Olen saanut todellisen lentävän lähdön työhöni Maailmanpankin johtokunnassa. Maailmanpankkiryhmän uuden strategian laatiminen ja sen myötä toteutettavat suuret uudistukset ovat kiireisimmässä vaiheessaan ja niitä koskevia keskusteluja on käyty koko kesän lähes päivittäin. Myllerrys organisaatiossa on aikamoinen, kun samaan aikaan uudistetaan sekä työn sisällön painopisteitä että menettelytapoja ja organisaation rakenteita.
Lisäksi olen jo ehtinyt olemaan mukana käsittelemässä useita hankkeita, maaohjelmia ja toimintalinjauksia.
Olen viime viikkoina miettinyt paljon köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Olemme asettaneet itsellemme tavoitteen, että kenenkään ei pitäisi joutua elämään alle 1,25 dollarilla päivässä. Mittaamme köyhyyttä dollareilla, mutta tosielämässä siihen sisältyy tietysti paljon enemmän ulottuvuuksia.
Maailmanpankin laskelmien mukaan tämän symbolisen rajan ylittäminen on ihmiskunnalle todellakin mahdollista vuoteen 2030 mennessä, mutta se edellyttää tehokkaita toimia koko kansainväliseltä yhteisöltä.
Tavoite on kunnianhimoinen, sillä äärimmäisessä köyhyydessä elää edelleen 1,2 miljardia ihmistä, eli reilu 20 prosenttia maailman väestöstä. Vaikka köyhyyttä on onnistuttu kuluneen kahden vuosikymmenen aikana vähentämään merkittävästi (vuonna 1990 köyhiä oli 1,9 miljardia ja noin 43 prosenttia), on tahtia kyettävä kiristämään tavoitteen saavuttamiseksi.
Samalla Maailmanpankkiryhmä on ensimmäistä kertaa asettanut tavoitteekseen myös hyvinvoinnin tasaisemman jakautumisen sekä kestävän kehityksen. Kaikki tämä tuntuu helpolta paperilla, mutta muuttuu paljon monisyisemmäksi, kun joudun ottamaan kantaa siihen, miten näitä tavoitteita parhaiten edistetään eri maissa tai yksittäisten hankkeiden avulla.
Ensimmäisen puheenvuoron käyttäminen johtokunnan pöydän ääressä tuntui tietysti jännittävältä, etenkin kun aloitukseni osui suurten strategisten kysymysten käsittelyn aikaan. Suuren organisaation tavoille tottumiseen menee myös aikansa. Toisaalta jälleen kerran olen saanut huomata, että työtoveruus ja yhteistyö rakentuvat samoista elementeistä riippumatta organisaation koosta tai siitä, missä päin maailmaa ollaan. Olen kokenut työilmapiirin Maailmanpankissa rakentavaksi ja minut on otettu sydämellisesti ja arvostaen vastaan.
Kesän aikana olemme myos siirtäneet koko perheemme elämän tänne Washingtoniin, ja nyt totuttelemme uuteen kotiin, kouluihin ja ympäristöön.
Kolmevuotinen kauteni Maailmanpankissa osuu todella mielenkiintoiseen aikaan, sillä sekä pankki itse että maailma sen ympärillä ovat suuren muutoksen tilassa. On suuri etuoikeus ja haaste saada olla mukana muokkaamassa pieniä ja suuria askeleita tässä muutoksessa.
Olen myös ylpeä siitä, että saan edustaa Pohjoismaita ja Baltian maita, sillä ryhmällämme on todella hyvä maine ja paljon annettavaa kansainvälisessä yhteistyössä. Kokemus on sen verran ainutlaatuinen, että haluan jakaa sen kanssanne kirjoittamalla havaintojani tähän blogiin.
Haluan muistuttaa lukijoita, että tässä blogissa esitettävät ajatukset ovat omiani, eivätkä edusta Maailmanpankin johtokunnan tai Suomen hallituksen kantoja. Suomen hallituksen linjasta Maailmanpankissa vastaa valtiovarainministeri Jutta Urpilainen yhteistyössä kehitysministeri Heidi Hautalan kanssa. Lisätietoja Suomen linjauksista antavat valtiovarainministeriön ja ulkoasiainministeriön virkamiehet.
