Saksankielisissä maissa käydään jatkuvasti varsin avointa ja tärkeää historiakeskustelua. Olisi toivottavaa, että myös muualla Euroopassa ja Venäjällä osallistuttaisiin tähän keskusteluun. Viime vuosisadan tragedioiden alkusoitto näyteltiin sata vuotta sitten, kun Euroopassa ryhdyttiin ”sammuttamaan valoja”. Ensimmäisestä maailmansodasta käynnistyi väkivallan vuosisata. Harvardin yliopiston emeritusprofessori Richard Pipes arvioi Die Weltwoche –julkaisussa, että vuosisadan merkittävin historiallinen tapahtuma koettiin lokakuussa 1917, jolloin Vladimir Lenin sai Venäjällä ylipuhuttua bolshevikkijoukkion anastamaan vallan. Pipesin mukaan on väärin puhua ”lokakuun vallankumouksesta”, koska kyse oli pienen joukkion suorittamasta väkivaltaisesta kaappauksesta, jolla kuitenkin oli suuret historialliset seurausvaikutukset koko ihmiskunnalle. Suomelle lokakuun vallankaappaus oli koitua tuhoisaksi, koska Suomen sisällissodassa väkivallan tielle lähteneitä punaisia ohjattiin ja rohkaistiin ratkaisevalla tavalla Pietarin kaappariyhteisöstä käsin.

Pipes kaipaa keskustelua sekä kommunismin että fasismin perinnöstä. Hänen mukaansa kommunismia on käsitelty hellemmin kuin natsismia, koska Lenin seuraajineen pyrki välittämään utopistisen viestin, jonka mukaan kommunistit halusivat toteuttaa keskeiset läntiset arvot, kuten vapauden, oikeuden ja tasa-arvon. Natsismi puolestaan hylkäsi nämä arvot hyvinkin avoimesti. Hän arvioi että jos Leninin kaappaus olisi epäonnistunut ja Venäjä siirtynyt perustuslaillisen monarkian tai tasavallan tielle, ei natsismi olisi saanut jalansijaa Saksassa eikä toista maailmansotaa olisi koettu. Tämä päätelmä on hyvin merkityksellinen Suomen kannalta, joka oli toisen maailmansodan uhri, ei syyllinen, kuten kylmän sodan aikana kirjoitetussa historiassa usein väitetään.

Arvostetussa Foreign Affairs -julkaisussa EastWest-instituutin varajohtaja Andrew Nagorski arvioi romanialaisen politologin Vladimir Tismaneanun teosta The Devil in History: Communism, Fasism and Some Lessons of the Twentieth Century. Tismaneau kysyy, miksi muistamme Auschwitzin mutta emme Kolymaa, joka oli Stalinin yksi pahimmista rangaistusleireistä? Hän katsoo, että kommunismi ja natsismi olivat samankaltaisia utopioita, jotka katsoivat omistavansa ”totuuden”. Kommunistien totuus nojasi käsitykseen yhteiskuntaluokista, natsien totuus taas nojasi rotuoppiin. Jotain natsien ja kommunistien yhteisestä offensiivista ”liberaalia modernia” vastaan Nagorski näkee elokuussa 1939 Neuvostoliiton ja Saksan välillä allekirjoitetussa niin sanotussa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa. Tämän sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa antoi Neuvostoliitolle vapaat kädet Baltian maiden ja Suomen valloittamiseen. Stalin luotti tähän ”hyökkäämättömyyssopimukseen” niin tiukasti, että kielsi puna-armeijaa vastaamasta hyökkäävän Saksan tuleen kesäkuussa 1941, koska piti hyökkäystä länsivaltojen hämäyksenä. Pipes kertoo, miten Stalin sai hermoromahduksen, kun tajusi tulleensa petetyksi ja Neuvostoliittoa uhkasi Saksan miehitys.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit nousivat väkivalloin valtaan Itä-Euroopassa. Suomessa alkoi kommunistien nousu valta-asemiin heti sodan jälkeen 1945 talvella pidettyjen vaalien seurauksena. Vaikka kommunistien äänisaalis jäi neljänneksen tasolle, puolue sai avainasemia hallituksessa, mutta ennen kaikkea pystyi parlamentaarista asemaansa paljon suurempaan valtaan Neuvostoliiton painostuksen avulla. ”Koko kansakunta käänsi takkinsa yhdessä yössä”, kuten Max Jakobson on todennut. Tässä Jakobson kyllä hieman liioittelee. Todellisuudessa Suomi joutui jossain määrin pelon valtaan, mikä toteutui niin sanotuissa sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä, joiden käynnistämisessä ja läpiviemisessä laillisesti valittu eduskunta ja hallitus tekivät pakon edessä likaisen työn. Suomessa ei vuosina 1945–1950 käytännössä ollut todellista oikeusvaltiota, vaan maassa vallitsi suuri oikeusvaje.

