26.11.1939 Neuvostoliitto väitti neljän sen sotilaan kuolleen Mainilan rajakylässä Suomen puolelta tulleeseen tykistötuleen. Talvisota alkoi neljä päivää myöhemmin Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen. Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet, että kyseessä oli Neuvostoliiton itse lavastama tykistö-isku, jonka tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä.

79 vuotta myöhemmin Ukrainan YK-suurlähettiläs Volodymyr Jeltshenko viittasi Mainilaan todetessaan Venäjän käynnistämään selkkaukseen Kertsinsalmessa tapahtuneen juuri laukausten vuosipäivänä.

Usein on todettu, että voittaja kirjoittaa historian.

Historiaa pyritään hyödyntämään samalla tavalla kuin kansainvälistä oikeutta. Niillä perustellaan ja haetaan hyväksyntää omille toimille. Sekä Ukraina, että Venäjä ovat Kertsinsalmen tapauksessa viitanneet kansainvälisen oikeuteen ja todenneet toisen osapuolen rikkoneen sen periaatteita vastaan.

Historia kirjoitetaan uudestaan

Aikakaudella jossa kaikkea voidaan kyseenlaista, mukaan lukien tiede ja tutkimus, myös historiasta on tullut vapaata riistaa. Ongelmatonta tämä ei ole, sillä historiaa käytetään sumeilematta informaatiovaikuttamisen välineenä.

Russia Today:n Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja (erosi kohun jälkeen) tviittasi kuvia jossa Stalinin vankileirejä Gulageja verrattiin kesäleireihin.

Mutta tapahtuu tätä EU-maissakin. Puolassa ei ole käsitelty toisen maailmansodan tapahtumia avoimesti ja on kriminalisoitu puolalaisten myötävaikuttamisen juutalaisten joukkotuhoon esiin nostamisen.  Unkarissa puolestaan pääministeri Viktor Orbánin johdolla pyritään kirjoittamaan historia sillä tavalla uudestaan, että suomalaisugrilaiset juuret häivytetään ja luodaan vaihtoehtoinen historiallinen tarina antiikin Kreikkaan ulottuvista juurista.

Suomen osalta esillä ovat olleet Venäjän Karjalassa tapahtuneet Sandarmohin kaivaukset. Sandramohissa teloitettiin Stalinin vainoissa tuhansia ihmisiä. Tämä taas sopii huonosti nyky-Venäjän tarinaan, jossa Venäjä on uhri ja vääryyden tekijät löytyvät oman maan rajojen ulkopuolelta. Sandramohissa on järjestetty kaivauksia, joiden poliittiseksi tarkoitusperäksi arvioidaan todistaminen, että paikalla olisi suomalaisten teloittamia puna-armeijan sotilaiden jäänteitä. Suomalaiset aihetta tutkineet historioitsijat ovat kuitenkin olleet yksimielisiä siitä, ettei Suomen armeijan toteuttamia vankien laajamittaisia teloituksia alueella tapahtunut.

Ensi vuoden alkupuolella Venäjällä on elokuvateattereihin puolestaan tulossa Petka niminen elokuva, jossa kerrotaan venäläisten kokemista karuista kohtaloista julmien suomalaisten vankileireillä.

Miksi tätä tehdään?

Kaikella tällä pyritään rakentamaan tarina, jossa Suomi toisessa maailmansodassa oli fasistinen valtio, joka tähtäsi venäläisten tuhoamiseen.  Samalla korostetaan venäläisten olleen uhreja ja sankareita, jotka pelastivat maailman fasisteilta.

Tämän pohjalta voidaan, jos näin halutaan, rakentaa silta nykypäivään ja todeta, että Suomella edelleen on samankaltaisia pyrkimyksiä ja Venäjän toimenpiteet suojautuakseen tältä ovat perusteltuja.

Historia ei siis ole vain menneisyyttä, vaan voi olla myös informaatio- tai muun operaation väline ja peruste.

Suomen kannalta on tärkeätä, että olemme valppaita ja aktiivisia. Emmehän halua, että joku muu kirjoittaa historiamme uudestaan.