Vanki 314/1 ja Helsingin henki

16.52 Vain kolmen minuutin jälkeen ”Schreiber” astuu ulos asuintalosta osoitteessa Husemannstrasse 10. Kädessään musta muovikassi.

16.58 ”Schreiber” avaa polkupyöränsä lukon ja jatkaa matkaansa yli Sredzkistrassen ja edelleen Husemannstrassea pitkin Wörtherstrasselle, josta lopulta kotiinsa osoitteessa Schwedterstrasse 5.

17.38 ”Schreiber” poistuu Dimitroffstrassea asuintaloon osoitteessa Dunckerstrasse 21. Porttikongissa ”Schreiber” seisahtuu hetkeksi vanha nahkalaukku olallaan ja työntää kätensä manttelintaskuihin.

– Vai että kädet manttelintaskuun, naurahtaa ”Schreiber” lakonisesti.

”Schreiber” on Itä-Saksan valtiollisen turvallisuuskoneiston Stasin peitenimi Gilbert Furianille. Kirjaukset Furianin liikkeistä ovat poimintoja Stasin 26.3.1985 klo 06.50–24.00 välillä laaditusta seurantaraportista, Beobachtungsberichtistä, jonka on laatinut tarkkailija Radulovic. Se summaa Furianin liikkeet minuutin tarkkuudella.

Selonteon lopuksi todetaan, että Furian näyttää tuntevan seudun hyvin ja käyttäytyy muita kohtaan huomioita herättämättömästi. Hän vaikuttaa ulkoisesti epäsiistiltä, eikä ole ajanut partaansa.

Seuraavana päivän Furian pidätetään työpaikaltaan. Seuraa kahden vuoden ja kahden kuukauden vankilatuomio, josta puolisen vuotta Hohenschönhausenin tutkintavankilassa. Loput Cottbusin rangaistuslaitoksessa, jossa hän mm. kokoaa kameroita paikalliselle yritykselle.

Nyt 68-vuotias, tyylikkäästi harmaantunut eläkeläinen toimii Stasin pahamaineisen Hohenschönhausenin tutkintavankilan oppaana. Vankila sijaitsee Berliinin itäisen puolen keskellä, lohduttomien lähiökerrostalojen juuressa. Monet vankilan työntekijöistä asuivat tuolloin, ja asuvat vieläkin, samoissa elementtikolosseissa. Hohenschönhausenin vankila on nyt avoin vierailijoille, mutta kierrokselle pääsee vain entisten vankien opastamana.

Preussilaisen pedantti seuranta

DDR:ssä valvonta ulottui kaikkialle. Sen takia tietosuojakysymykset ovat saksalaisille vieläkin erityisen herkkä aihe.
DDR:ssä valvonta ulottui kaikkialle. Sen takia tietosuojakysymykset ovat saksalaisille vieläkin erityisen herkkä aihe.

Vastarannan kiiski Furian erotettiin Freie Deutsche Jugendista jo vuonna 1961. Myöhemmin lähtöpassit tuli myös yliopistosta, jossa Furian opiskeli filosofiaa. Vuonna 1966 hän arvosteli tuttavalleen DDR:ssä käytyjä vaaleja epävapaiksi. Sana levisi, ja Furianista tuli merkitty mies. Seurasi kahdenkymmenen vuoden mittainen seuranta eli Operative Personenkontrolle, OPK, joka toimeenpantiin Furianin sanoin preussilaisen pedanttisesti. Esimerkiksi miehen kirjeet ohjattiin postikonttorin takahuoneeseen Post-Umleitung-huoneeseen, jossa ne avattiin, kopioitiin ja suljettiin taas uudelleen. Arkistomuistiinpanoja kertyi Stasille puolisen metriä.

Pidätykseen ja vankeusrangaistukseen johti Furianin 1980-luvun alkupuolella laatima kirjanen Berliinin punkkareista. Lähinnä sosiologian proseminaarityötä vastaavaa parikymmensivuista tekelettään varten Furian haastatteli järjestelmän oikeutuksen kyseenalaistaneita ja näköalattomuutta vastaan kapinoineita nuoria. Kyhäelmä katsottiin hyökkäykseksi valtiota, työväenluokan johtoroolia ja valtionelimiä vastaan.

Kirjasesta otettiin satakunta salakopiota, joista länteen pääsevä eläkeläisäiti yritti salakuljettaa osan Stuttgartiin. Mutta tullissa osattiin odottaa. Äiti sai jatkaa matkaa, mutta kirjat jäivät haaviin ja seuranta tiivistyi. Ex-vaimo menetti opettajan paikkansa, kopioija oman verstaansa. Furian päätyi vankilaan.

