Twinning on käyttökelpoinen kehitysinstrumentti myös Etelä-Kaukasiassa, jossa Suomi on aktiivinen valtionhallinnon koulutuksen ja korkeakoulutuksen kehittämisessä. Rahoitus tulee EU-budjetista, EU-maat kilpailevat keskenään projekteista.
Kun aloitin suurlähettiläänä Etelä-Kaukasiassa oli hallitusneuvotteluissa 2011 sovittu muutos kehitysyhteistyössä tulossa toteutusvaiheeseen. Suomen kahdenvälisiä kehitysyhteistyövaroja ei entisen Neuvostoliiton alueella ohjattaisi kuin kahteen köyhimpään maahan, Tadzhikistaniin ja Kirgisiaan. Jäljelle ”minun” maihini jäivät kuitenkin paikallisen yhteistyön varoin toteutettavat pienprojektit, monenvälisesti tapahtuva kehitysyhteistyö sekä kansalaisjärjestöjen kautta toteutettavat hankkeet.
Merkittävä ja oman näkemykseni mukaan hyviä tuloksia tuottava keino on EU-varoin toteutettavat twinning-hankkeet. Näissä EU-komissio ja vastaanottajamaa yhdessä julistavat kilpailut, joissa jäsenmaat kilpailevat keskenään, ketkä pääsevät toteuttamaan kehityshanketta. Usein kyseessä on maapari, jolloin toinen maa on johtava partneri ja toinen junioripartneri. Joskus vain yksi maa hoitaa koko projektin.
Johtava partneri lähettää paikan päälle ”pysyvän” asiantuntijan (engl: ”resident twinning advisor”), koko projektin ajaksi. Lisäksi kussakin pääkaupungissa on projektin johtaja. Lyhyille keikoille projektin aikana tuodaan paras asiantuntemus kouluttamaan vastaanottajamaan virkamiehiä – ja sitä kautta siirtämään hyviä käytäntöjä.
Etelä-Kaukasiassa Suomi on viime vuosina aktivoitunut ja voittanut tarjouskilpailuja. Georgiassa valtiovarainministeriön henkilöstökoulutusta uudistetaan HAUSin konsultti Antti Karttusen avustamana lokakuusta 2013 alkaen. Keikka kestää puolitoista vuotta. Junioripartnerina on Viro.
Armeniassa opetusministeriön yhteydessä toimivan KARVIn Karl Holm on vastikään aloittanut Armenian korkeakoululaitoksen kehittämisprojektin. Korkeakoululainsäädäntöä ja –käytäntöjä on tarkoitus uudistaa niin, että myös armenialaiset nuoret pääsevät osaksi Bolognan prosessia, toisin sanoen tutkinnot pyritään tekemään toisiaan vastaaviksi. Tämä antaa nuorille mahdollisuuden opiskella ulkomailla.
Paitsi että tietoa ja osaamista siirtyy, pääsevät nuoret näkemään muiden maiden oloja. Itse ensimmäiseen interrailsukupolveen kuuluvana ja opiskeluaikanani osan ajasta ”vain” Ruotsissa asuneena, voin helposti allekirjoittaa tällaisen toiminnan siunauksellisuuden. Hieman ylevästi voisi puhua käytännön rauhantyöstä.
Suurlähettilään rooli on tällaisessa toiminnassa sinänsä pieni, tapahtuuhan varsinainen työ projektissa. Kun suurlähettiläs osallistuu tarjouskilpailuun, vastaanottajamaan edustajat kuitenkin näkevät, että hankkeella on ”valtion tuki”. Sillä voi, kertovat, joskus olla suurtakin merkitystä.