Rohkenen väittää usean Portugalissa vietetyn vuoden kokemuksella, että me suomalaiset emme poikkea lainkaan niin paljoa portugalilaisista kuin olisi syytä olettaa. Yhdistävä tekijä? Ehtymätön taipumus melankoliaan.

Verrattaessa Portugalia ja Espanjaa käy nopeasti selväksi, että maiden välillä on suuria eroja paitsi koossa, mutta myös kulttuurisesti. Yhteistä niemimaata asuttaa kaksi hyvin erilaista kansaa.

Sielunmaisemien erot voi mielestäni karkeasti kiteyttää maiden kulttuurien kansallissymboleihin ja niiden eroon – flamencoon ja fadoon. Flamenco on temperamenttista ja fado hillittyä, mutta riipaisevaa tunteenpaloa.

Eroihin on luonnollisesti myös lukemattomia muita kulttuurihistoriallisia syitä, vaikka molempia maita leimaa myös lähes yhtä pitkä diktatuurin aika ja molemmat maat ovat lähes yhtä nuoria demokratioita.

Vuonna 2011 Unescon immateriaaliseksi perintökohteeksi valittu fado on monelle suomalaiselle tuttu. Vaikka genrestä löytyy toki myös iloisia sanoituksia ja sovituksia, yleissävy viittaa usein kaipuuseen, menetettyihin tai rikkoutuneisiin rakkauksiin ja merille toistamiseen lähteviin rakkaisiin, joista kaikki eivät aina palaa.

Portugalilaisilla onkin tapana sanoa, ettei yhdelläkään muulla kielellä pystytä ilmaisemaan kaipuuta yhtä syvästi ja tyhjentävästi kuin portugalin sanalla ”saudade”. Fadossa ja siitä kumpuavassa melankoliassa onkin mielestäni meidän suomalaisten ja portugalilaisten sielunmaailman yhteinen nimittäjä. Vaikka sanoituksista ei saisi selvää, portugalilaisen fadon kosketuspinta ulottuu syvälle pohjoisen sydämiin.

Osaamme siis tulkita ja toimia toistemme seurassa, koska portugalilainen, vaikka keskiverto suomalaista puheliaampi onkin, ymmärtää sosiaalisen välimatkan tärkeyden ja mieluummin ensin arvioi tilanteen ennen kuin ryntää aktiiviseksi osapuoleksi keskusteluun. Pienet maamme myös sijaitsevat Euroopan äärilaidoilla, mikä on kautta historian kannustanut aktiivisesti hakemaan paikkaa kansainvälisillä estradeilla, osin myös päästäksemme pois suuren naapurin varjosta.

Vastavuoroista ymmärtämystä

Sitä kuka tuntee kenet ja kuinka hyvin maittemme välillä onkin vaikeampi arvioida, mutta oletettavasti tässä kohtaa suhde on alijäämäinen Suomelle. Rohkenen väittää, että tässäkin kohtaa hengenheimolaisuudestamme on etua. Suomalaisen kulttuurin osa-alueet ja artistit eivät ole suurimmalle osalle portugalilaisista tuttuja, mutta kun suomalainen kulttuuri sitten täällä esittäytyy, sitä ymmärretään ja sanoma sekä tunnelma menevät perille.

Aki Kaurismäkeä, joka on varmasti tunnetuin suomalainen elokuvaohjaaja Portugalissa (muuallakin kuin pienen viinitilansa ympäristössä), arvostetaan. Elokuvien suomalaisuuteen yhdistettävät piirteet, kuten sanaton komiikka, uppoaa portugalilaiseen yleisöön juuri oikealla tavalla.

Tuntuu, että suomalaisen kulttuurin esiintyessä Portugalissa ei tarvitse olla huolissaan siitä, ymmärtääkö tai pitääkö yleisö näkemästään ja kuulemastaan, erityisesti niissä tilaisuuksissa, joissa esiintyjä/aihe on asteen pari klassikoita modernimpaa tai erikoisempaa.

Toki Suomea pidetään enimmäkseen eksoottisena revontulineen ja kylmine talvineen. Mutta on aina ilahduttavaa kuulla, kun portugalilainen toteaa tunteneensa olonsa kotoisaksi suomalaisessa ympäristössä. Myös suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän järjestelmällinen ja jämptit toimintatavat vetoavat portugalilaisiin. Kaikesta huolimatta, vaikka me välillä hämmentävän hiljaisia olemmekin.