”Karabah on osa Armeniaa. Piste.”
–Armenian pääministeri Nikol Pashinian 5.9.2019
”Karabah on osa Azerbaidžania. Huutomerkki.”
–Azerbaidžanin presidentti Ilham Aliyev 4.10.2019
Kiista Vuoristo-Karabahista on johtanut täydelliseen välirikkoon Armenian ja Azerbaidžanin välillä. Millaista on työskennellä syvään juurtuneen ja vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin parissa? Tapasin Johanna Ketolan, joka työskenteli yli kolmen vuoden ajan EU:n erityisedustajan poliittisena neuvonantajana Bakussa.
Vuoristo-Karabahin konflikti on jatkunut jo yli 30 vuotta
Vuonna 1988 lähinnä armenialaisten asuttamassa Vuoristo-Karabahissa alkoivat mielenosoitukset, joissa vaadittiin alueen liittämistä Armeniaan. Samalla kun Neuvostoliitto oli saavuttamassa romahduspistettään vuonna 1991, Vuoristo-Karabahin tilanne eskaloitui sodaksi, eikä rauhaa ole vieläkään solmittu.
Suomalaisilla on myös osansa rauhanneuvotteluissa. Minskin ryhmä perustettiin Helsingissä 1992 ETYKin huippukokouksen yhteydessä rauhanvälittäjäksi osapuolten välille. Suomi ja Venäjä toimivat ryhmän puheenjohtajina huhtikuusta 1995 seuraavan vuoden joulukuussa pidettyyn Lissabonin kokoukseen asti. Heikki Talvitiestä tuli EU:n ensimmäinen erityisedustaja Etelä-Kaukasiaan vuonna 2003.
Ketola kuvailee Vuoristo-Karabahia staattiseksi, mutta ei jäätyneeksi konfliktiksi. Vuonna 1994 solmittua tulitaukoa on rikottu jatkuvasti.
Poliittinen neuvonantaja on erityisedustajan silmät ja korvat
Erityisedustajan tärkeimmät tehtävät Azerbaidžanissa Ketola jakaa kahteen: poliittisiin ja niitä tukeviin käytännöllisiin.
Poliittisesti erityisedustajan tulee vahvistaa EU:n viestiä ja tukea Minskin ryhmän toimintaa. Käytännöllisesti EU:lla on resursseja tukea konkreettisia hankkeita alueella, kuten kansalaisyhteiskunnan toimintaa.
Ketolan päätehtävänä taas oli pitää erityisedustaja kartalla Azerbaidžanin tapahtumista.
”Töissä luottamus oli tärkeintä. Olin Bakussa varsin yksin ja pomoni tärkein informaation lähde Azerbaidžanissa”, Ketola kuvailee.
Hyvät ja luottamukselliset suhteet paikallisiin ja viranomaisiin korostuivat työssä.
Azerbaidžan on haastava työympäristö
Työnsä alkutaivalta Ketola kuvailee vaikeaksi.
”Ensimmäisenä päivänä työpöydälläni oli vain yksi paperi, johon oli listattu yhteystietoja. Siinä oli kaikki, mitä minulle oltiin jätetty. Tuen puute ajoittain hajotti. Toisaalta se myös tarjosi mahdollisuuden luoda juuri omannäköisen verkoston ja työpaikan.”
Ketola pyrkikin toimimaan mahdollisimman paljon kansalaisyhteiskunnan parissa.
”Ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä tätä työtä. Minä pyrin luomaan paljon kontakteja ja matkustamaan mahdollisuuksien mukaan eri puolilla Azerbaidžania.”
Vuoristo-Karabahin sulkeutuneisuus asettaa ilmeisen ja merkittävän haasteen käytännön työlle. Alueelle pääsee kulkemaan vain Armenian kautta. Alueella käyvät joutuvat Azerbaidžanin mustalle listalle. Tiedonkeruu on vaikeaa, eikä Azerbaidžanissa ole neutraalia uutisointia.
”Perinteinen media on täysin valtion hallussa. Azerbaidžanissa ei ole riippumattomia ajatushautomoja, joten poliittinen analyysi on värittynyttä”, Ketola kertoo.
Propagandasotaa käydään päivittäin
Ketola muistelee lämpimästi kansalaisjärjestöjen kautta järjestettyjä tapaamisia armenialais- ja azerinuorten välillä, joissa välillä vuodatettiin myös kyyneleitä.
