Euroopan unionille on ominaista samojen keskustelujen toistuminen säännöllisin väliajoin. Hyvä esimerkki siitä on vaatimus unionin kansainvälisen aseman vahvistamisesta.
Britannian pääministeri Tony Blair lausui Varsovassa vuonna 2000, että EU:n pitää olla suurvalta muttei suurvaltio. Suomen pääministeri Paavo Lipponen tuki tätä ajatusta samana vuonna Bryggessä.
Syyskuussa 2018 komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker lausui seuraavaa Euroopan parlamentissa: ”Meidän on pyrittävä lujemmin maailman mittakaavan toimijaksi. — EU:sta on tultava suvereeni toimija kansainvälisissä suhteissa.”
EU:n toistuvissa keskusteluissa kiinnostavinta on oikeastaan se tapa, millä uudet teemat hiipivät vanhoihin keskusteluihin.
EU:n ulkosuhteita koskevassa keskustelussa on esimerkiksi vaadittu alusta lähtien, että EU:n on oltava johdonmukaisempi toimija. Sen on siis kaikissa ulkoisissa toimissaan tavoiteltava samoja päämääriä. Samoin on korostettu EU:n yhtenäisyyden tarvetta. Sen sijaan suveereeni toimija oli uutuus.
Suvereeni EU
Suvereenius määrittelee toimijaa, jolla on alueellaan korkein päätäntävalta. Miksi puheenjohtaja Juncker käytti tuota sanaa?
Juncker ei oikeastaan itse juuri perustellut tuota hätkähdyttävää sananvalintaa, mutta se ei tullut tyhjästä. Jo vuonna 2016 laaditussa EU:n globaalistrategiassa puhutaan EU:n strategisesta autonomiasta. Se tarkoittaa EU:n kykyä toimia tarvittaessa itsenäisesti.
Vaikka sitä ei mielellään sanota ääneen, kyseessä on ensisijaisesti EU:n kyky toimia itsenäisesti silloin kun Nato tai Yhdysvallat eivät ole mukana hankkeessa. Tämä kyky on ollut silloin tällöin suurten intohimojen aiheuttaja, mutta se on ollut jo pitkään EU:n virallisissa linjauksissa.
Sivumennen sanoen EU on myös jo pitkään hyväksynyt ns. autonomisia pakotteita, joiden pohjana ei ole esimerkiksi YK:n päätöslauselmia.
Juncker itse asiassa vain toisti sen, minkä myös liittokansleri Angela Merkel on lausunut jo jokin aika sitten: EU:n on otettava vastuu omasta turvallisuudestaan.
Taustalla on Yhdysvaltojen kehittyvä ajattelu, jota seurataan tietysti herkeämättä. Vielä ei ole mitään varmuutta siitä, että EU:n suvereniteetti saa Washingtonin lämpimän tuen. Ranska ei ole jäänyt sitä odottelemaan, vaan ajaa eurooppalaisten toimijoiden strategista autonomiaa sekä EU:ssa että kansallisesti.
Resilientti EU
Huomattavasti mutkikkaampi uusi käsite on EU:n globaalistrategiassa esiintyvä vaatimus resilienssistä, jonka voi kääntää suomeksi monella tavalla: vastustuskyky, sietokyky, kestävyys.
Globaalistrategiassa korostetaan tarvetta kehittää resilienssiä EU:n lähialueilla. Strategiassa määritellään resilientti yhteiskunta sellaiseksi, jossa vallitsee demokratia, luottamus instituutioihin ja kestävä kehitys.
Hybridiuhkia koskevassa keskustelussa ja Suomen sisäisessä keskustelussa resilienssi liittyy kuitenkin useimmiten EU-maiden sisäiseen vastustuskykyyn.
Tämänkin käsitteen nousu on selitettävissä ympäristön muutoksilla. EU:n turvallisuusuhat ovat muuttaneet muotoaan, ja niihin vastaamiseen on oltava valmius yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Sotilaat ja diplomaatit eivät riitä, vaan myös koko muun julkisen sektorin, kansalaisyhteiskunnan, yritysten ja tavallisten kansalaisten on pysyttävä reagoimaan vahingolliseen vaikuttamiseen, joka on hienovaraista, yllättävää ja ovelaa.
On ehkä oikeutettua sanoa, että tässä asiassa EU:n toiminta ei ole edennyt vielä kovin pitkälle.
Toimintakykyinen EU
EU:n toimintakyvyn vahvistaminen on EU-keskustelun klassikko. Se toistuu vaatimuksissa aina kun pyritään pääsemään jollakin sektorilla eteenpäin. Erityisen näkyvä tuo vaatimus on ollut EU:n ulkosuhteita koskevassa keskustelussa.
Ulkosuhteissa vaaditaan säännöllisesti, että jos sopua ei muuten synny, pitää äänestää. EU:n komissio esitti tämän vaatimuksen jälleen Junckerin puheen yhteydessä.
EU:n toiminnan perustana oleva Lissabonin sopimus antaa jo nyt mahdollisuuden äänestää kaikissa EU:n ulkosuhteita koskevissa asioissa. Se edellyttää kuitenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa erityistä valtuutusta, joka annetaan etukäteen.
Komissio ehdotti, että tällainen valtuutus annettaisiin ihmisoikeusasioissa, pakotteissa ja siviilikriisinhallinnassa.
Tästä aiheesta tarvitaan siis nimenomainen päätös Eurooppa-neuvostossa, ja on mielenkiintoista seurata, miten keskustelu etenee. On mahdollista, että jäsenvaltiot alkavat jälleen puhua ”herkkyyksistään” ja omasta suvereniteetistaan, joka edellyttää ”veto-oikeutta” (vaikka EU-oikeus ei tunne veto-oikeutta).
Lisäksi tultaneen jälleen lausumaan, että jos yhteisymmärrystä ei kerta kaikkiaan ole, äänestäminen on keinotekoinen tapa synnyttää sitä. Samaa argumenttia voisi tietysti käyttää vaikka sisämarkkinoita koskevassa päätöksenteossa, jossa äänestäminen on arkipäivää. Ilman äänestyksiä ei varmasti oltaisi edes niin pitkällä kuin nyt.
Myös EU:n rahoitus ulkoiselle toiminnalle on merkittävä toimintakyvyn kannalta. Siitä pitäisi päättää ns. rahoituskehysneuvottelujen yhteydessä. Valitettavasti mikään jäsenvaltio ei pidä ulkosuhderahoitusta tärkeimpänä prioriteettinaan, koska se ei ikään kuin palaudu jäsenvaltioihin. Rahoituksen keskittäminen yhden oikeudellisen välineen alle voi kuitenkin parantaa sen käytön johdonmukaisuutta.
***
EU:sta voi tulla suurvalta monella tavalla. Suvereniteetti, resilienssi ja toimintakyky vahvistavat toisiaan, ja kaikkia ei tarvitse ratkaista saman tien tai yhtä aikaa. EU-kansalaisten tuki EU:n ulkoiselle toiminnalle on kuitenkin niin vahva, että joitain edistysaskeleita tarvittaisiin melko pian.