Ja taas lonksuvat leukaperät. Mitään ei kuulu, sillä auton ikkuna on visusti kiinni. Kello lähestyy kahdeksaa ja istun tukevasti aamuruuhkassa. Olen taas juuri melkein ajanut jonkun pyöräilijän päälle. Mielestään. Omasta mielestäni kyllä katsoin perinpohjaisesti taakseni ja annoin kohteliaasti tietä.
Harmi sinänsä, etten kuule mitään. Kaverin tulikivenkatkuisessa vuodatuksessa on nimittäin kyse ”Berliner Schnauzesta” – suurkaupungin kaduilla koulitusta, lähes tieteellisen hävyttömäksi hiotusta ja ihan poskettomasta hattuilusta. Mahtavaa!
Berliiniläiset ovat hauskan verbaali-ilottelun mestareita. Siitä ei pidä loukkaantua, sillä hävyttömyys ei ole henkilökohtaista. Pikemminkin kyse on elävästä kansanperinteestä, jota kuullessaan kannattaa nojata taaksepäin ja naattia. Berlinerisch on monella tapaa kuin Helsingin slangi: vähän alatyylistä ja proletaarista vieraiden kielten sekamelskaa, ja samalla nokkelaa ja elävää. Kliffa homma. Ick find es jut.
Arkkityyppi pyöräilee
Mutta takaisin aamuisen pääkaupungin liikenteeseen. Berliiniläinen peruspyöräilijä on eräänlainen arjessaan kamppaileva, pyöräilevä Franz Biberkopf, jota Alfred Döblin osuvasti kuvaa kirjassaan Berlin Alexanderplatz. Suu käy ja asiat etenevät, joskin yleensä vähän väärään suuntaan.
Biberkopfin ohella liikenteessä pyöräilee muitakin arkkityyppejä. On tuo vähän vihertävä Prenzlauer Bergin tai Kreuzbergin Gut-Tuer-Mensch, joka polkemalla pienentää hiilijalanjälkeään ja samalla etwaksen ylenkatsoo muita. On vimpan päälle trendikäs hipsteri, joka lipuu eteenpäin city-cruiserillaan. Suomessa hän polkee Jopoa.
Ja sitten on tuo alleviivauskynän väriseen trikooasuun hivuttautunut kaupunkiurheilija, joka syöksyy suurimpaankin risteykseen sata lasissa kuin OTR21 Tochka -ohjus. Ehkä juuri hän on kaikkein suurimmassa vaarassa, mutta kaikkia yhdistää se, ettei sääntöjä ole tehty noudatettaviksi. Ne ovat vain autoilevia bensiinifasisteja varten. Punaisella saa toki jatkaa, jos on pyörän selässä. Ja ai niin, kypärää ei tarvita. Menee tukka sekaisin. Pyöräilijäliiton mukaan myöskään tankojuoppouden rajaa ei ole tarpeen laskea sieltä 1,6 promillesta, sillä pyöräilyhän on helpompaa kuin autolla ajaminen.
Kevät on luonnon kukoistuksen ja neliraajahalvausten aikaa
Polkupyörien määrä on Saksan pääkaupungissa kasvanut eksponentiaalisesti, eikä fillari-infrastruktuuri ole ihan seurannut perässä, vaikka köyhä kaupunki investoikin parhaansa mukaan. Kevät onkin paitsi lintujen paluumuuton ja luonnon kukoistuksen, myös neliraajahalvausten aikaa.
Pyöräily on kaupungin megatrendi. Berliini on kymmenessä vuodessa rakentanut rapiat satakunta kilometriä pyörätietä. Mutta lisää tarvitaan, sillä yhä useampi pyöräilijä sotkee liikenteessä henkensä uhalla. Polkemalla matkansa taittavia on nyt liikenteessä kolmanneksen enemmän kuin vuonna 2001. Suurinta kasvu on Mitten kaupunginosassa, jossa pyöräilijöitä on nyt 80 prosenttia enemmän. Kreuzbergissä kasvu on vain hitusen alhaisempi.