Oikeusvajetta hyödynsi nimenomaan kommunistinen puolue, ja sen kanssa läheisesti yhteistyötä tehneet poliitikot, joille ei riittänyt poliittisten johtajien tuomitseminen. Suomen kommunistinen puolue halusi myös yliopiston professoreita ja armeijan upseereita tuomiolle tai poistettaviksi viroistaan. Helsingin yliopiston patologian professori Saxen joutui eroamaan, koska hän tiesi totuuden Puolassa tapahtuneista niin sanotuista Katynin murhista oltuaan 1943 kansainvälisen tutkijakomission jäsen. Tästä voi lukea karua tekstiä Paasikiven päiväkirjoista. Oman lukunsa muodostaa kenraaliluutnantti Lennart Oeschin kohtelu ja hänen saama täysin kyseenalainen pitkä vankeustuomio jatkosodan alkuvaiheissa tapahtuneiden vankisurmien johdosta. Oesch oli ollut kesän 1944 torjuntataisteluiden aikana keskeisin rintamakomentaja, ja sai ansioistaan Mannerheim-ristin. Oikeusministeri Urho Kekkonen olisi halunnut syytteen nostettavaksi Oeschia vastaan jo asekätkentäjutun yhteydessä. Vasta vuonna 1981 hieman ennen sairastumistaan, Kekkonen myönsi teoksessaan Vuosisatani toimineensa 17-vuotiaana sisällissodassa valkoisten teloituskomppanian päällikkönä. Hän kertoi, että tapaus ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Kysyä sopii, missä määrin aikanaan tasavallan presidenttinä valtiomiestekoja tehneen Kekkosen oikeustaju kärsi sotien jälkiselvittelyissä 1945–1950 oman taustan peittelystä?

Oeschin tuomiota on käsitelty aika ajoin erilaisissa jatkosotaan liittyneissä kirjoissa ja dokumenttiohjelmissa. Olen lukenut Korkeimman Oikeuden asiakirjat, joka vakuutti tämän kirjoittajan siitä, että kyse oli poliittisesta kosto-oikeudenkäynnistä. Tähän viittaa sekin, että ainakin yksi tuomareista olisi hylännyt syytteet kokonaan. Aikakauden henki oli sellainen, että ”Oesch oli tuomittava”, vaikka näyttö häntä vastaan oli täysin olematon. Ilman oikeusvaltiovajetta ei Oeschiä olisi tuomittu.

Suomalaisten vankien kohtelusta Neuvostoliiton leireillä ei kannata edes keskustella, koska Neuvostoliitto oli sodan voittajavaltio, vaikka se oli aloittanut sodan Suomea vastaan 1939. ”Stalin teki rikoksen Suomea vastaan aloittamalla Talvisodan”, kuten presidentti Boris Jeltsin totesi 1994. Olisi historiallisen totuuden takia paikallaan avata kenraaliluutnantti Lennart Oeschin tapaus. Hänen kuollessa 1978 hautajaisissa ei ollut valtiovallan edustajaa eikä hän saanut reservissä ylennystä täydeksi kenraaliksi. Hänet oli haluttu yksinkertaisesti unohtaa. On sanottu, että Oesch kuoli hetkellä, jolloin haluttiin uskoa, että venäläiset hyvää hyvyyttään lopettivat taistelun kannaksella kesällä 1944 ja jatkosodassa Suomi oli Hitlerin Saksan ”liittolainen”. Tämän tekijä on vakuuttunut, että kenraaliluutnantti Lennart Oesch ansaitsee täyden kunnian palautuksen ja rehabilitoinnin. Kyse on myös Suomen kansainvälisestä asemasta vapaana demokratiana.