”Tapaamiset saattoivat olla hyvinkin tunteellisia. Nuoret ovat kasvaneet propagandasodan kohteina ja häkeltyvät, kun toiset eivät olekaan median maalaamia hirviöitä.”
Propagandasodan lopettaminen on yksi käytännön ratkaisu, jonka Ketola tarjoaa konfliktin helpottamiseksi.
”Armenian ja Azerbaidžanin yhteiskunnat eivät ole vielä valmiita rauhaan. Ensin propagandasodan on loputtava, jonka jälkeen yhteiskunnat tarvitsevat aikaa luopuakseen vihanpidosta.”
Ketolan mukaan Vuoristo-Karabahin konfliktia lähestytään liian usein ympäröivästä yhteiskunnasta irrallisena asiana. Hän painottaa, että nykyiset järjestelmät ovat osittain konfliktin tuotteita. Konflikti määrittää merkittävästi valtioiden sisäpolitiikkaa, esimerkiksi Azerbaidžanin presidentti Aliev esiintyy yhteiskunnan vakauttajana ja kansakunnan yhdistäjänä.
Ketola peräänkuuluttaakin kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa EU:lta ja eri EU-delegaatioiden yhteistyön vahvistamista.
Armenian pääministeri Nikol Pashiniania on pidetty usein positiivisena tuulahduksena rauhanprosessia ajatellen. Pashinian – joka nousi Armenian pääministeriksi toukokuussa 2018 samettivallankumouksen jälkeen – on osallistunut aktiiviseen vuoropuheluun Azerbaidžanin kanssa, mutta käyttänyt konfliktia myös sisäpoliittisena aseena. Elokuussa Vuoristo-Karabahissa pitämässä puheessaan Pashinian julisti mahtipontisin sanankääntein alueen yhdistämistä Armeniaan. Tämä oli taas yksi lukuisista takaiskuista rauhanprosessille.
Paljon vastinetta pienelle panostukselle
Ketolan mielestä Euroopan erityisedustaja saa paljon aikaan pienillä resursseilla.
”Työ on myös varautumista, sillä koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. On tärkeää, että EU:lla on Bakussa henkilö, joka voi esimerkiksi koordinoida kriisitilanteessa EU:n työtä. Näissä tilanteissa työn painoarvo mitataan.”
”EU:n erityisedustaja Etelä-Kaukasiassa on rauhanprosessin tukemista ja lisää EU:n uskottavuutta”, Ketola perustelee.
Ketola näkee rauhanprosessissa myös sudenkuoppia. Yksi niistä on Minskin ryhmän käsittely suurvaltapolitiikan instrumenttina.
”Azerbaidžan on strategisesti tärkeä Yhdysvalloille, Iranille ja Israelille. Ajoittain Minskin ryhmän lisäarvona pidetään sitä, että se on lähes ainoa foorumi, jossa Venäjä ja Yhdysvallat ovat puheväleissä. Rauhanprosessissa ja Minskin ryhmässä on kysymys inhimillisen kärsimyksen lopettamisesta, ei areenasta, jossa Venäjä ja Yhdysvallat kykenevät vuoropuheluun.”
Ymmärrettävästi Ketolalla ei ollut pikareseptiä pitkän ja kärjistyneen konfliktin ratkaisemiseksi. Hän kuitenkin toivoo parempaa ymmärrystä alueesta ja valtioiden omista intresseistä.
”Maiden oma toimijuus pitää huomioida. Kaukasian mailla on omat ja erilaiset identiteettinsä. Kaikki mitä Kaukasiassa tapahtuu, ei ole suurempien voimien sanelemaa.”
Ketolan mukaan Azerbaidžan tulisi myös nähdä osana turkinkielistä yhteisöä, ei pelkästään osana Itä-Eurooppaa.
”Azerbaidžan on Turkin läheisin liittolaismaa. Maa näyttäytyy täysin erilaiselta Bakusta käsin, kuin Helsingistä.”
Lopuksi Ketola muistuttaa, että ratkaisun avaimet ovat osapuolten omissa käsissä. Hänen mukaansa konfliktin osapuolet unohtavat usein, kenellä on vastuu ratkaista konflikti. Usein syytetään ulkopuolisia, kuten kansainvälisiä instituutioita.
”Minskin yhteispuheenjohtajat tai EU toimivat parhaimmillaankin vain rauhanvälittäjinä.”