Viime vuonna pyöräonnettomuuksia tapahtui tilastojen mukaan 7342, joissa pyöräilijöitä loukkaantui 4533, joista vakavasti 628. Valitettavasti vika on poliisin mukaan yleensä pyöräilijässä. Liikennevaloille viitataan kintaalla, ei piitata etuajo-oikeuksista ja yleisesti ottaen ajetaan liian nopeasti. Lisäksi on hyvä muistaa, että tilastot valehtelevat. Takapuolituntuma kertoo, että todellinen onnettomuuksien lukumäärä lienee moninkertainen. Ja käyrät osoittavat koilliseen.
Armoa syntisille
Omassa korttelissani, koulutettujen nuorten aikuisten suosimassa Prenzlauer Bergissä, liikutaan tiukasti pyöräilijöiden ehdoilla. Täälläkin pyöräilijöitä on kolmanneksen enemmän kuin takavuosina. Syntyvyys on kaupunginosassa Euroopan korkeinta, ja osapuilleen kaikki naiset näyttäisivät olevan raskaana. Puistot ovat täynnään leikkiviä lapsia ja keinuja työnteleviä pehmoisiä. Lapset ovatkin suurin liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneiden ryhmä.
Kuva: CC flickr
Autot lipuvat pyörien seassa sellaista kahtakymppiä. Vihaiset katseet ja tiukka palaute on taattua, jos vain yritätkin peruuttaa parkkiruudusta. No, ymmärrän sen. Onhan itsellänikin kaksi pientä poikaa, joiden liikkeet jalkakäytävällä ja suojateillä ovat ihan Herrassa. Ja olenhan itsekin aika ajoin tangon takana. Silloin teen samaa syntiä minäkin – kypärä on eteisessä, Suomessa, ja säännöt ovat teoreettinen viitekehys.
Viha kumpuaa pelosta
Uskoakseni polkupyöräraivo kumpuaa pelosta. Säikähdys ryöpsähtää silmänräpäyksessä vihaksi. Ja kun turvallisuuden tunne palaa, pian jo hävettää. Että pitikin taas mennä meuhkaamaan.
Polkupyöräverkosto kehittyy hiljalleen. Mutta miten kehittyy sillä välin yhteiselo meidän liikenteessä sähläävien kaupunkilaisten kesken? Pitää varmaan vaan yrittää ymmärtää, puolin ja toisin, vaikka huumori onkin välillä vähän kortilla. Maltti on valttia.
Keen Problem. Ihan rela vaan.
Olen täällä Berliinissä nyt pyöräillyt kaksi viikkoa ja olen vieläkin aivan tohkeissani kuinka helppoa ja turvallista se täällä on. Asun itse Lontoossa, jossa pyöräilijä on liikenteen alinta kastia ja jossa onnettomuuksia on sattunut lähipiirissä niin monta, etten enää uskalla pyörän selkään ollenkaan.
Olisi mielenkiintoista vertailla liikenneonnettomuustilastoja eri kaupungeista. Olen kyllä melko varma, että Lontoo on pyöräilijöiden surmanloukku. Kaupunkipyörät (Boris bikes) eivät kauheasti tavallista Lontoon työmatkalaista auta ja säälittävän lyhyet pätkät ”pyörätietä” eivät nekään kyllä tee pyöräilystä koko kansan kulkuvälinettä. Mutta Lontoon puolustukseksi täytyy sanoa, että tilanne on kyllä parempi kuin viisi vuotta sitten.
Nyt on kyllä aika puolueellista tekstiä, ja teksti jättää ihan kokonaan sivuun ne kaikki ihan tavalliset pyöräilijät, jotka pyöräilevät koska se on kätevää, piste. Myös on jätetty mainitsematta pyöräiljöiden määrä suhteessa onnettomuuksiin – kaikki on suhteellista. Ehkäpä kirjoittaja voisi yrittää nähdä jotain hyvää Berliinin kukoistavassa pyöräkulttuurissa, jotain kehumisen arvoista, jota voisi suositella Suomeenkin, missä pyöräileminen on vielä paljon vaikeampaa kuin täällä.