Tohtori Jukka Tarkka on historioitsija, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja vapaa kommentaattori. Hän toimi lyhyen aikaa kansanedustajana nuorsuomalaisten puolueessa 1990-luvulla ja EVA:n näkyvänä johtajana. Tarkka on osallistunut useilla merkittävillä puheenvuoroilla keskusteluun Suomen kansainvälisestä asemasta ja Euroopan unionin jäsenyydestä. Hän on kolumneissaan perustellut 2000-luvulla, miksi Suomen tulisi liittyä Naton jäseneksi. Hänen aiemmista kirjoistaan on syytä mainita ainakin Uhan alta unioniin. Tavallaan saman teeman jatke on hänen tuore teoksensa Karhun kainalossa, joka tarkastelee Suomen kansainvälisen aseman kehitystä kylmässä sodassa 1947 – 1991.
Tarkka toteaa Karhun kainalossa, että alkuperäislähteitä on kylmän sodan kaudelta ”melko vähän”, mutta dokumenttiaineistoja ja tutkimuksia sekä muistelmia on ”yllättävän runsaasti”. Tämän hieman ristiriitaisen arvion jälkeen Tarkka myöntää, että ei tutki uusia arkistoja, vaan nojaa tehtyihin tutkimuksiin ja haluaa rakentaa ”nyt saatavilla olevista tarveaineista kokonaiskuvaa suomettumisajasta”. Tarkka olisi voinut tuoda esille, että yhtenä ongelmana on arkistojen tarpeeton salailu, mikä luo edellytykset väärille johtopäätöksille, ”salaliittoteorioille”, mutta myös näiden salattujen arkistojen selektiiviselle ja tarkoitushakuiselle käytölle. Nämä ongelmat rajoittavat tehtyjen tutkimusten merkitystä. Tarkka haluaa näistäkin lähtökohdista kuitenkin selvittää, mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että Suomen myötäilevää ja joskus nöyristelevää politiikkaa pidettiin ”järkevänä ja välttämättömänä, ja joskus välttämättömänä, vaikka se ei ollut järkevää”.
Kaksi koulukuntaa arvioi suomettumisaikaa
Suomen asemasta kylmässä sodassa alkaa Tarkankin teoksen pohjalta hahmottua historiankirjoituksen tulkintoja ja esille nousee selvemmin kaksi näkökulmaa, joista toista sävyttää itsetyytyväinen ja myönteinen arvio: selviytymisen suuri tarina, jonka käsikirjoitukset ovat syntyneet lähinnä merkittävissä asemissa toimineiden päättäjien ja virkamiesten kynistä. He kertovat enemmänkin omasta tarinastaan. Toisessa näkökulmassa tunnustetaan selviytyminen, mutta myös siihen liittyneet kielteiset seikat: ”suomettuminen”, jota koskevat käsikirjoitukset ovat puolestaan yleensä niiden kynistä, jotka ovat olleet kylmän sodan kauden altavastaajia suomalaisessa yhteiskunnassa. Heitäkin on ollut politiikassa, medioissa ja valtion hallinnoissa. ”Neuvostovastaisuus” oli leima, josta vapautuminen merkitsi monelle koko elämäniän turhauttavaa taistelua urasta, ei niinkään kunniasta. Neuvostoystävän leima puolestaan takasi turvatun yhteiskunnallisen aseman ja tulevaisuuden. Ulkopolitiikassa tämä tarkoitti sanojen tarkkaa valikointia, jotta ”linjalta ei horjuta”, tai ”venettä ei keikuteta”. Tämänkaltainen maine oli kuitenkin usein hankittu hieman samalla tavoin kuin kultamitalit joskus hiihdossa: kielletyillä menetelmillä. Suomessa se tarkoitti, että ulkopolitiikan ytimessä vaikuttaneet olivat yhteistyössä itäblokin tiedustelupalveluissa toimineiden diplomaattien kanssa. Periaatteessa tällainen ”seurustelu” tapahtui laittomuuden olosuhteissa, koska lähtökohtaisesti kyse oli moitittavasta toiminnasta: vieraan vallan tiedustelun avustamisesta. Saksassa puhutaan lähimenneisyyden historiankirjoituksessa tekijöistä ja uhreista, etenkin kun esillä on entinen Itä-Saksa. Onko mahdollista, että suomettumisen ajasta ei Suomessa nouse esille uhreja vaan vain tekijöitä, joiden toimintaa pidetään ”järkevänä ja välttämättömänä”? Tarkan teos ei vastaa tähän kysymykseen, vaikka teos tekeekin arvokkaan yhteenvedon käsillä olevasta tutkimuksesta.
