Ministeri Max Jakobson kuoli talvisodan päättymisvuosipäivän alla 9.3.2013. Hänen mukanaan poistui keskuudestamme sodanjälkeisen kauden ulkopolitiikkamme yksi suurimmista vaikuttajista. Hänet tunnettiin Suomessa ja Virossa vastarinnasta, jota hän osoitti Neuvostoliiton valtapyrkimyksiä kohtaan kylmässä sodassa, diplomatian ja kynän voimalla.  Ulkomailla – etenkin Yhdysvalloissa, YK:ssa ja Länsi-Euroopassa, hän oli aikanaan arvostetuin suomalainen kansainvälisen politiikan tarkkailija ja diplomaatti.

Jakobson sai tulikasteen maailmanpolitiikasta jatkosodan rintamalla. 1950-luvun puolivälissä julkaistu Diplomaattien talvisota muodostui hänen kirjallisen tuotantonsa helmeksi, joka on säilyttänyt laajemman merkityksensä näihin päiviin yhtenä parhaista historiateoksista, missä kuvataan pienen valtion asemaa suurpolitiikan armottomassa maailmassa.

Suomen ulkoministeriö laajensi toimintaansa 1953 Stalinin kuoleman jälkeen. Washingtoniin lehdistöavustajaksi siirtynyt Jakobson halusi jo tällöin neuvoa ministeriötä toivomalla, että ”nyt otetaan askelia länteen niin pitkälle kuin pystytään”. Jakobsonille – kuten monille diplomaateille kylmän sodan kaudella – nämä askeleet länteen jäivät lyhkäisiksi. Suomen sisäpoliittiset intressit ajoivat kansallisen edun ohi. Neuvostoliiton valtapyrkimyksille jos ei annettu periksi, niin ainakin niitä ei aina osattu vastustaa.

Jakobson osoitti taitonsa  myöhemmin presidentti Urho Kekkosen epävirallisena neuvonantajana. Kansainvälinen lehdistö julkaisi marraskuussa 1961 kuvan Havaijilta, missä Jakobson Kekkosen kanssa mietti, miten vastata Neuvostoliiton noottiin. YK-suurlähettilääksi 1965 siirryttyään Jakobson alkoi saada vaikutusvaltaa maailmanjärjestössä, missä pienistä valtioista vain poikkeuksellisen vahvat ja innovatiiviset pysyvät edustajat saavat sanansa kuuluville. Tullessaan informoimaan presidenttiä YK-asioista keväällä 1969, lounaskeskustelun seurauksena käynnistyi kuitenkin ETYK-prosessi. Jakobson oivalsi, että Prahan kevään edellisvuonna tukahduttaneen Neuvostoliiton ”rauhanehdotus” oli osa kasvojen pesua, jota kannatti käyttää hyödyksi. Pienen valtion taitava vastaehdotus yllätti Moskovan.

Myöhemmin 1971 Jakobson oli lähellä tulla valituksi YK:n pääsihteeriksi, mutta suurvallat halusivat tehtävään passiivisen pääsihteerin. Medioissa on taitettu peistä, millainen lopulta oli Kekkosen ja Jakobsonin suhde. Sen perusteella mitä asiaa tunnen, toimiva ja asiallisen läheinen suhde viileni pian YK-äänestyksen jälkeen. Esillä oli tässä vaiheessa vielä mahdollisuus, että Jakobson olisi siirtynyt Kekkosen neuvonantajaksi valtiosihteerin nimikkeellä. Tämä hanke ei toteutunut, kun Kekkosella oli mielessä sisäpoliittiset manööverit, tai sitten Jakobsoniin vasemmiston iskemä ”everstijuntan” jäsenen leima. Jakobson siirtyi lähettilääksi Tukholmaan, mutta vain jättääkseen pian ministeriön. Muistan illalliskeskustelun 1990-luvun lopulta, kun hän sanoi lähteneensä ulkoministeriöstä ”koska ei halunnut ottaa enää nimityksiä siltä mieheltä”.

Valtion kahleista vapautumisessa – jos Jakobsonin tunnetilaa voisin kuvata – avuksi tuli elinkeinoelämä, jonka vaikutusvaltainen edusmies Päiviö Hetemäki loi Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n, josta tuli etenkin vasemmiston silmätikku. EVA:n johdossa Jakobson loi intellektuaalisen puskurin sille, että suomalaisesta hyvinvointivaltiosta ei tullut sosialistista kokeilua.

Tänään on vaikea edelleen saada julkisessa sanassa läpi näkemystä, että Suomen asema kylmässä sodassa oli hyvin vaikea siinä mielessä, että me emme voineet toteuttaa ulkosuhteiden kehittämisessä ”parasta politiikkaa”. Sen sijaan toteutettiin sitä politiikkaa mikä oli mahdollista. Suomen kylmän sodan kautta voidaan kuvata suureksi selviytymistarinaksi, mikäli unohdetaan, että Suomi saattoi toimia vain rajoitetusti omien etujensa ajamisessa. Välillä paremmin, välillä huonommin.  Marraskuussa 1979 järjestetyssä television talvisota-keskustelussa Jakobson nimesi Josef Stalinin syypääksi talvisotaan. Silloisen suomettumisen ajan henkeä kuvaa Jakobsonin ja haastattelijana toimineen Antero Kekkosen kyseisessä keskustelussa käymä sananvaihto, jonka Jakobson on selostanut Diplomaattien talvisota -teoksensa 6. painoksen (1989) esipuheessa: ”Toimittaja kysyi, onko osoitettavissa joitakin henkilöitä, joiden voi sanoa olleen syypäitä sodan syttymiseen. Vastasin: ’Miten olisi Stalin?’ Haastattelija ojensi minua välittömästi. ’Tarkoitin Suomen puolella’, hän selitti.” Kuukautta aikaisemmin kirjailija Vaclav Havel sai viiden vuoden kuritushuonetuomion Prahassa ”tasavallan horjuttamisesta”, jonka hän istui viimeiseen tuntiin. Suomessa Jakobson horjutti tasavaltaa, kun käsitteli Neuvostoliittoa realistisesti julkisuudessa ja yritti vahvistaa maan läntisiä siteitä, mutta ei joutunut vankeuteen, vaan ainoastaan poliittiseen paitsioon. Jakobson oli käytännössä puoluepoliittisessa paitsiossa koko sen kauden, kun hän toimi EVA:n johdossa. Tähän vaikutti osaltaan sekin, että hän oli puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta se ei ole koko totuus asiasta.

Jakobson joutui vielä 2000-luvulla arvottoman kritisoinnin kohteeksi, kun hän oli suositellut Suomelle Nato-jäsenyyttä, koska ”EU oli ottamassa puolustuksen kehittämisen tavoitteekseen”. Jakobson päätteli monen muun tarkkailijan lailla, että” tämä EU- järjestely edellytti Suomen Nato-jäsenyyttä”, koska EU ei puolustusratkaisussa erkaannu Natosta. Jatkosodan päätyttyä ”koko Suomen kansa käänsi takkinsa”. Tällä Jakobson tarkoitti, että kansalaiset käsittivät sodan jälkeen uudet realiteetit nopeasti.  Sama ei toteutunut kylmän sodan päätyttyä.