Patikoijille ja vaelluksesta kiinnostuneille Peking on mitä mainioin matkustuskohde. Ulkomaiset mielikuvat harmaasta savusumun kyllästämästä kaupungista eivät ole täysin vääriä, mutta ne kätkevät alleen paljon positiivista, kuten Pekingin upean luonnon.
Pekingissä asuvalle luontokosketus on tarpeen, sillä elämä hektisessä ihmisvälinässä ja kakofonisen liikenteen parissa on henkisesti stressaavaa. Toimistostamme katsottuna kaupunki levittäytyy jokaiseen ilmansuuntaan kahdeksankaistaisina teinä ja loppumattomina talojen ryppäinä, eikä luontoa juuri näy.
Matka lähimmälle vaellusreitille ei kuitenkaan ole kuin tunnin matkan päässä. Nykyään vuorille pääsy on tehty suorastaan naurettavan helpoksi – länteen suuntaavat metroreitit tuovat patikoijan lähestulkoon vuoren juurelle, mistä on helppo edetä varsinaiseen kohteeseen.
Moottoritiet vaihtuvat kinttupolkuun
Kuudennen kehätien ulkopuolella liikenteen ja kaupungin melu on kuin muisto vain. Täällä leveät moottoritiet ovat vaihtuneet kapeisiin, vuoren rinteillä kiemurteleviin teihin. Näkymää halkoo pilvenpiirtäjien sijasta vuorenhuippujen täplittämä horisontti ja ammoisten jokien kaivertamat rotkot. Siellä täällä voi nähdä myös vilauksen ”kymmenen tuhannen lin” muurista eli Kiinan muurista.
Asutus on muuttunut kyliksi, jotka reunustavat tiheästi pellonreunoja ja maaseututeitä. Suomen maaseutuun verrattuna Kiinan ihmispaljous näyttäytyy maaseudullakin ahtaana asumisena. Retkeilijän kannalta tämä on hienoa, sillä vettä ja ruokaa ei tarvitse kantaa kilokaupalla mukana, koska kotiruokaa tarjoavia majataloja ja ravintoloita löytyy jokaisesta kylästä.
Betoniviidakosta kasvillisuuden keskelle
Metsäpolulle siirryttäessä huomio kiinnittyy Suomen luonnosta poikkeavaan kasvillisuuteen, joka erottuu yllättävällä rehevyydellään. Keväisin kasvillisuus puhkeaa ihmeelliseen emeraldin vihreään loistoon. Talvet ovat taasen kuivia ja tuulisella säällä joutuu helposti auringon polttamaksi. Patikointia voi täällä harrastaa ympäri vuoden, kunhan vain talvella pukeutuu tarpeeksi lämpimästi.
Patikointi on kuitenkin parasta kesällä, jolloin betoniviidakon kuumuus ja kosteus vaihtuvat nopeasti metsien ja puiden kutsuvaan viileyteen.
Huiput eivät ole korkeita ja ne ovat helppoja kiivetä näkymien palkitessa uurastuksen. Pekingin korkein huippu on 2300 metriä merenpinnan yläpuolella, ja useimmat huiput yltävät kilometrin korkeuteen. Ryteikössä ei tarvitse tarpoa, sillä useilla vuorilla kapuaminen on tehty rappusilla ja tampatuilla poluilla niin vaivattomaksi kuin mahdollista.
Elämyksiä arjen tutkimusmatkailijoille
Kiinan omalaatuisuuteen törmää myös patikoidessa. Tuhansien vuosien historia ja kulttuuri näyttäytyvät temppelien, raunioiden, alttarien, teattereiden ja monumenttien häkellyttävänä määränä. Umpimähkäänkin valitulta umpeen kasvaneelta polulta löytyy suurella todennäköisyydellä jotain vanhaa: talojen perustuksia, kaiverruksia tai patsaita.
Mistään kielletyn kaupungin palatsien veroisesta loistosta ei ole kyse, mutta eväiden nauttiminen ja lepohetken pitäminen satoja vuosia vanhojen temppeliraunioiden lomassa on pysäyttävä kokemus.
Omat suosikkini lyhyille päivävaelluksille ovat Yunmengin rotko (云蒙峡), Feeniks-kukkuloiden (凤凰岭) eteläinen vaellusreitti sekä hopeavuori (银山塔林). Näissä luonnonparatiiseissa unohtaa tehokkaasti, että paikoin saasteusvan peittämä hektinen jättikaupunki on vain kymmenien kilometrien päässä.