Ketkä suomettivat?
On sanottu, että jos haluat valehdella, kirjoita muistelmat ja jos totuus on saatava esille, kirjoita romaani. Tarkan teos on kuin romaanin käsikirjoitus joka nojautuu muistelmille ja tehdyille tutkimuksille. ”Suomettuminen oli puolustussotaa klassisen diplomatian aseilla”. Varmaan oli näinkin, mutta se ei ole koko totuus suomettumisesta. Kun ulkoministeri Ahti Karjalainen nimitti YK:ssa Tshekkoslovakian miehitystä syksyllä 1968 interventioksi, KGB:n asemapäällikkö Viktor Stepanov arvosteli ankarasti Karjalaista. Karjalainen tuskin oli miehityksen yhteydessä se suomalainen, joka antoi eväitä suomettumispuheille, vaikka 1970-luvulla häntä syytettiin ”periksiantamisesta”: suomettumisesta. Tällaisilla jo tunnetuilla esimerkeillä Tarkka luonnollisesti tasapainottaa hyvin suomettumiskeskustelua. Suomettumissyytökset syntyivätkin vasta toden teolla 1970-luvulla, kun lännessä epäiltiin Suomen antaneen liiaksi periksi Neuvostoliiton painostukselle. Eduskunnassa puuhattiin talvella 1972 lakia joka olisi kieltänyt neuvostovastaisuuden. Olimme itse suomettamassa Suomea, vai oliko hankkeen takana Neuvostoliitto, koska sekä Neuvostoliiton että Itä-Saksan tiedustelu olivat pari päivää aikaisemmin sopineet neuvostovastaisuuden kitkemisestä Suomesta? SKP:n roolin Tarkka kuvaa hyvin perinteisin tutkimustuloksin ja Kimmo Rentolaan nojautuen. Entiset Neuvostoliiton diplomaatit kertovat nykyisin avoimesti, miten Suomen kansainvälistä liikkumatilaa kahlittiin jatkuvasti kylmässä sodassa. Tarkka ei asiallisesti tuo esille mitään uutta eikä edes uusinta tutkimusta 1970-luvun osalta, vaan kertaa jo paljolti lähdekriittisiä ongelmia sisältäneitä tutkimustuloksia. Esimerkiksi vuoden 1978 kesällä Neuvostoliitto teki ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista. On kuitenkin viitteitä siitä, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanovilla oli myös suomalaisia kumppaneita, kun hän kehitteli tätä suutariksi jäänyttä yhteisharjoituspommiaan. Tarkka ei tästä tärkeästä episodista saa uutta irti.
Toisen esimerkin muistelmien ja arkistojen ristiriidoista Tarkka tarjoilee, kun hän kuvaa presidentti Mauno Koiviston kirjeenvaihtoa suurvaltajohtajien kanssa, jota tämä piti salassa ja paljasti kirjeenvaihdon olemassaolon vasta muistelmissaan 1995. Tarkka huomioi tämän tekijän aiemman arkistolöydöksen, jonka mukaan Itä-Saksan valpas tiedustelu oli napannut tiedot kirjeenvaihdosta jo 1984:melkein heti kirjeenvaihdon alkamisesta saakka. Tarkka katsoo kuitenkin, että Itä-Saksan tiedustelu sai ”mahdollisesti” tietoa kirjeenvaihdosta. Tämä on lähdekritiikin valossa turha varaus. Kyse on huippusalaisesta asiakirjasta, joka selkeästi kertoo kirjeenvaihdosta ja sen sisällöstä. Joku on salaiseksi tarkoitetun asian DDR:n tiedustelulle kertonut, koska se sisältyy yksityiskohtaisesti eriteltynä DDR:n ulkomaanvakoilun tiedusteluraporttiin vuodelta 1984.’Koivistohan korostaa muistelmissaan että vain alle yhden käden sormin oli luettavissa ne, jotka kirjeenvaihdosta jotain tiesivät. Itä-Saksan raportissa tosin puhuttiin vain kirjeenvaihdosta George Bushin kanssa, ja niin, että tämä yritti painostaa Suomea. Lähdekriittisesti tämä viittaa siihen, että joku halusi kuvata Bushin lähettämät kirjeet Koivistolle painostukseksi. Jos näin, salaisen tiedon vuotaja ei vain vuotanut vaan käytti kirjeenvaihtoa Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden hankaloittamiseksi. Täytyy muistaa että tämä tieto meni Itä-Saksan kautta myös Moskovaan. Tässä vaiheessa 1984 Mikhail Gorbatshov ei vielä ollut NKP:n pääsihteeri, eikä hän käynyt kirjeenvaihtoa Koiviston kanssa, eikä Itä-Saksan tiedustelu paljastanut, että Bushille kirjoitti ensin Koivisto.
