Nykyisessä asemamaassani Kosovossa on käytännössä rauha, vaikka suhteet viereiseen Serbiaan ovat lievästi sanottuna tulehtuneet. Molemmat maat piinaavat toisiaan. Viime lokakuussa Kosovon pääministeri Ramush Haradinaj laittoi 100 prosentin tuontitullin Serbian ja Bosnia-Herzegovinan tuotteille. Moni ei tästä iloinnut. Olihan se CEFTA-alueen sääntöjen ajatuksen vastaista ja varsinkin Kosovolle ystävällisille EU-maille myös negatiivista, sillä tuotamme siellä paljon tuotteita, ei niinkään Suomi, mutta esimerkiksi Luxembourg ja Kroatia.

Tämä tullin asettaminen oli poliittinen päätös ja laski sekä Serbian että Bosnia-Herzegovinan tuontia Kosovoon huomattavasti, noin 99 prosenttia. Päätös oli tehty alun perin poliittisin syin, koska Serbia pyrki kaikin tavoin estämään Kosovon Interpol-jäsenyyden. Jo aiemmin Serbia oli erilaisilla säännöksillä vaikeuttanut Kosovon tuontia. Nyt kauppavaihto Kosovon ja Serbian välillä on alhaisella tasolla, eivätkä mainitut toimet todellakaan auta kauppaa  maiden välillä. Ei myöskään ole nähtävissä selviä merkkejä siitä, että Kosovon tuottavuus olisi lisääntynyt tullin asettamisen jälkeen. Molempien maiden talouskehitykselle on ollut haittaa ns. pienestä kauppasodasta, jota käydään poliittisin perustein. Se ei ole myöskään avittanut kummankaan maan EU-pyrkimyksiä, Serbian jäsenyysneuvotteluja, ei edes Kosovon viisumivapautta, eikä myöskään kahden maan välistä EU:n fasilitoimaa dialogia.

Miksi maat toimivat näin epärationaalisesti? Ehkä siksi, että vaikka rauha periaatteessa on olemassa, se ei ole juurtunut ihmisten mieliin ja toisaalta ajatellaan, että hankaloittamalla toisen maan toimintaa, saadaan etua oman maan politiikassa. Tai voidaankohan näillä jopa hämätä sitä, mitä toisaalla tapahtuu, esimerkiksi organisoituneen rikollisuuden piirissä? Mitä tahansa se on, ei se auta kumpaakaan maata kasvun tielle ja siirtää mahdollisen EU-jäsenyyden yhä kauemmaksi tulevaisuuteen.

Afganistanissa, jossa olin ennen Kosovoa, sota on kaikkialla. On pommi-iskuja, ampumisia, raiskauksia, kiristystä sekä organisoitua rikollisuutta, jota on itseasiassa lähes kaikissa konfliktimaissa. Samalla tiedämme, että Afganistanilla on yhdet maailman suurimmista mineraalivaroista, samoin sillä on iso nuorehko väestö, jonka avulla se voisi jatkojalostaa mineraalinsa. Tällä hetkellä esimerkiksi rubiineja kaivetaan laittomasti ja varsin huonoin menetelmin, jolloin kaikki voitot jäävät afgaaneilta saamatta. Samoin kivet myydään raakakivinä jollekin toiselle, joka saa itselleen megalomaaniset tulot. Joitakin isoja investointeja on jouduttu myös lykkäämään turvallisuustilanteen ollessa liian huono. Suuria voittoja tehdään Afganistanissa kyllä myös huumeilla, mutta nehän eivät ole meille kenellekään hyödyksi. Rauhan puuttuminen mahdollistaa tämän kaiken. Ja kaikki tämä itseasiassa syö potentiaalia toivottavasti joskus rauhallisen Afganistanin tulevaisuudelta. Samalla mineraalit ja huumeet mahdollistavat aseiden oston, joka tarkoittaa, että unelma rauhasta on yhä kauempana.

Näistä rauhattomissa maissa rikastuvat häikäilemättömät liikemiehet, organisoitu rikollisuus ja usein terroristijärjestöt. Nämä kaikki tekevät elämän, täällä Pohjoisessakin, huonommaksi ja saattavat useat ihmiset hätään. Ilman rauhaa emme voi heitä pysäyttää, ja siksi rauha on niin tärkeä.