Punkkarit kansanvihollisina

Punkkarit olivat DDR:lle potentiaalisia kansanvihollisia, joita seurattiin tarkoin. Heidän vaatteissaan ja aatteissaan näkyi läntinen vaikutus. Se katsottiin puoluekoneistossa imperialistisen hyväksikäytön muodoksi, joka riisti nuorisolta tulevaisuuden näkymät. Punkkarit pysyivät tabuna, josta ei mediassa pukahdettu. Furian rikkoi tämän hiljaisuuden omakustanteellaan, jossa Itä-Berliinin punkkarit pääsivät ääneen.

Ehkä kyse ei ollut vain järjestelmien eroista, vaan konservatiivisista asenteistakin. Samoihin aikoihin Suomessakin käytiin kiusallisen samankaltaista keskustelua Sex Pistolsin maahantulo- ja esiintymisluvasta Helsingissä. Jo legendaarisen maineen saanut prosessi vuoden 1978 konsertista päättyi lopulta lupien epäämiseen.

Wikipedian mukaan kiellon takana olisi ollut mikäpä muukaan kuin ulkoasiainministeriö, joka olisi torpannut vierailun bändin jäsenten rikosrekistereihin vedoten. Aivan näin ei asia mennyt. Kipakkaan keskusteluun osallistuivat monet tahot lastensuojelu- ja nuorisojärjestöistä poliitikoihin. Yhtyeen esiintymisellä Suomessa arveltiin tuolloin muun muassa olevan ”väkivaltaa ihannoivaa muotia tarpeettomasti levittävä vaikutus”. Luvan taisi lopulta kovan paineen alla estää ulkomaalaistoimisto. Henkisesti ahtaassa Suomessakaan ei vielä ollut tilaa anarkismille.

Kun muurin murtumisesta oli kulunut 20 vuotta, Furian haastatteli uudestaan entisiä punkkareita. Heistä oli tullut radiotoimittajia, Tatort-sarjan tähtiä, teatteridramaturgeja ja psykoterapeutteja. Yhteiskunnan epäkohdat kyseenalaistava punk-asenne oli edelleen kohdillaan. Tärkeätä on individualismi ja egoismin haastaminen. Sekä tietenkin sota apatiaa vastaan. Se on myrkkyä sortokoneistoille. Näinhän se meni Suomessakin, kun Lepakosta siirryttiin Radio Cityn kautta teatteriin, televisioon ja politiikkaan. Raivattiin henkistä tilaa.

ETYK 1975, teetä ja teeskenneltyä sympatiaa

Helsingin vuoden 1975 ETY-kokouksen jälkeen vankien kuulustelussa siirryttiin fyysisestä henkiseen väkivaltaan, sillä pelättiin eurooppalaisia tarkastuksia. Ryhdyttiin soveltamaan ns. operatiivista psykologiaa.
Helsingin vuoden 1975 ETY-kokouksen jälkeen vankien kuulustelussa siirryttiin fyysisestä henkiseen väkivaltaan, sillä pelättiin eurooppalaisia tarkastuksia. Ryhdyttiin soveltamaan ns. operatiivista psykologiaa.

Muitakin yhtymäkohtia Helsinkiin oli. Hätkähdämme hieman, kun Furian kesken Hohenschönhausenin vankilan opaskierroksen mainitsee Helsingin. Hän kiittää onneaan, että joutui tutkintavankeuteen vasta vuonna 1975 Helsingissä pidetyn ETY-kokouksen jälkeen. Etykin lopputulema ihmisoikeuskoreineen haastoi itäblokin kansandemokratiat suvaitsemaan kansalaisyhteiskunnan kritiikkiä ja muutti Itä-Saksan tiedustelukoneiston toimintatapoja.

Sen jälkeen vangeista ei enää pahoinpidelty tunnustuksia, sillä eurooppalaisia tarkastuksia pelättiin. Ruumiillisesta kurittamisesta siirryttiin henkiseen väkivaltaan. Potsdamin Stasi-korkeakoulussa ryhdyttiin opettamaan psykologisia kuulustelumetodeja eli operatiivista psykologiaa. Sellainen oli Helsingin henki Itä-Berliinissä.

Kuumien tai kylmien sellien läpi yön vilkkuvat kattovalot taukosivat enää vain säännöllisen epäsäännöllisiin kuulusteluihin. Viikosta toiseen samanlaisina toistuvat kysymyspatterit tarjoiltiin nyt tarkoin laskelmoidun ystävällisyyden kera. Pahoinpitelyn sijaan tarjottiin mustaa teetä ja teeskenneltyä sympatiaa. Sitruunan kera, kuten Furian toivoi. Ruoka oli laadultaan kuin hotellissa, jotta vangit eivät vaikeuttaisi kuulusteluja nälän aiheuttaman vihan vallassa. Sänkyihin hankittiin patjat.

