Islahiye, Nisip 1, Nisip 2, Elbeyli… Listaa voi jatkaa niin, että se lopulta sisältää 25 nimeä. Kysymyksessä on 25 pakolaisleiriä, jotka kaikki sijaitsevat eteläisessä Turkissa, Syyrian vastaisella rajalla. Vanhin leireistä perustettiin vuoden 2012 ensimmäisellä puoliskolla, jolloin turkkilaisviranomaiset vielä totesivat, että Turkin ”red line” on 100 000 syyrialaispakolaista eli ei siis sen enempää pakolaisia maahan. Turkkilaiset halusivat itse uskoa tähän. Me EU-Euroopassa emme tainneet ajatella asiaa ollenkaan ja jos joku ajatteli, niin ajatteli turkkilaisten hoitavan koko jutun.
Reilu neljä vuotta myöhemmin tilanne on toinen. Turkin valtion ylläpitämillä pakolaisleireillä asuu lähes 270 000 syyrialaista. Tämän lisäksi eri puolilla Turkkia asuu n. 2.5 miljoonaa syyrialaista ”urbaaneina pakolaisina”, jotka tulevat toimeen joko omin avuin tai valtion ja kansalaisjärjestöjen turvin.
Pakolaisleirit eivät ole suljettuja, vaan niiltä voi poistua päivätöihin ja pidemmäksikin aikaa. Menot ja tulot tosin rekisteröidään portilla – turvallisuussyistä. Leireistä on vastuussa AFAD, Turkin pääministerin kanslian alainen kriisihallintaorganisaatio. Myös syyrialaisasukkaat ovat edustettuna leirin hallinnossa, mutta viimeisen sanan taitaa aina sanoa turkkilaisviranomainen.
Olen parin vuoden aikana vieraillut muutamalla pakolaisleirillä, viimeksi viikko sitten kahdella leirillä Syyrian rajan tuntumassa. Toinen leireistä on telttaleiri, asukkaita lähes 10 000. Teltat ja asukkaat ovat nähneet ja kokeneet jo neljä kylmää talvea ja kolme kuumaa kesää. Telttojen liepeet lepattavat ja sinistä paikkamuovia on käytetty ahkerasti. Teltta-asumukset ovat suorissa riveissä, jotka jatkuvat satoja metrejä ja rivien välillä on muutamien kymmenien metrien levyisiä jalkakäytäviä. Yksityisyys on koetuksella ja elämä on pakkokollektiivista. Useimmat asukkaat ovat vain vajaan 100 kilometrin päässä kotoaan, minne ei ole ollut pysyvää paluuta muutamaan vuoteen. Jotkut ovat tosin poikenneet Syyrian puolella tapaamassa sukulaisiaan tai katsomassa, mitä on jäljellä. Nyt tämäkin on vähentynyt, sillä osin avoimia rajanylityspaikkoja Turkin ja Syyrian välillä on toiminnassa vain pari kappaletta.
Toinen vierailemistani leireistä on niin sanottu konttileiri: 21 m2 konttikodissa on kaksi huonetta, kylpykomero ja eteinen ja keskimäärin siinä asuu viisi henkeä. Tarpeen vaatiessa yhdessä konttikodissa voi yöpyä jopa kymmenen henkeä. Ilmastointilaite toimii, jos on toimiakseen. Elämä yli 20 000 asukkaan konttikylän kaduilla oli vilkasta ja pikaisesti katsottuna se jopa näytti ”aivan normaalilta”. Muutama kahvila ja kauppa, lapsia pyöräilemässä ja juoksemassa ympäriinsä, miehiä rappusilla silmäilemässä ja naiset visusti sisällä. Leiri on kuitenkin leiri eikä muutu oikeaksi asuinympäristöksi, vaikka siellä on oltu jo muutama vuosi.
UNICEF on panostanut pakolaisleirien koulujen perustamiseen ja ylläpitämiseen muun muassa maksamalla opettajille muodollista kulukorvausta, koska syyrialaisopettajat eivät ole voineet tehdä työtä virallisesti. Koulujen opetussuunnitelmista on keskusteltu paljon: syyrialainen opetussuunnitelma vai turkkilainen vaiko yhdistelmä molemmista? Kuinka paljon turkinkielen opetusta, entä mitä tapahtuu peruskoulun jälkeen? Koulut tavoittavat leireillä lähes kaikki lapset, mutta toisin on leirien ulkopuolella. Turkissa asuvista yli 600 000 syyrialaislapsesta ja –nuoresta vain noin kolmannes on koulunpenkillä. Nyt on olemassa vahva tahto, että kaikki saadaan kouluun, sillä vain koulun, oppimisen ja ammatin kautta voidaan välttää tai edes vähentää nuoren sukupolven turhautumista ja radikalisoitumista.
Koulu on erityisen tärkeä tytöille: mitä enemmän oppia, sitä paremmat mahdollisuudet välttää lapsiavioliitto tai muu hyväksikäyttö. Häikäilemättömät työnantajat eivät epäröi käyttää tilaisuuksia hyväkseen. Ompelutyö 20 liiran (6.5 €) viikkopalkalla ei ole hyväksyttävää. Tämä on kuitenkin jo koitunut monien syyrialaistyttöjen kohtaloksi ja jatkuu, ellei siihen puututa nyt ja heti.