Miten pitkittyneitä pakolaiskriisejä voisi helpottaa? Kysymys pyöri mielessäni, kun tutustuin Jordanian pakolaisten karuun elämään. Pitkät pakolaisuusajat kiristävät sekä pakolaisten että isäntämaiden hermoja. Mökkivieraisiin ja pakolaisiin eivät kuitenkaan päde samat ratkaisut.

Kävimme toukokuun alussa Za’atarin leirillä, jossa asuu 83 500 pakolaista ja 18 000 pakolaisen asuttamassa Azraqissa.  Jordaniassa on 630 000 rekisteröitynyttä syyrialaista pakolaista ja yli 50 000 pakolaista Irakista ja Palestiinasta.  Väkilukuun suhteutettuna tilanne on sama, kuin Suomi olisi vastaanottanut yli puoli miljoonaa pakolaista.

Jordaniaan, Egyptiin, Irakiin, Turkkiin ja Libanoniin on paennut kaikkiaan neljä miljoonaa syyrialaista.  Kaikki alkavat väsyä tilanteeseen – avunantajat, isäntävaltiot ja varsinkin paossa elävät perheet.

Jordania ei halua syyrialaisten pakolaisten asettuvan aloilleen, eivätkä he halua sitä itsekään. Kaikki haluavat palata kotiin Syyriaan, niin pian kuin mahdollista. Sitä ennen he kuitenkin haluaisivat järjestää elämänsä siedettäväksi, elättää perheensä, kouluttaa lapsensa ja saada hoitoa terveysongelmiin. Tämä ei vain näytä olevan mahdollista.

Ilmassa on pelkoa

Osa perheistä haluaa ehdottomasti pysyä pakolaisleirien ulkopuolella.  Varsinaista tietä ei ole, ja Syyrian rajan tuntumassa sijaitseville teltta-asumuksille ajetaan peltojen reunoja. Syrjäinen paikka on huolella valittu. Meille ei aluksi uskalleta puhua suoraan. Pelko karkotuksesta takaisin Syyriaan tai viemisestä Azraqiin pakolla on käsin kosketeltava.

Syyrian pakolaisista yli 80 prosenttia on kaupungeissa, mutta paine joutua erämaassa sijaitseville leirille, kasvaa. Pakolaisleirit herättävät vastustusta ja jopa pelkoa. Leireillä käytyäni ymmärrän sen hyvin.

Kuulen, miten talven lumisateet olivat olleet ankara kokemus, ja tulviva sadevesi oli pakottanut ihmiset hakemaan suojapaikkoja leirin sisältä. Sietämätön kesän kuumuus on vielä edessä. Leirien ulkopuolella päivystävät panssarivaunut ja ylitse lentää hävittäjiä.  Mielestäni tarpeettoman läheltä.

Syyrian kriisi on ollut sekä Suomen että kansainvälisen humanitaarisen avun pääkohteita viime vuosina. Suomi on myöntänyt kriisin helpottamiseksi tänä vuonna 10 miljoonaa euroa. Annettu apu on kuitenkin täysin riittämätöntä tarpeisiin nähden.

Leiri on viimeinen selviytymiskeino

Jordania ansaitsee kaiken kunnian vieraanvaraisuudestaan Syyrian pakolaisten vastaanottajana. Taakka on kuitenkin valtava ja solidaarisuudella on rajansa. Minkään maan julkiset palvelut eivät kestä satojen tuhansien väestölisäystä. On ymmärrettävää, että asenteet alkavat kiristyä. Samaan aikaan kansainvälinen tuki on yhä tiukemmassa.

Jordaniassa terveydenhuolto ei ole enää maksutonta ja se on kuormittunut.  Asumisen hinta on noussut sitä mukaa, kun syyrialaisille on vuokrattu kaikki liikenevä tila. Rutikuivassa Jordaniassa myös vesi on arvokasta.

Elämä Jordanian pakolaisleireillä on hyvin rajattua ja säädeltyä. Työtä ei ole eikä juuri mikään ole sallittua. Leirit näyttävät elottomilta ja ympärillä aukeava hiekkaerämaa lisää lohduttomuutta.

Syyriasta lähteneellä pakolaisella on ollut paremmat keinot selviytyä kuin monilla muilla pakolaisilla. Monet ovat pärjänneet jo neljä vuotta säästöillään ja myymällä omaisuuttaan. Nyt nämäkin keinot alkavat olla käytetty.

Kuka vakuuttaisi Jordanian siitä, että syyrialaiset voisivat ammattitaidollaan myös hyödyttää maan yhteiskuntaa?

Vain puoli päivää koulua

Leireillä koulupäivä on jaettu aamu- ja iltapäivävuoroihin, ja kahden hengen pulpeteissa istuu kolme oppilasta. Opettajat uupuvat ja oppimateriaalit loppuvat. Iltaisin ei voi opiskella kotona teltassa tai kontissa kun sähköjä ei ole. Vanhemmat ovat huolissaan lasten oppimisesta.

 

Vaikka tiedetään, että on halvempaa ehkäistä kriisit ja katastrofi ennalta kuin hoitaa niiden seurauksia,  käytännön työhön tämä ei ole vaikuttanut. Kehitysyhteistyöllä pitäisi kasvattaa ja vahvistaa yhteiskuntien ja ihmisten keinoja selvitä kriiseistä ja katastrofeista. Konfliktien taustatekijöihin ja epävakauden syihin pitäisi puuttua, ennen kuin on liian myöhäistä.

On ennakoitu, että ihmisten liikkumisesta johtuvat humanitaariset  tarpeet kasvavat. Pitkäkestoisiin kriiseihin ei ole järkevää vastata lyhyen tähtäimen suunnitelmilla. Jos pako kodista kestää lähes 20 vuotta ja avustusvetoomukset  keskimäärin 7 vuotta, miksi suunnitelmat tehdään vuodeksi kerrallaan? Humanitaariset keinot eivät riitä.

Leiriltä lähtiessäni mietin, miksi kansainvälinen järjestelmä ei pysty pitkäkestoisempaan toimintaan? Miksi kehitystoimijoita ei saada mukaan aiemmin?