Kriisien ja konfliktien luonne muuttuu vauhdilla. Vaikutukset ovat tulleet uudella tavalla osaksi eurooppalaista todellisuutta. Mutta elämmekö poikkeuksellista vai tavallista aikaa? Olipa normaali mitä hyvänsä, uhkakuvien vietäväksi ei auta antautua.
”Sodan vitsaus” ja ”ihmiskunnan sanomattomat kärsimykset” ovat viime aikoina tehneet paluun eurooppalaiseen tietoisuuteen. YK:n peruskirjan johdanto on kertauslukemisen arvoinen, ei ainostaan maailmanjärjestön 70-vuotisjuhlien vuoksi. Moni San Franciscossa keväällä 1945 muotoiltu lause tuntuu kovin ajankohtaiselta myös vuonna 2015.
Elämmekö poikkeuksellista vai tavallista aikaa? ”Uusi normaali” on luonnehdinta, jonka yhä useammin kuulee. Aikalaisen on aina vaikea nähdä paikkaansa historian suuressa virrassa, mutta jonkin uuden kynnyksellä taidamme todella olla.
Ellemme jo ole astuneet kynnyksen ylikin.
Itse olen viime aikoina päätynyt eri kollegojen kanssa pohtimaan sitäkin, onko kyseessä paremminkin vanha normaali. Oliko se verrattain rauhallinen ja vakaa aika, jota totuimme pitämään tavallisena, sittenkin poikkeus? Kriisien ja konfliktien luonne toki muuttuu vauhdilla, mutta onko niiden jatkuva läsnäolo lopulta normaalia maailmanpolitiikan arkipäivää, jonka vain erheellisesti luulimme kuuluvan menneisyyteen?
Nostalginen ajatus nykyhetkeä edeltäneestä viattomuuden ajasta, johon esimerkiksi Simon Kuper viikonlopun mainiossa FT-kolumnissaan viittasi, on sekin silti harhaanjohtava. Ei 1990-luku pelkkää harmoniaa ja optimismia ollut, ei edes Euroopassa.
Entinen Jugoslavia riittäköön todisteeksi päinvastaisesta.
Yksi tärkeä oppi historiasta lienee se, etteivät ihmiskunnan yhteiselon kulta-ajat koskaan ole toteutuneet automaattisesti. Rauhan ylläpitäminen on aina vaatinut työtä, viisautta, päättäväisyyttä, uhrauksia, luottamusta ja kompromisseja. Niitä se vaatii nytkin. Ja mahdollista se on myös tulevaisuudessa, siinä missä ennenkin.
Vaikka maailma on monilla mittareilla parempi paikka kuin koskaan ennen, meillä ei ole varaa suhtautua siihen itsestäänselvyytenä. Ja vaikka monet uutiset ovat synkkiä, ei meillä myöskään ole varaa lamaantua niiden edessä sen enempää kuin antautua uhkakuvien vietäväksi. Rauhaa ja turvallisuutta on jatkuvasti rakennettava, uudestaan ja uudestaan. Yhdessä muiden kanssa se onnistunee paremmin kuin yksin. Se ainakin on vanhaa normaalia, jos mikä.
* * *
Tämän blogin tarkoituksena on jatkossa omalta pieneltä osaltaan vilkastuttaa suomalaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Avauksillani yritän tuoda esiin erilaisia, toivottavasti aika ajoin tuoreitakin näkökulmia kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen. Blogialusta on ulkoministeriön, mutta mielipiteet tietysti omiani.
Asiallista vuoropuhelua ei maailmassa ole liikaa. Tämä koskee yhtä lailla valtioita kuin meitä yksittäisiä ihmisiä. Muita huomioimalla ja keskustelemalla oppii yleensä enemmän kuin omaa ääntään kuuntelemalla. Ilman osallistujia tämäkin blogi jää yhdeksi tyhjyyteen huutavaksi monologiksi muiden joukossa. Rakentava ja rauhallinen keskustelu on siis lämpimästi tervetullutta – sekä blogin kommenttiosiossa että Twitterissä (#rauhanrakennuksesta).
