Kuluneen vuoden aikana olen viettänyt liian paljon aikaa kiinalaisessa karanteenihotellissa. Vuosi sitten ajatus yksin vietetyistä viikoista suljetussa hotellihuoneessa, josta ei saa poistua ja jonka ikkunaa ei saa auki, olisi ollut käsittämätön, ehkä pelottavakin. Kiinalainen karanteenihotellikokemus ei lopulta ole ollut pelottava eikä edes ahdistava, mutta ei se silti mennyt ohi olan kohautuksella.
Herätys, kahvi (omasta lempikahvista, omasta mukista), hiit-treeni, suihku, aamiainen, töitä, kuumeen mittaus, töitä, lounas, töitä, kuumeen mittaus, töitä, bodyflow-treeni, illallinen, Netflix/jutustelua perheen ja ystävien kanssa/lukemista. Päivät soljuivat ohi nopeasti.
Mikä ärsytti?
Karanteenihotellipaketti on kaiken kattava: ruokapaketti on osa kokonaisuutta eikä vaihtoehtoja ole. Otin kasvispaketin, joten sain kolmesti päivässä kohtalaista kiinalaista kasvisruokaa, jota syödessäni toistelin: ei ruoan tarvitse aina olla hyvää. Hotelli oli jostain syystä omaksunut suomalaisen lapsiperheen ruoka-ajat: aamiainen kello 7, lounas noin kello 11 ja illallinen 16:30 mennessä. Ottaen huomioon, että perusteellisesti harkittu ja hiottu rutiinini tarkoitti aamiaista noin kello 9 aikaan, lounasta kello 13 ja illallista noin kello 19:30, söin ruokani kylmänä tai haaleana – aina! Ensimmäisen viikon jälkeen ärsytti.
Kaksi kertaa päivässä ovikello soi ja oven takana seisoi avaruusasusteinen ihminen, joka nappasi kuumeeni lennosta. Joka kerta hän sanoi kannustavasti: it is very good! Eräänä päivänä avaruusihminen otti kuumeen eikä sanonut mitään. Jäin miettimään, eikö se ollutkaan very good… Ärsytti tämä jatkuva ovikellon soittelu: halusin olla rauhassa eristyksessäni.
Mikä toimi?
Kokemus oli rutiinin riemuvoitto, joskin mietin, kuinka kauan sitä jaksaisi, jos kyseessä olisi määrittelemätön ajanjakso. Luovuttaisinko heti vai kuukauden kuluttua? Positiivista oli aika ajatella ja seurata omien ajatusten kulkua. Päivien edetessä ajatusten ympyrä pieneni meditatiiviseen suuntaan.
Kokemuksen voi nähdä harjoituksena vanhuuteen tai vankeuteen. Edellinen toivottavasti koittaa joskus ja ehkä loppumetreillä on vaiheita, jolloin ympyrät ovat pienet, ulos ei pääse ja seuraa ei juuri ole. Pärjään ehkä. Vankilaa ei toivottavasti tule kohdalle, mutta jos tulisi niin pärjäisin ehkä paitsi, että aktiviteettia ja muita ihmisiä olisi kenties liikaa ympärillä.
Vapaus (on suuri vankila…?)
Ensimmäisellä karanteenikerralla vapautumiseni aamuna heräsin aikaisin ja tunnistin välähdyksenomaisen vastahakoisuuden tunteen: en halua lähteä. Ulkomaailma tuntui niin monimutkaiselta ja vaativalta. Tuntui hassulta laittaa kengät jalkaan ensimmäistä kertaa 14 vuorokauteen. Iloitsin kuitenkin hurjasti ulkoilmasta, palasin arkeeni, mutta nukuin seuraavat viikot huonosti ja näin painajaisia paoista, jotka eivät onnistuneet. Nyt luen toiveikkaana rokotusuutisia: jospa en enää koskaan joudu karanteeniin. Todennäköisesti kuitenkin joudun ja pärjään kyllä. Osaan jo varautua huonoihin öihin ja painajaisiin.