Myanmarin Kayah-osavaltion pääkaupunki Loikaw on kaukana kaikkialta. Silti sitä yhdistää Suomeen ainakin kaksi seikkaa.
Ensiksikin, monilla Loikawin ja sen lähikylien kuuluvalla asukkaalla on sukulaisia tai ystäviä Suomessa. Suomeen muuttaneet kuuluvat karennien etniseen vähemmistöön, joita on tullut Suomeen Thaimaan pakolaisleirien kautta vuodesta 2004 alkaen. Paikallisten arvion mukaan Suomessa asuu yhteensä noin 700 karennia.
Toiseksi, Suomi tukee Myanmarin rauhanprosessia ja sovinnon syntymistä erityisesti maan etnisillä alueilla, joihin myös Loikaw lukeutuu. Rauhaa edistäviä hankkeita Myanmarissa toteuttaa mm. kambodzhalainen kansalaisjärjestö Center for Peace and Conflict Studies (CPCS), jonka toimintaa Bangkokin suurlähetystö rahoittaa paikallisen yhteistyön määrärahastaan. Juuri CPCS:n meneillään olevaan projektiin perehtyminen vei minut Loikawiin tammikuun lopulla.
CPCS:n näkemys Myanmarin rauhanprosessista perustuu ajatukseen ruohonjuuritasolla, alhaalta ylöspäin syntyvästä rauhasta. Keskusteluyhteys etnisten ryhmien ja hallituksen edustajien välille tulee luoda ensin paikallisesti. Rauhanneuvotteluiden edetessä ja asemien vakiintuessa olemassa oleva suhde toimii pohjana joka kestää, kun samat toimijat siirtyvät muodollisempaan yhteistyöhön.
Alkuun pääsemiseksi entiset viholliset täytyy siis saatella saman pöydän ääreen. Se ei ole aivan yksinkertaista. Kuten kaikkialla Myanmarissa, Kayahissakin rauha on hauras.
Paikallinen kapinallisryhmä KNPP solmi viime kesänä tulitaukosopimuksen Myanmarin armeijan kanssa. Vaikka tulitauon merkitys on yli puoli vuosisataa kestäneen aseellisen konfliktin jälkeen suuri, kansa suhtautuu hallitukseen edelleen epäluuloisesti. Luottamusta nakertaa esimerkiksi liikkumisen valvonta. Jopa osavaltion sisällä matkan kaupungista tai kylästä toiseen katkaisee pakollinen pysähdys tarkastuspisteellä.
Ulkomaalaiselle pelkästään Kayahiin pääsyyn tarvitaan lupa. Aiemmin musta, täysin suljettu osavaltio on hiljattain vaihtunut ruskeaksi. Tämä tarkoittaa, että alueelle saa tätä nykyä matkustaa Myanmarin hallituksen suostumuksella. Niinpä jo matkustuslupa-anomukseen saatu myöntävä vastaus viestitti, että valtio näkee ulkomaisten kansalaisjärjestöjen ja suurlähetystön edustajien olevan tervetulleita tukemaan rauhanrakentamista.
CPCS:n ja KNPP:n Loikawin lähistöllä järjestämä työpaja keskittyikin tähän käytännönläheisesti. Kaksipäiväisen tilaisuuden tarkoituksena oli kertoa seudun paikallisjohtajille Myanmarin rauhanprosessin yleiskuvasta ja samalla kerätä näiden kokemuksia sen etenemisestä alueellisesti.
Työpajassa käyty keskustelu antoi rohkaisevan vaikutelman siitä, kuinka uudenlaiset ajatusmallit ovat saamassa sijaa myös entisillä taistelukentillä. Johtajatasolla syrjäisissä kylissä pohditaan jo hyvinkin monimutkaisia asioita: Kumpi tulee ensin, rauha vai kehitys? Miten valtio ja kansalaisyhteiskunta saadaan yhteistyöhön? Toisaalta moni kyläläinen ei vielä kunnolla ymmärrä, mitä sana `rauha` edes tarkoittaa.
Tällaisten kysymysten esiin nouseminen perustelee ainakin minulle rauhanhankkeisiin suunnattavan kehitysavun tarpeellisuutta. Myanmarissa kansalaisjärjestöjä ja muita ulkopuolisia osaajia kaivataan toimimaan apupyörinä itseään liikkeelle potkivassa prosessissa, kunnes se löytää tasapainon ja pääsee vauhtiin. Tämän jälkeen matka jatkuu myös ilman niiden tukea.
Perille pääsemiseen menee vielä vuosia, mutta lopputulos on varmasti ponnisteluiden arvoinen.