpänä oikeuslähteenä on Führerin tahto. Oikeita tuomareita eivät ole ne, jotka hyvän koulutuksen perusteella voivat taitavasti tulkita lakeja, vaan ne, jotka osaavat tuomita kansan oikeudentunnon mukaan. Jos tuomari on epätietoinen siitä, kuinka hänen on tuomittava, on hänen käännyttävä oikeusministerin puoleen.” Kivimäen mukaan tämän uudistuksen jälkeen kukaan ei enää etukäteen voinut sanoa mikä on oikein ja samalla oltiin kulkemassa ”kiistämätöntä täydellistä oikeudellista epävarmuutta kohti”.

Kivimäen mielestä Saksan kotirintamaa ei ollut valmennettu sotilaallisten tappioiden varalta. Sama synti tehtiin hänen mielestään myös Suomessa, kun taas Englannissa tiedotettiin yleisölle reilusti myös vastoinkäymisistä. Niinpä suuret tappiot tulivat Saksassa myös suurena yllätyksenä. ”Stalingradin kukistuminen [1943] on avannut ihmisten silmät näkemään, että nyt on tosi kysymyksessä; tähän asti ei sodasta ole ollut täyttä tuntemusta; on eletty monissa suhteissa rauhanomaisissa merkeissä ja voittojen saavuttamista on pidetty helppona tehtävänä”. Myös tyytymättömyys puoluetta ja järjestelmää kohtaan kasvoi Stalingradin jälkeen, mutta Kivimäki ei pitänyt ilmiötä vielä alkuunkaan merkittävänä. Pilkkakirveet olivat tosin lähettilään mukaan jo hoilotelleet uutta laulua: ”Alles ist vorüber, alles ist vorbei; erst geht der Führer und dann die Partei”.

Niinhän siinä kävikin. Saksa hävisi sodan, Führer teki itsemurhan, puolue lakkautettiin ja tuomittiinpa T.M. Kivimäkikin sotaan syylliseksi.

 

Leave a Reply