Enpä olisi vielä viime kesänä uskonut, että joudun viikkokausiksi eristykseen, josta pääsen ulos ainoastaan ruokakauppaan ja apteekkiin. Saati olisin uskonut sitä, että olisin erityksissä vanhassa neuvostoaikaisessa talossa, jonka parvekkeelta ihailen öisin valaistua sinisenä hohtavaa Kazakstanin sotahistoriallisen museon kupolia.
Aloitin kuuden kuukauden EDUFI-harjoitteluni Suomen Nur-Sultanin suurlähetystössä 13.1. Suomesta lähtiessäni harva oli vielä kuullut Wuhanissa havaitusta uudesta koronaviruksesta. Itse luin siitä ensimmäistä kertaa ensimmäisellä työviikollani. Sitä ei kuitenkaan osannut tuolloin pelätä. Kyllähän se SARSkin saatiin aikoinaan torjuttua, miksi tämäkään olisi sen vakavampi asia?
Uusi COVID-19-sairautta aiheuttava koronavirus osoittautuikin vakavammaksi asiaksi kuin mitä tuskin kukaan osasi aavistaa. Kazakstaniin COVID-19 saapui vasta maaliskuun puolessavälissä, kun Euroopassa epidemia oli jyllännyt jo jonkun aikaa. Paikalliset viranomaiset reagoivat koronaviruksen leviämiseen asianmukaisin toimenpitein: massakokoontumiset kiellettiin heti ja maaliskuun lopusta lähtien on ollut sallittua liikkua ulkona ainoastaan ruokakaupassa, apteekissa tai töissä käynnin vuoksi. Toisaalta ei-välttämättömät työpaikat ovat olleet suljettuna tai etätöissä maaliskuun lopusta asti. Meidän edustustomme aloitti etätyöt jo viikkoa tätä aikaisemmin.
Elämää eristyksissä
Saavuttuani Kazakstaniin asuin ensimmäisen kuukauden Airbnb-asunnossa, jotta minulla olisi aikaa etsiä pidempiaikaista majoitusta. Onneksi panostin viihtyisän asunnon etsintään enkä vuokrannut puoleksi vuodeksi ensimmäistä asuntoa, joka tuli vastaan. Olen viimeisen kuukauden aikana tuijottanut samoja mustikanvärisiä tapetteja niin paljon, että nyt harmittaisi, jos olisin tyytynyt vähemmän viihtyisään asuinsijaan.
Kaikki huviulkoilut ovat kiellettyjä, joten päiväni kohokohdaksi on muodostunut päivittäinen kymmenen minuutin kauppamatka. Usein kauppamatkalla saan päivän ainoan oikean ihmiskontaktini, kun poliisipartio pysäyttää ja kyselee papereita, osoitetta ja minne olen menossa. Olen kyllä vähän kateellinen poliiseille, jotka saavat ulkoilla ja puhua eläville ihmisille.
Poliisipartiot ovat paitsi piristävä ihmiskontakti, niin myös mahdollisuus treenata venäjän taitoja tositilanteessa. Eräänä päivänä minulle tosin sattui nuori ja innokas poliisimies, joka puhui muutamia fraaseja englanniksi huomattuaan, että olin ulkomaalainen. Parin päivän päästä minut pysäytti sama englannintaitoinen nuorimies, joka tunnisti minut ja pääsi taas testaamaan kielitaitoaan kanssani. Lyhyen ja rutiininomaisen kuulustelun jälkeen poistuin, ja englannintaitoinen poliisi huikkasi perääni ”I love Finland”. Suomella tosiaan on erinomainen maine Kazakstanissa, vaikka suoria kontakteja Suomen ja Kazakstanin välillä ei ole paljon.
Vessapaperi ei ole päässyt loppumaan kaupoista, mutta sen sijaan jotkut maitotuotteet ovat loppuneet tai olleet vähissä. Esimerkiksi keskiaasialaiset erikoisuudet kumys ja shubat, eli hapatettu hevosenmaito ja hapatettu kamelinmaito, ovat harmikseni jo poikkeustilan alkuvaiheessa loppuneet kaupoista. Yleisesti ottaen tunnelma on ollut rauhallinen.
Ruokailumahdollisuuksia
Ravintolat on suljettu asiakkailta, mutta ruokalähettipalvelujen ansiosta ne ovat edelleen toiminnassa. Laiskana ruoanlaittajana olen itsekin turvautunut ruokalähetteihin useamman kerran karanteenin aikana.
Viime vuonna suomalainen ruokalähettiyritys Wolt aloitti toimintansa Nur-Sultanissa ja Almatyssa. Aluksi toiminta rajoittui Ishim-joen vasemmalle rannalle, joten karanteenin alkaessa en voinut käyttää Woltia, mutta karanteenin aikana Wolt laajensi toimintasädettään joen toiselle puolelle, jossa itse asun. Sen jälkeen olen nauttinut useita kertoja keskiaasialaisista ruoista, kuten plovista ja lagmanista, suomalaisyrityksen toimittamana. Pandemia voi siten luoda uusia mahdollisuuksia yllättävissä paikoissa.
Kylmästä lämpimään
Pohjois-Kazakstanissa on mantereinen ilmasto, johon kuuluvat kylmät talvet ja ainakin kuumaverisen suomalaisen näkökulmasta kuumat kesät. Kuukauden etätyöperiodin aikana talvi on pikavauhtia muuttunut kesäksi. Maaliskuun loppupuolella oli vielä lunta maassa ja lämpötila nollan hujakoilla, mutta nyt useana päivänä on ollut hellelukemia ja jopa keskuslämmitys on otettu pois päältä. Ylikasvanutta hiuspehkoa ei voi enää piilottaa pipon alle, vaikka rehottava parransänki jääkin edelleen kasvomaskin alle.
Liikkumisrajoitukset Nur-Sultanissa ovat edelleen voimassa, mutta suurempi osa työpaikoista on saanut olla 20.4. alkaen auki. Kadulla näkee yhä enemmän ihmisiä ja vähemmän maskeja. Poliisipartiot jättävät yhä useammin ohikulkijat pysäyttämättä. Tuntuu, että valoa kohti ollaan menossa hitaasti mutta varmasti.
Vaikka olemmekin kaikki ympäri maailmaa joutuneet eristämään itseämme muista ihmisistä, vaikea tilanne myös yhdistää meitä. Muutama päivä sitten kuuntelin tuttavan bändin virtuaalista keikkaa livestriimin kautta. Oli ensimmäisiä lämpimiä iltoja Nur-Sultanissa ja nojailin parvekkeen kaiteeseen katsoen yötaivasta vasten kaartuvaa, ultramariininsinistä Kazakstanin sotahistoriallisen museon kupolia. Musiikki oli kuulokkeissa ikään kuin korvan juuressa, tässä paikassa ja tässä hetkessä. Ehkä tästä vielä selvitään.
