Suomessa suhtaudutaan herkkähipiäisesti oman maan historiaan. Olen itsekin ajautunut melko kovaäänisiin keskusteluihin esimerkiksi suomettumisesta ja Suomen yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Kansakunnan viralliseen kaanoniin Suomessa ei kuitenkaan pakoteta uskomaan. Onneksi.
Esimerkiksi Venäjällä, Unkarissa ja Puolassa lähes uskonnollisviritteinen virallinen historiakuva, kaanon¹, on noussut viime vuosina vallitsevaksi. Historian ”väärentäminen” ja historiallisten tapahtumien ”kunnian” väheksyminen yritetään estää erilaisilla komissioilla ja säädöksillä. Historiasta on tullut keskeinen osa politiikkaa ja samalla myös ulkopolitiikkaa.
Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi on otollinen aika puhua historiapolitiikasta. Yksinkertaistetusti historiapolitiikka tarkoittaa historian käyttämistä nykypolitiikan pönkittämiseen orwellilaisesti: Se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Se, joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.
Parlamentit ja tuomioistuimet historiankirjoittajina
Kaanonhistorian kansallismielisyys aiheuttaa kitkaa kansainväliseen politiikkaan. Reilu sata vuotta sitten tapahtunut armenialaisten kansanmurha tai toisen maailmansodan holokausti ovat esimerkkejä siitä, miten eri maiden parlamentitkin edelleen äänestävät kansainvälisen historian tapahtumista sen sijaan, että keskittyisivät olemassa olevien ongelmien ratkaisemiseen.
Myös oikeuslaitoksia käytetään historiapolitiikassa: Venäjän korkein oikeus tuomitsi viime vuonna laittomaksi sen sanomisen, että Neuvostoliitto miehitti itäisen Puolan syyskuussa 1939. Olen miettinyt, miten Suomessa suhtauduttaisiin vastaavaan tuomioon, jos se koskisi talvisodan alkamista.
Itsenäisyyden juhlavuoteen liittyen on pohdittu myös sitä, voisiko historia-argumentein kiistää Suomen itsenäisyyden. Jos joku sellaista yrittäisikin, moisen argumentoinnin soisi meillä valuvan kuin veden kansallislintumme selästä.
Samalla tavoin käy yleensä sille historiasta oppimiselle: ei siitä opi. Historia auttaa kuitenkin ymmärtämään maiden ja kansojen kohtaamista ja niiden välistä vuorovaikutusta. Se avaa myös oven eri osapuolien kokemuksiin, ongelmiin ja kärsimyksiin. Sen vuoksi historian ovi kannattaa jättää auki.
—–
1. Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen on kuvannut kaanon-historiankirjoitusta mainiosti Historiallisessa aikakauskirjassa (3/2016) julkaistussa artikkelissa.