Ankaran kevät on ollut oikullinen. Vielä huhtikuussa on satanut räntää, vaikka silloin pitäisi hedelmäpuiden olla jo täydessä kukassa ja ulkoilualueiden täyttyä grillipiknikkiä nauttivista kaupunkilaisista. Oikullinen on myös Turkin jatkuva vaalikevät. Puolueiden kampanjat pyörivät täysillä, sillä vaalipäivään on vielä aikaa reilut puolitoista kuukautta. Vaalien lopputuloksen ennustaminen on luonnollisesti kaikkien aikaansa seuraavien pääpuheenaihe tilanteessa kuin tilanteessa.
Vaalien lopputuloksella on huomattava merkitys Turkin tulevaisuudelle. Valtapuolue AKP eli Oikeus- ja kehityspuolue (Adalet ve Kalkinma Partisi) on ollut yhtäjaksoisesti hallitusvastuussa vuodesta 2002. AKP:n mukaan vain ja ainoastaan se voi taata Turkille valoisan, hyvinvoivan tulevaisuuden ja kehityksen jatkumon. Puolueen kampanjaa on tähän asti vetänyt suvereenisti presidentti Erdogan, joka ei tosin enää ole puolueen puheenjohtaja ja jonka myös asemansa vuoksi pitäisi olla päivänpolitiikan yläpuolella. Presidentin viesti on ollut hyvin selkeä: AKP:n vaalivoiton myötä Turkkiin luotakoon presidenttivaltainen järjestelmä ja siitä erityinen turkkilainen muoto. Edellinen presidentti Abdullah Gül yllätti kaikki jokin aika sitten tulemalla julkisuuteen ja toteamalla, että hänen mielestään Turkki tarvitsee vahvan parlamentaarisen järjestelmän.
Kesäkuun vaaleihin osallistuu kolmisenkymmentä puoluetta, joista valtaosa ei tule ylittämään korkeata 10 % vaalikynnystä. Itseään sosiaalidemokraattiseksi luonnehtiva CHP eli tasavaltalainen kansanpuolue ja kansallismielinen MHP ovat olleet oppositiossa viimeisen vuosikymmenen ajan. Molemmat ylittävät luonnollisesti 10 % kynnyksen, mutta kysymys kuuluukin, onnistuvatko ne saamaan ääniä yli perinteisten määrien. Kiinnostava tulokas tämän vuoden vaaleissa on kurditaustainen HDP, joka nyt kaikin tavoin pyrkii laajentamaan kannattajakuntaansa. Puolueen vaaliohjelma on houkutteleva ja puhutteleva, mutta monelle Turkin lähihistorian terrori-iskut ovat vielä liian tuoreessa muistissa.
AKP:lle vakaus tarkoittaa yksipuoluehallitusta ja koalitio on sille kauhistus. Suomalainen koalitiohallitusten perinne on ollut turkkilaisparlamentaarikoille jatkuva hämmästelyn aihe ja minua on katsottu säälivästi, kun olen kertonut koalitiohallitusten taipaleista. Turkkilaisoppositiolle vaalivoitto olisi koalitiohallituksen aikaansaaminen. AKP tulee olemaan toki ykkönen – sen toteavat nyt jo kaikki – mutta kuinka suurella osuudella ja kenet se mahdollisesti joutuisi ottamaan kumppaniksi tai jopa kumppaneiksi, arvuuttelevat hurjimmat spekuloijat.
Naisilla ei ole mennyt kovinkaan hyvin Turkin parlamentissa mitä tulee naisparlamentaarikoiden lukumäärään. Nykyisessä parlamentissa on naisedustajia vaivaiset 14 % (550 edustajaa kaikkiaan) – politiikkaa ei ole katsottu naisten leipälajiksi. Tapaamani naispoliitikot toteavat suoraan, että heitä syrjivät niin puoluejohtajat kuin turkkilainen patriarkaalinen kulttuuri. Listavaalit antavat puoluejohtajalle viimeisen sanan ehdokasasettelussa. Tänä vuonna AKP on asettanut 99 naisehdokasta yli 500 ehdokkaan listalleen ja heistä nelisenkymmentä näyttävästi listan alkupäähän, joten läpimeno on suhteellisen varmaa. Myös CHP on listannut huomattavasti enemmän naisehdokkaita kuin koskaan aikaisemmin. HDP on alusta alkaen esiintynyt ”tasa-arvoisena puolueena”, mikä näkyy myös ehdokasasettelussa.
Ehkäpä uudet tuulet sittenkin puhaltavat kesäkuun vaaleissa? Kysymys kuuluu kuitenkin, kuinka omapäisiä ja itsenäisiä ehdokkaat ovat vai saneleeko puoluejohtaja tahdin heti alusta alkaen. Puoluekuri lienee kunniassaan maailman kaikissa parlamenteissa, mutta listavaalien asettelu tuo täkäläiskuvaan oman mielenkiintoisen lisänsä.