Vietimme joulunalusviikon telttaillen Krugerissä, Etelä-Afrikan suurimmassa luonnonpuistossa. Ensimmäisenä iltana poika luuli saaneensa skorpionin piston. Naapuri löysi omasta teltastaan käärmeen. Lämpötila nousi jo aamusta miltei neljäänkymppiin, ja hiki virtasi telttaa kasatessa. Loppuviikosta norsuja ja leijonia, muista nelijalkaisista puhumattakaan, oli tullut nähtyä niin paljon, että takapenkkiä kiinnostivat enemmän iPadin virtuaalieläimet. Mutta sitten: ne laukaukset, joita kuulimme parinakin päivänä. Muistui mieleen, että Krugerissä käydään sotaa, jonka lonkerot ulottuvat ympäri maailman.

Krugeria – kuten muitakin eteläisen Afrikan luonnonpuistoja – piinaava salametsästys kytkeytyy laittomaan villieläinten kauppaan, maailman neljänneksi suurimpaan rikollisen bisnekseen. Etelä-Afrikassa sen tunnetuimpia uhreja ovat norsut ja sarvikuonot, vähemmän tunnettuja mm. muurahaiskäpy ja merikorva. Sarvikuonoista puhutaan Etelä-Afrikassa ehkä eniten, eikä ihme – maassa tapetaan noin 15–20 sarvikuonoa viikossa, kaksi kolmasosaa niistä Krugerissä. Krugerin sota salametsästäjiä kohtaan on myös maailmanlaajuisesti merkittävä, sillä kaikista jäljellä olevista sarvikuonoista suurin osa asuu Etelä-Afrikassa. Uhanalaisia pensassarvikuonoja (black rhino) on maailmassa enää reilut 5000, isosarvikuonoja (white rhino) noin 20 000.

Sotaa luonnonpuistossa

Krugerissä on otettu käyttöön kovat keinot salametsästäjiä vastaan. Riistanvartijoiden, poliisin ja armeijan yhteisoperaatio päivystää puistossa jalan, autoissa ja ilmassa vuorokauden ympäri. Raskaan aseistuksen ja uusimman teknologian lisäksi salametsästäjiä vastaan taistellaan – ensimmäisenä maailmassa – laskuvarjoilla maahan hyppäävin koirin. Puistossa toimii jatkuvasti arviolta 12–15 eri salametsästäjäporukkaa. Erityisesti Krugerin 350 km pituinen raja Mosambikin kanssa vuotaa. Salametsästäjillä on raskaat aseet, ja riistanvartijoilla on oikeus avata tuli heidät kohdatessaan.

Eteläafrikkalaisia huolestuttaa eläinkannan – ja sitä myötä turismin – romahtamisen myötä myös se, mitä kaikkea laittomalla villieläinkaupalla rahoitetaan: korruptiota, huume- ja asekauppaa, ehkä terrorismiakin. Endangered Wildlife Trust arvioi, että maassa 2008–2014 tapettujen sarvikuonojen arvo oli 1,3 miljardia randia, noin 90 miljoonaa euroa. Summaan eivät sisälly vuodesta 2007 kiihtyneen salametsästyksen aiheuttamat lisääntyneet turvallisuuskulut. Myös yksityisille luonnonpuistojen omistajille sarvikuonot ovat iso kustannus, joka on nieltävä, sillä turistit haluavat nähdä ”big fiven”. Osa puistoista sahaa sarvet nukutuksessa pois, varotoimenpiteenä salametsästäjiä vastaan. (Sarvi on keratiinia, kuten kyntemme, joten se kasvaa ajan myötä takaisin.) Etelä-Afrikka suunnittelee myös lennättävänsä satoja sarvikuonoja turvaan naapurimaihin, erityisesti Botswanaan.

Salametsästykseen pätevät pitkälti samat argumentit kuin huumekauppaan. Sarvikuonojen yksityisomistajat ja myös jotkut luonnonsuojelijat ovat vaatineet lupaa sarvikuonon sarven kauppaamiseksi. Vastaavalla tavalla monet eteläafrikkalaiset kannattavat norsunluun kansainvälisen kaupan sallimista. Näin saataisiin kitkettyä järjestäytynyttä rikollisuutta ja katettua osa sarvikuonojen pitämisen hurjasti kasvaneista kustannuksista, kun eläimille on palkattava aseistetut vartijat.

Uusia tuotteita, kysynnän mukaan

Hyviäkin uutisia salametsästysrintamalta on. Tapettujen sarvikuonojen määrä näyttää pudonneen hieman sekä 2015 että 2016 – tosin norsujen salametsästys näyttää jälleen kiihtyneen. Erinomainen uutinen norsujen ystäville oli Kiinan loppuvuonna ilmoittama päätös lopettaa kaikki norsunluun kauppa vuoden 2017 loppuun mennessä. Tämän toivotaan laskevan kysyntää selvästi, vaikka norsunluun kansainvälinen kauppa onkin ollut kiellettyä jo miltei 30 vuotta.

Kieroutuneen ihmismielen kyky innovoida uusia tuotteita Afrikan eläinkuntaa hyväksikäyttäen näyttää kuitenkin loputtomalta. Leijonanluujauhetta, anyone? Etelä-Afrikassa lomailevia kehottaisin välttämään leijonafarmeja, joissa pääsee silittämään tai ruokkimaan suloisia, orvoiksi väitettyjä pentuja. Nämä ovat yleensä pentutehtailun tuotteita, ja turisteilta saaduilla tuloilla kasvatetaan pentu aikuiseksi. Sen jälkeen se päästetään pariksi vuorokaudeksi ”vapauteen”, höynäyttämään toista turistia, metsästäjää, joka luulee ampuvansa aidon villieläimen. Metsästäjän vietyä taljan kotiin muistona leijonankasvattaja voi myydä eläimen luut. Niillekin on kysyntää Aasiassa, jossa kaivataan korvaavaa tuotetta tiikerituotteille – tiikerit kun ovat sukupuuton partaalla.