Hiihtämisen hurmasta

Kuva: Visit Finland
Kuva: Visit Finland

Sydäntalvi on jälleen koittanut Berliinissäkin. Sen huomaa tosin vain allakkaa syynäämällä. Ulkona paistaa aurinko, lämpötilat pyörivät suomalaisittain katsottuna lähes kesäisissä lukemissa ja kottaraiset virittelevät puistoissa kurkkuaan aloittaakseen kevätlurituksensa. Lauhasta ilmasta huolimatta moni saksalainen pakkasi joululomien aikana suksensa autoon ja suuntasi kohti Alppeja, missä lunta ei myöskään tänä talvena ole liikaa. Viime aikojen uutiset mediassa kertovat kuitenkin hiihtourheilun vaaroista.

Se että laskettelussa tapahtuu loukkaantumisia, ei liene kellekään yllätys. Kuitenkin Michael Schumacherin hengenvaaralliseen loukkaantumiseen johtanut syöksy päin kivikkoa melko loivassa mäessä sai lähes kaikki suunniltaan. Juuri kun Schumacherin tilasta saadut uutiset alkoivat sisältää jonkinlaisia valonpilkahduksia, saatiin tieto, että liitokansleri Merkel oli murtsikoidessaan murtanut lonkkaluunsa ja joutuu olemaan lähiviikot mitä suurimmassa määrin vaakatasossa vuoteen omana.  En onnistunut löytämään kattavia tilastolukuja saksalaisten hiihtoturmista, mutta omat havaintoni Keski-Euroopan hiihtokeskuksista kielivät niin monista törmäyksistä ja kaatumisista että ihan hirvittää.

Mikähän mahtaa tehdä saksalaisten hiihtoharrastuksesta näin riskialtista? Kummassakaan tapauksessa kun ei kuulemma otettu isoa riskiä tai laskettu kovalla vauhdilla. Ehkä suurin tekijä lienee se, että suksille täällä päästään yleensä vain kerran kaksi vuodessa, jolloin hiihtäjän into on usein ylitsepursuavaa. Parin päivän jälkeen sitä alkaa tuntea jälleen osaavansa hiihtämisen metkut kuin vanha tekijä ja suihkii huoletta menemään tunnistamatta riskejä, joista periaatteessa olisikin tietoinen.

Mieleeni juolahtikin ajatus, että tässäpä olisi suomalaiselle osaamiselle kysyntää: rauhallisuuteen, verkkaisuuteen ja luonnosta nauttimiseen perustuvan hiihtofilosofian juurruttaminen saksalaisiin mieliin voisi antaa uuden terveen lähestymistavan suksilla liikkumiseen. Loukkaantumisriski pienenisi, kun ladulla tai rinteessä ei ole pakko näyttää muille, kuinka rohkea tai teknisesti taitava suihkija on. Hiihdon tulee olla nautiskelua ilman suorituspaineita ja riskinottoja.

Suomessa on jo lanseerattu ns. ”slow city” -konsepti, eli eräät kunnat markkinoivat itseään rauhallisen ja stressittömän elämäntavan tyyssijoina. Voisimme ehkä ryhtyä myymään Suomea saksalaisille ”slow skiing” -maana, jossa voi nauttia talvesta suksilla ilman että palaa kotiin luu murtuneena tai hammas katkenneena.  Tietäen, että monet lähtevät Intiaan etsimään sielunrauhaa meditoinnin kautta, voisimme luoda Pohjois-Suomeen suksigurujen klaanin, joiden kantava sanoma olisi, että vaikka hiihdossa pulssi nousee, mielen tulee rauhoittua.

Siinäpä busynesspotentiaalia – vai pitäisikö sanoa slownesspotentiaalia – kerrakseen.

Leave a Reply