Eristäminen oli yhä henkisen väkivallan tärkeä keino. Vanki kuljetettiin kuulusteluihin aina yksin. Silloin käytävällä paloi punainen lamppu merkiksi siitä, että muilla ei ollut käytävälle asiaa. Näin estettiin solidaariset katseenvaihdot ja vahvistettiin voimattomuuden tunnetta.

Vartijat oli ”kasvatettu terveeseen vihaan”. Vangit olivat nimettömiä, eivätkä vartijat tienneet tuomioiden syitä tai pituuksia.

Eristäminen oli henkisen väkivallan keinoista tärkeimpiä. Vangit vietiin kuulusteluihin punaisten valojen palaessa. Silloin ei käytävälle ollut muilla asiaa. Eristämällä vangit toisistaan estettiin solidaarisuutta ja vahvistettiin voimattomuutta.
Eristäminen oli henkisen väkivallan keinoista tärkeimpiä. Vangit vietiin kuulusteluihin punaisten valojen palaessa. Silloin ei käytävälle ollut muilla asiaa. Eristämällä vangit toisistaan estettiin solidaarisuutta ja vahvistettiin voimattomuutta.

Voimaa kantaateista – kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Furian oli vanki 314/1, sillä hänen laverinsa oli kahden hengen sellissä vasemmalla. Oikealla nukkui vanki 314/2. Yhteydenpito, voimistelu ja laulaminen oli kielletty. Berliinin tuomiokirkon kuorossa, Domkantoreissa, 1970-luvulta laulanut ja uskonnollinen Furian kuitenkin kertoo saaneensa musiikista voimaa, sillä osa vartijoista ei puuttunut ajoittaiseen hyräilyyn.

Yhdessä nuoren sellitoverinsa kanssa hän lauloi iltaisin kantaatteja kaksiäänisesti. Sanat kannattelivat. Lohdullisimpia olivat Brahmsin Ein Deutsches Requiem ja Mendelssohn-Bartholdyn oratoriot. Ruhet von des Tages mühen, Nacht will es nun werden.

Myös apostoli Paavalin kirjeiden sanat auttoivat pysymään täysijärkisenä: Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa. Paavalin sanat on koeteltu roomalaisen sortokoneiston painostaessa aikansa toisinajattelijoita.

Oikeuden asianajajanaan Furianilla oli vuoden 1985 oikeudenkäynnissään Lothar de Mazière, sittemmin DDR:n viimeinen presidentti. De Mazière vaati oikeudessa syytteen hylkäämistä näytön puuttuessa, mikä oli tuolloin aivan tavatonta. Avuksi piti ottaa lisäpykäliä, jotta tuomio saatiin tekaistua.

De Mazière vetäytyi pian Saksojen yhdentymisen jälkeen politiikasta CDU:n edustajana, kun häntä syytettiin Stasi-yhteyksistä. Furian viittaa kintaalla näille tiedoille. Hän sanoo, että sellaista toisinajattelijoita puoltanutta asianajajaa ei olekaan, jonka takki ei olisi hieman tahraantunut turvallisuuskoneiston jauhannassa.

Ja iloitsee totuuden voittaessa

Toisin kuin moni kohtalotoverinsa, Furian ei ole katkera. Hän iloitsee siitä, että DDR:n oikeuslaitos rehabilitoi hänen maineensa viimeisinä tekoinaan ennen Saksojen yhdentymistä vuoden 1990 lokakuussa. Totuus voitti.

Saksojen yhdentymisen eli Wenden jälkeen Furian otti yhteyttä vainoojiinsa selvittääkseen heidän motiivejaan ja tuntemuksiaan. Ajatus heräsi, kun hän törmäsi erääseen heistä itäisen Berliinin Alexanderplatzin Kaufhof-tavaratalon rullaportaissa. Tämä yhteydenpito jatkui aina miehen kuolemaan vuonna 2004.

Muitakin Furian tapasi: kuulustelijoita, vartijoita, syyttäjiä… Osa heistä kärsi, osa kielsi kaiken. Osa koki olleensa vankeja siinä missä muutkin. Eri puolella ovea vain. Kirja se syntyi siitäkin ja on ostettavissa Hohenschönhausenin kahvilamyymälästä: ”Mehl aus Mielkes Mühlen”. Vain tuomari kieltäytyi antamasta haastattelua, mutta hän olikin itse tuomiolla.

Ei saa unohtua

Nuorempi poikani, kahdeksan vee, tosin pitkästyi opaskierroksella jo ensiminuuteilta. Hän vääntelehti ja kääntelehti aikansa ja ryhtyi lopulta lukemaan Akkaria. Silti uskon, että jotain tästä tarinasta tarttui hänenkin puseroonsa. Ja se jokin palautuu mieleen myöhemmin, kun näitä asioita on aika pohtia. Lukee hän nimittäin muutakin kuin Akkaria, esimerkiksi Veljeni Leijonanmieltä.

Tengilin vankila.

***

Suurlähetystö suosittelee:

Leave a Reply