1980-luku:Tarkan kirjan parasta antia
1980-luvun lopun kuvaus on Tarkan kirjan parasta antia. ”Tanssi jatkui, vaikka musiikki oli loppumassa”. Lause löytyy kohdasta, jossa arvioidaan presidentti Mauno Koiviston toimintaa 1980-luvun loppuvuosina. Tarkan mukaan ”Koivisto varoi tekemästä länteen päin sellaista, mikä voitaisiin idässä tulkita muutoksiksi”. Tämähän oli Paasikiven-Kekkosen linjana tunnetun ulkopoliittisen kurssin lähtökohta – tai selviytymisen suuren tarinan katekismus. Tarvittiinko samaa lääkettä vielä 1980-luvun lopun tautiin? Suomestahan tuli Eftan täysjäsen ja hieman ennen Berliinin muurin murtumista jopa Euroopan Neuvoston jäsen. ”Presidentti ei kovin määrätietoisesti päättänyt vaan antoi asioiden tapahtua”. Suomi oli hämmennyksen tilassa 1980-luvun lopulla kun Itä-Euroopassa puhalsi muutostuulet.
Pyhittääkö tarkoitus keinot?
Suuren selviytymistarinan sankareille kaikki annetaan anteeksi. Kekkosen osalta Tarkka löytää tilanteita, joissa hän katsoo pitkäaikaisen presidentin edenneen maanpetoksen rajamaille, kun alkoi salassa neuvostojohdon kanssa käymään kauppaa Lapin osilla Karjalan palauttamiseksi kesällä 1968. Kekkosen rooli yöpakkasten ja noottikriisin osalta kerrataan, mutta ilman uusia tulkintoja. Pidän yhtenä puutteena kuitenkin sitä, että Suomen Moskovan suurlähettilään Eero A. Wuoren osuutta vuoden 1958 yöpakkasten syntyjupakassa ei tarpeellisessa määrin tuoda esille, vaikka tapahtumasta on jo pätevää tutkimusta saatavilla. Todisteita Wuoren sekaantumisesta arveluttavaan toimintaan ja etenkin harhauttavaan raportointiin on riittävästi. Miksi Kekkonen uskoi Wuoren puutteellista raportointia niin pahasti, jää edelleen avoimeksi. Wuorihan havitteli ulkoministerin tehtävää, kun suurenteli raporteissaan Kremlin tyytymättömyyttä Fagerholmin hallitukseen. Yöpakkasista sukeutui kylmän sodan suuri ansa, josta Kekkonen ei koskaan päässyt pois. Tämä olisi Tarkka voinut tuoda selkeämmin esille.
Jukka Tarkan Karhun kainalossa on puutteistaan huolimatta antoisaa lukuseuraa. Kirjan nimi luo kuitenkin odotuksia, joita sisältö ei aivan tarjoa. Etäisyys Neuvostoliiton hajoamiseen on vielä joillekin liian lyhyt ja nykyinen Venäjä alkaa muistuttaa – ainakin mielikuvatasolla – entistä Neuvostoliittoa. Suomalaiselle historiankirjoitukselle avautunut ajallinen aukko kannattaisi käyttää tehokkaasti hyödyksi. Venäjä on tuominnut Stalinin rikoksen Suomea vastaan vain kerran: 1994. Omalla tavallaan Tarkka on tämän oivaltanutkin.