Naton ja Venäjän suhteilla on suuri merkitys Suomen turvallisuudelle. Niiden seurantaan ja siitä raportointiin on tämän blogin kirjoittajakin vuodattanut monta hikikarpaloa ja tehnyt ympäripyöreitä päiviä.
Monenlaista on tapahtunut viime aikoina Naton ja Venäjän suhteissa. Näiden kahden pelaajan poliittinen yhteistyöelin, Nato-Venäjä –neuvosto, ei kuitenkaan ollut kokoontunut lähes kahteen vuoteen ennen viime viikon keskiviikkoa (20.4.). Kokouksen toteutuminen oli monen odottama positiivinen uutinen.
Neuvoston kokoontuminen on Suomenkin etujen mukaista, vaikkei Suomi siihen itse kuulu. Viime päivien tapahtumat Itämerellä osoittavat, että Naton ja Venäjän välinen dialogi on välttämätöntä jännityksen liennyttämiseksi tai ainakin sen hallitsemiseksi.
Kylmän sodan haamut
Itämeren tilanne on jo pari vuotta ollut jännittyneempi kuin kertaakaan kylmän sodan päättymisen jälkeen. Jännitys heijastaa Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutosta, mikä on näkynyt selkeimmin keväällä 2014 alkaneessa Ukrainan kriisissä. Usean länsimaisen tarkkailijan mukaan Venäjän tavoitteena on ollut Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muuttaminen ja vaikutuspiirin luominen ympärilleen.
Länsi reagoi kriisiin välittömästi: EU asetti Venäjälle talouspakotteita ja Nato puolustusliittona palasi juurilleen. Liittokunta on pyrkinyt sopeutumaan heikentyneeseen turvallisuusympäristöön ja vahvistanut jäsenmaidensa puolustusta. Nato on tehnyt tämän maltillisesti. Sen tavoitteena on, ettei oman puolustuksen vahvistaminen synnyttäisi vastatoimien noidankehää. Samanaikaisesti liittokunta on ollut hyvin tarkka siitä, että se kunnioittaa kaikkia tekemiään kansainvälisiä sitoumuksia. Näihin kuuluu myös Naton ja Venäjän välisteiden suhteiden peruskirja (Founding Act) vuodelta 1997. Venäjä kuitenkin tulkitsee toisten toimia omasta näkökulmastaan ja tarkoitusperistään käsin.
Emme ole uudessa kylmässä sodassa. Emmekä toivottavasti siihen päädykään. Kasvoin sen varjossa ja muistan blokkien mahdolliseen yhteentörmäykseen ja ydinsotaan liittyvät uhkat ja pelot liiankin hyvin. Varusmiespalvelukseni suoritin samoihin aikoihin kun Berliinin muuri kaatui. Kaikki lutviutui näin jälkikäteen ajatellen uskomattoman kitkattomasti ja onnekkaasti – ehkä liiankin. Olemme sen jälkeen ottaneet monet asiat, kuten Euroopan pysyvän rauhantilan, itsestäänselvyyksinä.
Nykyinen vastakkainasettelun aika poikkeaa onneksi monessa merkittävässä suhteessa kylmästä sodasta. Maailma ei ole jakautunut kahteen, toisilleen vastakkaiseen ideologiseen blokkiin, jotka kamppailevat maailman herruudesta. Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Sen tavoitteissa voi olla samoja piirteitä, mutta vaikuttavuus ja voimavarat eivät ole samaa luokkaa.
Nykytilanteessa on kuitenkin yksi erittäin huolestuttava piirre verrattuna kylmän sodan loppupuoleen. Se on Venäjän toiminnan arvaamattomuus, mikä vaikuttaa usein tarkoitukselliselta. Voidaankin kysyä, mikä Venäjän suurstrategia on.
Samanaikaisesti monet keskinäisen luottamuksen lisäämiseen tähtäävät toimet ja asevalvontajärjestelyt ovat lentäneet käytännössä romukoppaan. Jolleivät ne ole jo kokonaan poissa pelistä, ainakin niiden porsaanreiät ovat ahkerassa käytössä. Seurauksena on ennustettavuuden väheneminen ja vakauden heikentyminen.
Dialogia tarvitaan puolustuksen vahvistamisen lisäksi
Naton ulkoministerit päättivät jo huhtikuussa 2014, eli muutama kuukausi Ukrainan kriisin puhkeamisen jälkeen, että liittokunta jäädyttää käytännön yhteistyönsä Venäjän kanssa toistaiseksi. Samalla se päätti kuitenkin säilyttää mahdollisuuden poliittiseen dialogiin. Nato-Venäjä–neuvosto kokoontui vielä keväällä 2014 muutamaan otteeseen. Sen jälkeen vuoropuhelua ennen viime keskiviikkoa käytiin harvakseltaan vain Naton korkeiden edustajien, pääsihteerin ja varapääsihteerin, sekä Venäjän ulkoministerin ja Nato-suurlähettilään välillä.
Viime vuoden aikana liittokunnan puolella vahvistui tasaisesti käsitys, että Naton ja Venäjän vuoropuhelua tarvitaan jatkossakin – jollei muuhun, niin ainakin varmistamaan, ettei osapuolilla ole vääriä käsityksiä toistensa aikeista. Järjestelyjä tarvitaan sotilaallisista toimista, kuten sotaharjoituksista aiheutuvien mahdollisten onnettomuuksien ja niitä seuraavien kriisien tahattoman laajenemisen estämiseen.
Viime vuoden joulukuussa Naton ulkoministerikokouksessa vahvistettiin lopulta ns. kahden raiteen politiikka. Sen mukaan Nato vahvistaa yhtäältä pelotettaan ja puolustustaan. Toisaalta se käy vuoropuhelua Venäjän kanssa. Siitä lähtien Nato-Venäjä–neuvoston kokoukselle etsittiin molemmille osapuolille sopivaa ajankohtaa ja asialistaa. Tehtävä ei ollut helppo nykyisessä vastakkainasettelun ilmapiirissä. Lopulta riittävä yhteisymmärrys saavutettiin. Kokouksen asialistalle hyväksyttiin Ukrainan kriisi, sotilaalliset toimet, läpinäkyvyys ja riskien vähentäminen sekä Afganistanin turvallisuustilanteen arviointi.
Osapuolilla ei ollut etukäteen mitään illuusioita kokouksen tuloksista. Mitään läpimurtoja ei odotettu – eikä myöskään saavutettu. Kyse ei valitettavasti ollut mistään liennytyksen aikakauden alusta. Siihen osapuolten näkemyserot ovat tällä hetkellä yksinkertaisesti liian suuret. Nato ei ole valmis aloittamaan uudelleen käytännön yhteistyötä ennen kuin Venäjä ryhtyy jälleen kunnioittamaan kansainvälistä oikeutta sekä tekemiään sopimuksia.
Viime viikon Nato-Venäjä–neuvoston kokouksen suurin saavutus oli sen toteutuminen. Vuoropuhelun kanavat yritetään pitää avoinna jatkossakin, mikä on ensiarvoisen tärkeätä nykyisessä jännittyneessä ilmapiirissä. Nähtäväksi kuitenkin jää, milloin neuvosto kokoontuu seuraavan kerran. Useat Naton jäsenmaat näyttävät toivovan sen toteutumista vielä ennen Naton heinäkuussa pidettävää huippukokousta. Vuoropuheluun ja konkreettisten tulosten saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin poliittista tahtoa kaikilta osapuolilta.