Kars on kaupunki Koillis-Turkissa, aivan Armenian rajan tuntumassa. Vierailin siellä kesäkuussa kauniina, auringonpaisteisena viikonloppuna. Ankarasta on yksi päivittäinen lento Karsiin, matka-aika reilu tunti. Lentoyhteys on suhteellisen uusi, aiemmin Karsiin matkustettiin junalla tai lennettiin Erzurumiin, mistä jatkettiin linja-autolla, kuten tehdään Orhan Pamukin Karsiin sijoittuvassa, vaikuttavassa kirjassa ”Lumi” , turkiksi ”Kar”. Orhan Pamuk sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2006.
Kars on kaukana Ankarasta niin ilmastollisesti kuin henkisesti. Karsissa katsomme itään ja Kaukasukselle, totesi tapaamamme varakuvernööri, jonka virkatalo on Venäjän kauden aikaista kiviarkkitehtuuria. Karsissa sitä kutsutaan ”balttilaiseksi rakennustyyliksi”.
Karsia ei voi ymmärtää muistamatta historiaa: Ensinnäkin viitisenkymmentä kilometriä Karsista Armenian suuntaan sijaitsee Ani, UNESCOn maailmanperintöehdokaslistalla oleva upea raunioituneiden rakennusten alue, josta tuli muinaisen Armenian pääkaupunki 961 AD. Kaupunginportilta aukeaa laaja, kevätaamussa smaragdinvihreä kenttä, jota rauniot täplittävät ja joka rajautuu Arpacay-jokeen. Sen toisella puolella on Armenia. Silmiin osuu myös joen vastarannan jo nyt hylätty kivilouhimo, jolta Armenian oli tarkoitus louhia ”Anin kiviä” Jerevaniin rakennettavaan katedraaliin. Hankkeesta sittemmin luovuttiin.
Maailmanperintöehdokas saa olla kutakuinkin rauhassa, sillä kovinkaan aktiivista matkailupromoa ei tunnuta tehtävän. Anin edustalla on pieni, muutaman talon kurdikylä, mutta ei muuta elämää saatikka palveluja matkailijoille. Toisaalta paikka näin henkii rikkumatonta rauhaa.
Kars on ollut pariin otteeseen osmanien ja Venäjän imperiumin välinen kiistanalainen alue. Venäjä valtasi Karsin 1877 ja piti sitä hallussaan vuoteen 1918, jolloin se siirtyi osaksi Armeniaa. Muutama vuosi myöhemmin alueesta tuli osa Turkin uutta tasavaltaa. Venäjän nelikymmenvuotinen kausi on jättänyt Karsin kaupunkiin kulttuurihistoriallisen jäljen: ruutukaava ja mustasta basaltista rakennettuja kivitaloja. Karsista löytyy useita moskeijoiksi muutettuja kirkkoja. Karsin ympäristöstä taas kymmeniä ja kymmeniä georgialais- ja armenialaiskirkkojen hylättyjä raunioita ja luostareita.
Karsin alueen maisema on upea. Kesällä syvänvihreää lakeutta, talvella puhaltavat jäätävät tuulet ja lumi peittää köyhät kylät, missä useiden rakennusten katot on vahvistettu sinisin muovein. Multietnisen Karsin kaupungin väliluku on vajaat 300 000, vuosittaiset muuttotappiot suuret, sillä lähes jokainen kynnelle kykenevä muuttaa Istanbuliin. Karsia hallitsevat miehet ja kansallismielinen MHP-puolue.
Alueella lähes 10 % yli 15-vuotiaista on lukutaidottomia ja lukutaidottomien naisten osuus on häkellyttävät 15.9% (keskiarvo Turkissa 7.5%). EU rahoittaa alueella ”tytöt kouluun ja ammatilliseen koulutukseen” –ohjelmaa. Iso osa tästä on rankkaa jalkatyötä: projektityöntekijä, opettaja ja imaami jäljittävät perheitä, joissa tietojen mukaan asuu kouluikäisiä mutta koulussa näkymättömiä tyttöjä. Reilu vuosi sitten alkaneen projektin aikana on käyty 77 perheessä ja tyttöjä on saatu takaisin kouluun reilut kolmekymmentä. Loppujen mahdollisuudet ovat kaatuneet projektinjohtajan mukaan ”kulttuuriseen vastustukseen”, aikaiseen avioliittoon = lapsiavioliittoon tai perheen täydelliseen välinpitämättömyyteen. Työtä siis riittää. Iloa tosin toivat kouluvierailulla tavatut reippaat tytöt, jotka pelottomasti suunnittelivat uraa insinööreinä, virkamiehinä, muusikkoina tai erikoisjoukkojen sotilaina.
