Harvaan urheiluun kiteytyy suurten tunteiden lisäksi yhtä paljon yhteiskunnallista merkitystä kuin jalkapalloon. Jalkapallo on myös Saksan kansallislaji. Tämä ei jäänyt kenellekään epäselväksi Saksassa kesä-heinäkuussa 2014 vallinneen kisakuumeen aikana.  Jalkapallolla on lisäksi aivan erityinen rooli maan historiassa. Saksan keisarikunnassa vuonna 1908 perustettu maajoukkue, Fußballnationalmannschaft, on jatkanut eloaan, vaikka Saksa on valtiona kokenut päätähuimaavia käänteitä.

Urheilun politiikkaa

Saksa voitti ensimmäisen kerran jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 1954 Sveitsin Bernissä pidetyssä loppuottelussa. Toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vain yhdeksän vuotta ja maa oli yhä raunioina. Saksan yhteiskunnan jaloilleen nostanut talousihme, Wirtschaftswunder, teki vasta tuloaan. Yllättävä voitto ensimmäisissä maailmanmestaruuskilpailuissa, joihin Saksa pääsi osallistumaan sitten sodan päättymisen, aiheutti nuoressa liittotasavallassa riemunpurkauksen, jonka katsottiin hävittäneen sodanjälkeistä apatiaa. Ylistävimmissä arvioissa sen katsottiin olleen eräänlainen liittotasavallan henkinen syntyhetki. Saksassa puhutaankin Bernin ihmeestä, Wunder von Bern.

Saksa pääsi osin juuri urheiludiplomatian avulla osaksi kansainvälistä yhteisöä. Vuonna 1972 München sai isännöitäväkseen kesäolympialaiset. Edelliset olympialaiset Saksassa oli järjestetty vuonna 1936 hakaristilippujen liehuessa ja vain kolme vuotta ennen kuin saksalaiset aloittivat toisen maailmansodan. Vain kaksi vuotta Münchenin olympialaisten jälkeen Saksa sai isännöitäväkseen myös vuoden 1974 jalkapallon maailmanmestaruuskisat, jotka se – kuinkas ollakaan – voitti Münchenissä pelatussa loppuottelussa. Osa peleistä pelattiin Länsi-Berliinissä, joka oli tuolloin muurin ympäröimä kylmän sodan symboli ja vapauden saareke keskellä Itä-Saksan DDR-diktatuuria.

Kolmas voitto vuonna 1990 tuli kuin tilauksesta juuri oikeaan aikaan. Berliinin muuri oli murtunut vajaata vuotta aikaisemmin rauhanomaisessa vallankumouksessa ja ensihuuman jälkeen Saksa oli vasta aloittamassa pitkää taivaltaan kohti todellista yhtenäisyyttä. Lännen ja idän väliset jakolinjat pysyivät ihmisten mielissä pitkään. Yksi kohti yhtenäisyyttä auttanut tekijä oli urheilu. Italian Roomassa saatu voitto yhdisti saksalaisia. Tuolloin vastassa oli muuten Argentiina – ja pelin loppulukema 1:0. 

Kansallistunteen vapautuminen

Yhdistynyt Saksa isännöi mestaruuskisoja seuraavan kerran vuonna 2006. Tuolloin otettiin tärkeä askel kohti tavanomaista kansakuntaa. Huikeaa suosiota saavuttanut kisojen julkinen näyttö, Public Viewing, vapautti tunnelmia. Saksalaiset saivat ensi kerran liittotasavallan historiassa näyttää avoimesti kansallistunnettaan kannattaessaan omaa joukkuettaan. Saksan liput liehuivat kaikkialla. Aiemmin saksalaisilla oli ollut historian painolastin takia hyvin varautunut suhtautuminen kaikkeen edes etäisesti isänmaallisuuteen viittaavaan. Vuotta 2006 muistellaan Saksassa nimellä Sommermärchen, eli kesäsatu, viittauksena saksalaisrunoilija Heinrich Heinen Wintermärcheniin. Jalkapallovoittoa ei kuitenkaan tullut, vaan Saksan oli tuolloin tyytyminen kolmanteen sijaan.

Vuonna 2014 Saksan maajoukkue sai Rio de Janeirossa neljännen tähtensä pelipaitaansa. Voitonjuhlinnan kenties hienoin piirre oli, että se yhdisti eri taustoja edustavia saksalaisia. Saksa on viime vuosikymmenten aikana kehittynyt kansallisuuksien kirjoltaan yhdeksi Euroopan värikkäimmistä. Kisojen suurista sankareista monet, kuten Puolassa syntynyt Miroslav Klose, turkkilaistaustainen Mesut Özil sekä tunisialais-saksalainen Sami Khedira ja ghanalais-saksalainen Jérôme Boateng, ovat kaikkein saksalaisten urheilusankareita. Heitä ja muita jalkapallojoukkueen pelaajia saapui Brandenburgin portille juhlimaan yhteensä puoli miljoona saksalaista.

Saksalaiset huomasivat viimeistään vuonna 2014, että myönteinen kansallistunne on voimavara – ei poliittisesti epäkorrekti mielenilmaus. Vielä heinäkuun lopussa talojen seinissä sekä autojen ikkunoissa näkyi paljon tavallista enemmän Saksan lippuja – eikä siinä ollut enää mitään ihmeellistä. 

Maailmanmestaruustasolle muutenkin?

Diplomaattina voisi kysyä itseltään kysymyksen: milloin Saksa ryhtyy pelaamaan ulkopolitiikkaa samalla tasolla kuin se on pelannut jo tovin jalkapalloa? Saksalla on ollut koko liittotasavallan historian ajan taloudellista painoarvoaan vaatimattomampi ulkopoliittinen rooli. Tässä mielessä Saksan muuttumiseen täysin ”tavalliseksi” eurooppalaiseksi valtioksi voi olla vielä matkaa, vaikkakin ei välttämättä enää kovin pitkä matka. Aiemmin voimassa olleet pidäkkeet ovat murtumassa; jalkapalloon liittyvä kansallisriemu yhtenä esimerkkinä.