Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua, jota on käyty Ulkopoliittisen instituutin (UPI) Venäjän muuttuvaa roolia kuvaavasta raportista.
Mielestäni raportti oli suorapuheisen pessimistinen, välillä suorastaan musta – mutta kovin realistinen.
Se vastasi suurimmalta osin sitä kuvaa, mikä Venäjän kehityksestä on viime vuosina itselleni piirtynyt. Olen itse asunut ja työskennellyt Venäjällä neljä vuotta.
Valopilkkuna esiin nousi raportin suosituksena annettu kannustus lisätä ihmisten välisiä kontakteja ja kehittää yhteistyötä niillä sektoreilla, joilla se on mahdollista.
Kaikessa realistisuudessaan raportti oli tietyllä tavalla diplomaattinen.
Häh? Kuulen jo ihmettelevän kysymyksen.
Diplomatiassa vaikeimmistakin asioista voidaan puhua suoraan niin, ettei tarkoituksella loukata toista osapuolta.
Suorimmin puhutaan kasvotusten pienessä piirissä. Kääntäen: mitä suurempi yleisö on, sitä enemmän diplomaatti käyttää sordiinoa. Tosiasiat voidaan todeta suurimmankin yleisön kuullen.
Lisäksi hyvä diplomaatti kannustaa pahimmassakin kriisissä edistämään hyviä asioita, vaikka kuinka pieniä, jos se vain on mahdollista.
Diplomaattinen puhetyyli sopii erinomaisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, käytiinpä sitä sitten tapaamisissa, seminaareissa, televisiossa, lehtien palstoilla tai sosiaalisessa mediassa. Puhutaan kriittisesti, mutta suoraan itse asioista – ei ihmisten asenteellisuudesta tai näiden arvelluista motiiveista.
Toivoisin lisää diplomatiaa suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
PS Jottei totuus unohtuisi, UPIn raportista käydyssä keskustelussa on esitetty myös diplomaattisia, selvitykseen kriittisesti pureutuvia kommentteja.
Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.
Olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteesi siitä kuinka esim. sotilaallisista uhkakuvista voi puhua diplomaattisesti. Yritän hieman tarkentaa…
Ruotsissahan puhutaan avoimesti skenaarioista joissa vaikkapa Gotlanti on uhattuna Venäjän toimesta. Suomessa vastaavaa on vaikea kuvitella, kun politiikan raskas sarja istuvaa presidenttiä myöten piikittelee tutkijoita jotka erehtyvät pohtimaan julkisuudessa vastaavia skenaarioita (esim. Ahvenanmaa).
Kuitenkin, jos vaikkapa liittoutumisen hyödyistä ja haitoista puhutaan muutenkin kuin yleisellä tasolla, keskustelua uhkakuvista ja uhkaskenaarioista on vaikea välttää. Miten tämän voi tehdä joutumatta syytetyksi pelottelusta tai tulematta leimatuksi russofobiseksi tuomiopäivänprofeetaksi? Tai tulevien sotien juoksuhautoja kaivavaksi sotahulluksi?
Uskoakseni osa poliitikoista vaikenee ulko- ja turpoaiheista lähes kokonaan juuri sen vuoksi, että leimakirves heiluu heti kun puheet poikkeavat virallisesta liturgiasta. Miten kummassa tällaisen epänormaalin, tukahduttavan ilmapiirin voi ylipäänsä muuttaa, ellei poliitikoilla itsellään ole selkärankaa lähteä murtamaan luutuneita tapoja?
Arka aihe johon ei ehkä ole helppoja vastauksia… mielipiteesi olisi silti mukava kuulla.
Olen turpo-optimisti. Venäjä ja Nato ovat vaikeita aiheita, mutteivät revi keskustelua kuten vaikkapa maahanmuuttokysymykset.
Turvallisuuspolitiikkaa koskeva keskustelu on ottanut viime vuosien aikana aimo askelia. Mielestäni kriittistä massaa alkaa jo yllin kyllin olla hyviin ja rakentaviin keskusteluihin.
Jos keskustelu alkaisi mennä sivuraiteelle, yrittäisin itse sivuuttaa leimakirveet ja henkilökohtaisuudet, ja pysyä edelleen asiassa. Paksua nahkaa kannattaa kasvattaa.