Jäin miettimään, että mitä ”uhkakuvien vietäväksi ei auta antautua.” mahtaakaan tarkoittaa? TP Niinistöhän on antanut hieman vastaavia lausuntoja, joten käyttämäsi ilmaus ei liene sattumaa?
Tarkoittaako se sitä, ettei uhkakuvista pidä keskustella? Ainakaan julkisesti? Tämähän tuntuu olevan esim. TP Niinistön linja.
Jos uhkakuvista keskustelua ei ”sallita” (ts. edellytetään itsesensuuria), niin mitä hyötyä koko turpo-keskustelusta on?
Jos uhkakuvista voidaan keskustella, niin milloin olemme niiden vietävänä? Missä menee raja? Kuka määrittelee rajan?
Vai onko kyseessä jälleen yksi tyhjä hokema, jonka ei ole tarkoituskaan tarkoittaa mitään? Siis samanlainen kuin paljon viljelty ”X kriisiin ei ole sotilaallista ratkaisua!”
Todellisessa maailmassa – siinä josta Suomen turpo-keskustelussa niin harvoin puhutaan suoraan – kriisejä on ratkottu niin sotilaallisesti kuin neuvottelemallakin. Niinpä em. mantran hokeminen kertoo joko esittäjänsä jalon toiveen ja/tai hänen kantansa siihen millainen turpo-puhe on oikeaoppista.
Onko esittämäsi ”uhkakuvien vietäväksi ei auta antautua.” jälleen uusi Suomalaisen turpo-keskustelun mantra jonka avulla määritellään mikä on asiallista ja hyväksyttävää turpo-keskustelua ja mikä ei?
Toinen kysymys johon en ole koskaan saanut tyydyttävää vastausta kuuluu:
Tuleeko jossain vastaan raja, jossa rauhanponnistelut on vain todettava turhiksi? Kannattaako esim. ISIS:n (tai oikeammin IS:n) kanssa neuvotella?
Entä Venäjän? Sehän pettää jo tekemänsä sopimukset kerta toisensa jälkeen. Ts. mitä hyötyä on neuvotella jos jo etukäteen tiedetään, ettei toinen osapuoli todella halua rauhaa ja tulee pettämään sopimuksessa antamansa lupaukset?
Ei kai neuvotteleminen voi olla itsetarkoitus? Keskustelujahan voi käydä muutoinkin. Siis ilman, että on tarkoitus sopia mistään.
Hei, kiitos viestistäsi. Itsesensuurin asialla en suinkaan ole. Keskustelun kieltämiseen tai ”ainoan oikean” hyväksyttävän keskustelun määrittelemiseen minulla ei ole mitään halua, moiseen tarvittavista lihaksista puhumattakaan.
Rajanveto esiin nostamissasi kysymyksissä on tietysti hankalaa. Vietäväksi antautumisen välttämisellä tarkoitin tässä lähinnä sitä, ettei uhkiin, riskeihin ja niiden väistämättömään toteutumiseen kannata suhtautua liian kohtalonuskoisesti. Viisaalla politiikalla ja yhteistyöllä asioille voi yleensä tehdä jotain, kääntää kehitystä kohti parempaa.
Kriisien erilaisista ratkaisumalleista kanssasi on helppo olla samaa mieltä: tapoja on historian saatossa ollut erilaisia ja niin on varmasti jatkossakin. Yhtä kaikkiin tilanteisiin sopivaa patenttiratkaisua ei ole. Hyvän (tai edes vähiten huonon) reseptin löytäminen kuhunkin kontekstiin kunakin hetkenä on sitä korkeimman asteen valtioviisautta. Rauhanponnisteluja en silti missään yhteydessä kovin herkästi lopettaisi. Sopimiseen perustuva ratkaisu kun kai kuitenkin usein on lopulta myös se kestävin.
Petri, kiitos vastauksestasi.
Kohtalonusko uhkakuvien edessä on toki typerää. Mutta kai uhkat on kuitenkin tunnistettava ennen kuin sitä viisasta politiikkaa ja yhteistyötä kehityksen kääntämiseksi voidaan miltään rationaaliselta pohjalta tehdä? Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, viisautta on varautua myös siihen, että ponnisteluista huolimatta uhkat voivat realisoitua.