Kars on köyhää aluetta, jossa on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Rikas kulttuuriperintö mahdollistaisi matkailuelinkeinon kehittämisen isommassakin mittakaavassa, mutta siihen ei ole valmiutta. Kun kysyimme varakuvernöörin näkemystä Karsin nähtävyyksien kunnostamisesta, hän keskittyi osmaniajan hamamiin ja muu jäikin sitten huomiotta. Innokkaan ja valveutuneen oloinen yrittäjä valitti, että Karsia ei tunneta eikä kukaan koulutettu turkkilainen halua sinne. Ehdotimme, että Pamukin Lumi-kirjasta kannattaisi tehdä elokuva – ja kuvaukset autenttisessa ympäristössä – mikä vääjäämättä nostaisi kaupungin suureen kuuluisuuteen. Ehdotus ei saanut vastakaikua. Todettakoon, että kirjailija Pamuk ei ole Turkin valtapuolueen suosiossa eikä edes aiemmin mainitun MHP:n. Pamukin kirjaa ei näkynyt edes olevan kaupan Karsin parissa kirjakaupassa. Tosin kirjakaan ei imartele Karsia.
Karsin alue on maatalousvaltaista, teollisuutta ei juurikaan ole. Kaikkien toiveet tuntuvat keskittyvän Baku-Tbilisi-Kars –rautatieyhteyden valmistumiseen, minkä myötä kaupungista toivovaan kehittyvän logistiikan keskus. Rautatieosuuden on tarkoitus valmistua kuluvan vuoden loppuun mennessä, rakennushanke on ollut vireillä viitisen vuotta. Pääministeri Yildirimin hallituksen liikenneministeri on Karsin miehiä, joten häneen kohdistetaan nyt paljon odotuksia. Meille ei kuitenkaan aivan selvinnyt, mitä rautateitse olisi tarkoitus kuljettaa ja miten Kars läpikulkupaikkana siitä hyötyisi. Ratapiha vaatii vielä aikamoista kohennusta.
Kysyimme niin paikallispoliitikoilta, yliopiston professoreilta ja tutkijoilta kuin elinkeinoelämän edustajilta Turkin ja Armenian välisestä suljetusta rajasta (epävirallisesti rajan yli kuljetaan, mutta sitä ei kukaan halua myöntää). Kaikki viittasivat Ankaran viralliseen linjaan. Hurjimmat yksipuoliset, tyrmäävät kommentit Turkin ja Armenian suhteiden parantamisesta saimme erään yliopiston ”tutkijoilta”, joiden ”akateeminen tilanneanalyysi” ei meitä vakuuttanut. Tunsimme epätoivoa yliopiston opiskelijoiden puolesta, sillä moisten oppien myötä ei mieli avarru uusille ajatuksille. Paikallispoliitikko totesi, että vaikka raja avattaisiin, ei siitä olisi mitään hyötyä, sillä Armenialla ei ole ostovoimaa eikä investointikykyä. Näkemyksiimme vapaan liikkuvuuden myönteisestä vaikutuksesta talouteen ei suhtauduttu vakavasti, joskin pääoppositiopuolue CHP:n edustaja totesi henkilökohtaisen näkemyksensä olevan, että ”rajoja ei tulisi olla missään päin maailmaa”.
Vierailu Karsiin oli avartava. Se osoitti Turkin sisäiset suuret erot ja miten mielenmaisema konkreettisesti vaikuttaa mahdollisuuksien toteutumiseen. Keskusvallan ote tuntuu lähes kuristavana – kuvernöörit ovat presidentin nimittämiä – eikä mitään tehdä ilman Ankaraa. Monikulttuurisen menneisyyden käsittely on vaikeaa. Kysyimme paikallispoliitikoilta, mitä kaikkein eniten tarvitsisivat Karsin kehittämiseen, johon vastaus kuului: rahasiirtoja Ankarasta. Yksi paikallispoliitikko totesi, että kaiketi ovat Karsissa vähän flegmaattisia. Pennejä odotetaan tippuviksi taivaasta.