Useimmat meistä teemme sitä koto-Suomessakin: peräännymme, kun kohtaamme ihmisen, jonka kanssa kommunikointi vaatii vähääkään mielikuvitusta tai itsensä peliin heittämistä.

Tätä pohdin, kun seuraan kuuroa rap-artistia Marko Vuoriheimoa, alias Signmarkia, hänen Yangonin-vierailullaan Myanmarissa. Vammaisjärjestön tapaamisesta, vierailusta ja esiintymisestä toiseen huomaan hätkähtäväni kommunikaation helppoutta hänen ja myanmarilaisten vammaisten henkilöiden välillä. Itsekin heittäydyn keskusteluun aivan uudella rohkeudella.

Toki tapaamisissa mukana olevilla suomen ja myanmarin viittomakielten tulkeilla on oma valtava roolinsa. Heidän viileä ammattitaitonsa itselleni haastavana näyttäytyvässä tulkkausketjussa on inspiroivaa katsottavaa. Kuudensadan tuhannen kuuron ja noin kahdenkymmenen aktiivisena toimivan viittomakielen tulkin Myanmarissa tämä kuurojen viestinnän perusta – tulkkaus – korostuu.

Uskon kuitenkin, että toinen jouhevan dialogin avain on kaikkien osapuolten rauhallisuus ja ymmärrys siitä, että viestien lähetys ja vastaanotto vaativat aikaa ja viestien muokkaamista muiden tarpeisiin sopiviksi.

Epäilen, heruuko valtaväestöltä saati itseltäni vastaavaa ymmärrystä ja kärsivällisyyttä jokapäiväisessä elämässä.

Yksilötason ongelmat yhteiskunnan peilinä

Dialogin puutetta voi pitää vain yhtenä kuurojen ja fyysisten ja psyykkisten vammojen kanssa elävien kohtaamista ongelmista. Kuitenkin, halun puutetta kaksisuuntaiseen kommunikaatioon voi pitää koko yhteiskunnan tasolle vietäessä monen fyysisen ja rakenteellisen esteen äitinä.

Selvää nimittäin on, ettei dialogin tyhjäkäynnissä ole kyse kansalaisyhteiskunnan yrityksen puutteesta.

Päinvastoin, jo ensi tapaamisesta paikallisten vammaisjärjestöjen edustajien kanssa on selvää, että edessämme puhuvat ”ei mitään meistä ilman meitä” -periaatteen kulmakivekseen omaksuneet aktiiviset toimijat.

On siis päädyttävä johtopäätökseen, että toisessa päässä on linja tukossa.

Jos vammaisjärjestöjen viestit päätyvät vastaajaan, miten ratkaistaan jokapäiväiset esteet kaupungilla liikkumiselle? Miten paikataan valtion kokoinen aukko palveluiden, koulutuksen ja työmahdollisuuksien tarjonnassa? Miten Myanmarin vammaisista henkilöistä tehdään omasta elämästään päättäviä, tasa-arvoisia yksilöitä?

Myanmarin vammaisväestölle dialogin puute on keskeinen huolenaihe. Kehitysyhteistyössä tulisikin panostaa vastaisuudessa enemmän sidosryhmien informaatio- ja verkostoitumiskanaviin sekä yleisen tietoisuuden lisäämiseen. Tiedon on kuljettava kaikkiin suuntiin, eikä ketään tule jättää ulkopuolelle.

Sillä ilman kaikkien yritystä ei ole ymmärrystä, eikä ilman ymmärrystä tapahdu muutosta.