Oikeus toteutuu Strasbourgissa ainutlaatuisella tavalla. Euroopan neuvosto ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) ovat joutuneet luomaan oman polkunsa, jotta ihmisoikeustuomiot myös pannaan täytäntöön.

Kaikilla on jonkinlainen käsitys oikeudenkäyntiin kytkeytyvästä perusdraamankaaresta. Varsinkin rikoksen ja rangaistuksen kohtalonyhteys on itsestäänselvyys, jonka kukin omaksuu milteinpä jo äidinmaidosta. Tätä ymmärrystä vahvistaa edelleen yhteiskunta itse, kun se toteuttaa oikeutta vangitsemalla murhamiehensä ja sakottamalla koiravarkaansa. Paha saa palkkansa. ”Minä näin tuon”, terveisin, karma.

Samanmoisista kansanviisauksista kumpuaa perustelu myös kotimaisen oikeuslaitoksen olemassaololle ja kansan sille antamalle hyväksynnälle. Niistä seuraa ennakko-odotus, että tuomioistuimen sana pannaan julistamisen jälkeen myös täytäntöön, on tuomiona sitten vankila tahi velanperintä. Tuomioiden täytäntöönpanoa turvaavat Suomessa mm. Rikosseuraamuslaitos, Ulosottolaitos, Digi- ja väestötietovirasto sekä poliisi – siis demokratiamme sisään rakentunut valtakoneisto. Lainrikkojan vastuunpakoilun estää viime kädessä valta, ja sen luoma pakko. Tuomiovaltaa totellaan, elämä jatkuu.

Siksi järkytystä voikin aiheuttaa havahtuminen siihen, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, tuo eurooppalaisen oikeudenkävijän Ultima Thule, antaa syyksi lukevat tuomionsa nimenomaan valtioille, ilman minkäänlaisia takeita sellaisesta pakkotäytäntöönpanosta mitä kotimainen oikeusistuin voi langettaa kansalaisiinsa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen – jota EIT sitovasti tulkitsee – noudattaminen onkin Euroopan neuvoston 46 jäsenvaltion varassa. Maat vastaavat siis itse, omissa oikeustapauksissaan, EIT:n määräämistä täytäntöönpanotoimista.

Äidinmaidosta ammennettu intuitio herää perusteltuihin kysymyksiin. Menisikö syylliseksi todettu talousrikollinen vankilaan, jos saisi kotimaisessa oikeusjärjestelmässä asian itse päättää? Täytyykö Suomen totella EIT-tuomiota, vaikka Puola on antanut aiemmin samanlaiselle tuomiolle palttua?

Täytyyhän toki – ainakin, jos ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion puolustaminen Suomea vielä kiinnostaa. Kysymyksiin Strasbourgissa vastaa myös Euroopan neuvoston ministerikomitean Droits de l’homme -kokoonpano, eli ihmisoikeuskokoonpano – siis DH-kokous.

DH-kokous näyttää kansainväliselle oikeudelle suuntaa

Neljästi vuodessa kokoontuvan DH-kokouksen agendalla ovat jäsenmaille langetetut yksittäiset EIT-tuomiot, joissa maalta vaadittu täytäntöönpano sakkaa niin pahasti, että neuvosto on päättänyt siirtää ne nk. tehostettuun valvontaan. Ministerikomitea julkaisee kokouksissa antamansa päätökset, vaikka jäsenmaiden keskenään käymä kokousdebatti ei julkista olekaan. Päätöksistä viimeisimmät ovat nähtävissä täällä.

Valvottavan valtion tulee DH-kokouksessa selvittää maansa täytäntöönpanon tilannetta ja syitä sen puutteille, kun samalla muut jäsenmaat antavat tilanteesta yleensä risuja, toisinaan ruusuja. Tällainen peer review -mekanismi luo näin institutionalisoitua painetta tuomioiden täytäntöönpanolle. Syystäkin, sillä aiheet ovat vakavia: kyse on kuitenkin ihmisoikeusloukkauksista, joissa jäsenmaa on syyllistynyt esimerkiksi kidutukseen, epäoikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tai yksityiselämän suojan rikkomiseen. Vastaajamaa joutuukin DH-piinapenkissä alttiiksi vielä yhdelle viisaudelle: The chickens have come home to roost.

Vaikka juridisella kivijalalla seisova DH pakottaa jäsenvaltiot napikkain ihmisoikeussyntiensä kanssa, prosessi on myös vääjäämättä todella poliittinen. Neuvoston 46 jäsenmaan alue kattaa suuren kulttuuripiirin, ja pelkästään viime vuosikymmeninä sen sisällä tapahtuneita sotia ja konflikteja voi luetella liudan. Asian kanssa on elettävä. Kukaan ei ole keksinyt tapaa siirtää DH:ta tyhjiöön, jonka ulkopuolelle jäisivät maidenväliset suhteet tai historia. Tuskinpa keksiikään.

Yhteistyötä, ei pakkoa

Kansainvälinen oikeus ei toimi pakosta; se toimii sopimuksesta. Se määrää hiljaiset tunnit koko taloyhtiöön, ei vain kotiin. Se tähtää osapuoliensa aikuistumiseen ja näiden väliseen luottamukseen. Aikuistuminen ei silti aina onnistu. Sen huomaa, kun kattohuoneistosta tuleva meteli ei lopu, vaikka kello käy jo pitkällä yli puolen yön.

Euroopan neuvoston malli ei pakota jäsenmaataan, paitsi valokeilaan. Ennen kaikkea se aktivoi jokaisen jäsenensä vaalimaan eurooppalaisia, yhdessä sovittuja ihmisoikeuksia. Tällä on merkitystä laajemmassakin yhteiskunnallisessa kehityksessä, minkä vuoksi DH:n ihmisoikeusvaikutukset ulottuvat paljon EIT:ssa käsiteltyjä yksilövalituksia laajemmalle.

Mallioppilaan pinssiä havitteleva Suomikaan ei ole DH:lta turvassa. Se on laiminlyönyt EIT-tuomionsa täytäntöönpanon potilaan pakkolääkintää koskevassa ihmisoikeusloukkauksessaan X v. Suomi -tapauksessa, jo vuodelta 2012. Näin joudumme itsekin ensi vuonna, ensimmäistä kertaa, istumaan DH-kokouksen täytäntöönpanorikkurille varatulla istuimella.

Vakava poikkeaminen Euroopan neuvoston säännöistä, keskeisimpänään Euroopan ihmisoikeussopimus, voi äärimmillään johtaa jopa neuvostosta erottamiseen – minkä järjestö tänä vuonna Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä myös osoitti. Ansaittujen potkujen varjopuolena on silti keskusteluyhteyden katkeaminen Venäjään – siis sen yhteyden, jota Euroopan neuvosto nimenomaisesti jäsenilleen fasilitoi.

Ihmisoikeuksien turvaamisen vuoksi erottamista parempi keino onkin lähes aina pyrkimys yhteistyöhön, keskustelun jatkumiseen. Kanat määräajoin orsilleen palauttava DH-kokous loistaa tässä roolissa. Se on kansainvälisoikeudellisena mekanismina sui generis, siis täysin ainutlaatuinen.

 

Kirjoittaja:

Mikko Pursimo, korkeakouluharjoittelija Suomen pysyvässä edustustossa Euroopan neuvostossa