Omasta mielestäni Suomen ongelmana on jääräpäinen tosiasioiden kieltäminen / torjunta ja siitä seuraava haluttomuus tai kyvyttömyys käsitellä uhkakuvia. Ehkä keskustelu kulisseissa on realistisempaa, mutta julkisesta keskustelusta realismia saa hakemalla hakea. Yleensä siihen sortuvat saavat kuulla kunniansa nopeasti (esimerkkinä vaikkapa Torsti Siren, Carl Haglund ja nyt viimeisimpänä Ahvenanmaata koskenut keskustelu.)
Mistä pääsemmekin avauksesi teemaan. Onkohan niin, että mm. ylimmän poliittisen johdon harrastama julkinen toiveajattelu ja realistisen keskustelun torppaaminen on tuudittanut meidät turvallisuuden illuusioon? Kun asioita kääritään jatkuvasti pumpuliin, mikä tahansa realistinen puhe alkaa kuulostaa äärimäiseltä ja radikaalilta. Suomen julkista turpo-keskustelua hallitsee edelleen ”väärä” normaali.
Muistan vielä keskustelun ja argumentit joilla Samuel P. Huntingtonin teoria sivilisaatioiden törmäyksestä torjuttiin. Näin maallikkonakin oli helppo nähdä, että hänen argumenttejaan ei haluttu hyväksyä – ei sen vuoksi että ne olisivat olleet huonoja, vaan sen vuoksi, että niiden seurauksista ei pidetty. Samaan aikaan Fukuyaman teesit hyväksyttiin melko yleisesti. Ehkä siksi, että niiden seuraukset herättivät toiveikkuutta päinvastoin kuin Huntingtonin sanoma?
Huntington on muuten mielestäni ajankohtaisempi kuin koskaan.
Monia tärkeitä ajatuksia, kiitos. Tosiasioiden tunnustamisen tärkeyttä harva tietoisesti kiistää, mutta toiveikkuutta herättävän tarinan houkuttelevuus taitaa olla varsin inhimillistä. En kuitenkaan yhdy arvioosi siitä, että tämä jotenkin aivan erityisesti Suomea vaivaisi.
Fukuyama-Huntington-uusintaottelu näyttäisi tosiaan tänään melko erilaiselta kuin alkuperäinen pari vuosikymmentä sitten. Pitääpä ihan omakohtaisestikin kokeilla, miltä nyt uudelleen luettuina vaikuttavat.
Kiitos blogiavauksesta! Yksi vaihtoehto tarkastella uhkia on tehdä analyyttistä jakoa riskeihin ja haasteisiin. Uhkien käsittäminen riskeinä viittaa usein varautumiseen ja sopeutumiseen,ja sisältää oletuksen, ettei riskitekijään voi käytännössä vaikuttaa. Haaste taas edellyttää määritelmällisesti vastausta: siihen on tartuttava ja ongelma pyrittävä ratkaisemaan. Näin ei olla pelkästään uhkakuvien tai riskimallien ”vietävänä”. Käsitteistä johdettavat politiikkalinjat ovat hyvin erilaisia.
Olet oikeassa, ihmiset noin ylipäänsä ovat taipuvaisia uskomaan, että kaikki jatkuu suurin piirtein entiseen malliin. Lisäksi uhkakuvien maalailu yhdistetään helposti (ja usein aiheellisesti) tuomiopäivän profetioihin, salaliittoihin ja ylivilkkaaseen mielikuvitukseen. Kun tähän vielä lisätään arvovaltaisten mielipidevaikuttajien harrastama hyssyttely, niin on kovin helppoa ja vaivatonta sivuuttaa uhkakuvia tukevat tosiasiat sattumina, yksittäistapauksina jne.
En muuten pitänyt tätä *erityisesti* Suomen ongelmana, vaan Suomen ongelmana täysin riippumatta siitä onko vastaava ongelma olemassa muualla. Tässä asiassa hyvä EU -keskitaso ei välttämättä ole asema johon kannattaa olla tyytyväinen 🙂
Petri, kiitos vielä mielenkiintoisesta blogista ja keskustelusta.
Hyödyllinen analyyttinen tarkennus, Juhana. Ja keskitasoa parempaan on aina syytä pyrkiä.