Anteeksi, mitkä vaalit?

Saksan liittopäivävaaleihin on enää reilut kolme viikkoa, mutta vaalitunnelmaa ei juuri aisti Berliinin turuilla ja toreilla. Pari viikkoa sitten kadunvarsille ripustettiin aneemisen oloisia vaalijulisteita, joissa paistattelevat niin puolueiden keulahahmot kuin paikalliset ääniharavat. Politiikan tutkijoiden mukaan yli puolet saksalaisista ei kuitenkaan ole vielä tehnyt äänestyspäätöstä. Mistä moinen vaaliapatia?

Yksi syistä lienee, ettei huippusuosittu Merkel ole lähtenyt SPD:n yllyttämään kampanjaan mukaan. Oppositiolle tarjoutui mahdollisuus kerätä pisteitä NSA-vakoiluskandaalin myötä, kunnes muistettiin, että yhteistyösopimus NSA:n kanssa tehtiin vuonna 2002 SPD:n hallituskaudella – näin opposition väitteiltä putosi pohja pois. Edes muutamaan kannatusprosenttiin yltävä piraattipuolue ei tarttunut kuin tarjottimella olleeseen tietosuojatematiikkaan.

Varteenotettavimmat kanslerikandidaatit – viime vuosina yhä keskemmälle hivuttautunut CDU:n Merkel ja SPD:n oikeaa laitaa edustava Steinbrück – eivät myöskään eroa kannoissaan niin merkittävästi, että niistä saisi herkullista kiistaa aikaiseksi. Saksan monipuoluejärjestelmä ei ylipäätään mahdollista amerikkalais- tai brittityylistä negatiivista kampanjointia tai loanheittoa. Liittovaltiojärjestelmän myötä poliittinen kisa on käynnissä aina jossain päin maata, joten liittopäivävaalit ovat lopulta vain vaalit – joskin tärkeät – muiden joukossa. Vakaa talous- ja työllisyystilanne vaikuttaa tuudittaneen saksalaisäänestäjät, ja vastauksia ongelmiin odotetaan pikemminkin psykologeilta kuin poliitikoilta.

CDU nojaa suosittuun Merkeliin.
CDU nojaa suosittuun Merkeliin.

Silmiinpistävää on myös vaalikampanjoinnin värittömyys. Ulkoplakaatit muistuttavat 80-luvun koulukirjoja, eikä saksan kieli tunnu taipuvan luontevasti mainontaan tarvittavaan sanaleikkiin. Puolueiden verkkosivut ovat sentään hieman dynaamisempia, ja some-sovellusten valikoima on vakuuttava.

Linke luottaa tekstin voimaan.
Linke luottaa tekstin voimaan.

Vaalikampanjointi heijastelee yleisemmin kuvan ja visuaalisuuden arvostusta saksalaisessa kulttuurissa. Kuva on Saksassa yllättävän vähän arvostettu viestinnän väline. Powerpointit pakataan täyteen tekstiä, sanomalehdet eivät juuri hyödynnä kuvajournalismia, eikä tuotteita yritetä myydä ainakaan pakkausten avulla. Tämä heijastuu myös eri medioiden tasoon ja arvostukseen: saksalaislehdistö on vertaansa vailla, kun taas televisio keskittyy B-luokan poliisisarjoihin.

Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä, eikä Saksa olekaan tunnettu maalareistaan ja muotisuunnittelijoistaan vaan runoilijoistaan ja filosofeistaan. Historia ja propaganda lienevät myös opettaneen saksalaiset olemaan luottamatta kuvaan tai tunnepohjaiseen argumentointiin.

Siksi odotankin innolla 1. ja 2. syyskuuta näytettäviä tv-vaaliväittelyitä. Vaikka saksalaiset eivät olisi maailman visuaalisin kansa, väittelyn ja verbaaliakrobatian he osaavat.

Leave a Reply