Suomalaiset diplomaatit joutuvat varsin usein pohtimaan ulkomaalaisten keskustelukumppaniensa kanssa elämää ”Venäjän naapurina”. Varsin usein kuulee sanottavan, että suomalaisilla on erityistä asiantuntemusta Venäjän oloista maamme geopoliittisen aseman seurauksena. Varmasti asiantuntemusta riittää.

Monet EU-diplomaatit entisistä Itä-Euroopan maista ovat käyneet koulunsa aikana, jolloin venäjä oli ”pakkokieli” ja Neuvostoliitossa tehtiin jatko-opintoja. Neuvostoliitto oli lisäksi Varsovan liiton todellinen mahtivalta, jonka seurauksena muut liiton jäsenvaltiot olivat nimenomaan Neuvostoliiton etujen ja politiikan airueita kansainvälisessä yhteisössä. Tältä ajalta näillä EU-diplomaateilla on taatusti erityisosaamista myös Venäjän asioista.

Kylmän sodan tai paremminkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomen ulkopolitiikan linjassa ei tapahtunut dramaattista uusarviota ellei sellaisena pidetä liittymistä EU:hun vuonna 1995. Neuvostoliiton aikanahan liittymistä ei Suomen valtiojohto suositellut. Tilanne oli täysin erilainen hajonneen Varsovan liiton maiden näkökulmasta. Ne muuttivat ulkopoliittisen linjansa ja liittoutuivat ensin Natoon ja vasta sen jälkeen tuli esille EU-jäsenyys. Suomessa ei valtiojohto ole suositellut Naton jäsenyyttä vaikka jäsenyys on useamman hallituspuolueenkin poliittisena tavoitteena.

Venäjän naapuruus on historiallisesti ollut Suomelle sekä mahdollisuus että ongelma. Talvisota oli Stalinin rikos Suomea vastaan, tokaisi presidentti Boris Jeltsin 1994. Sota ei siten ollut niinkään Suomen ulkopoliittisen virheen jatkokertomus, vaan aidosti kansainvälisen oikeuden ja tuolloin voimassa olleiden valtiosopimusten vastainen rikos johon Neuvostoliitto syyllistyi. Niin sanotut Mainilan laukaukset olivat Neuvostoliiton provokaatio oman hyökkäyksen perusteluksi.

Jatkosota oli Talvisodan seuraus, johon Suomi ei marsalkka Mannerheimin mukaan olisi ajautunut ilman Talvisotaa. Suomen asemaa toisessa maailmansodassa käsitelleen väitöskirjatyöni yhteydessä 1982 vakuutuin tästä Mannerheimin näkemyksen oikeellisuudesta. Tämän oikeellisuuden puolustaminen ei ollut aivan yksinkertaista noina vuosina. Lopulta Talvisota osoittautui Neuvostoliiton suureksi strategiseksi virhelaskelmaksi, joka muutti naapurisuhteen luonteen pysyvästi. Neuvostoliitto menetti kaatuneina 125 000 sotilasta ja Suomi hieman yli 20 000. Jatkosodan jälkeen suhteita haluttiin säädellä sopimuksella, kahdenvälisesti, niin että Suomi opetteli ottamaan huomioon Neuvostoliiton strategiset edut, usein kirjaimellisesti. Tässä suhdetilassa Suomi kiistatta sai Venäjän asioiden erityisosaamista, josta on ollut varmasti myös hyötyä. Neuvostoliitto oli myös tärkeä kauppakumppani, jonka hajoamista ei ainakaan kauppaa käyneissä talouspiireissä toivottu. Monille Neuvostoliiton hajoaminen olikin lopulta täysi yllätys, mikä tietenkin osoitti, että Neuvostoliiton todellisen kehityksen tajuaminen oli vaikeaa ei vain Suomessa vaan laajemmaltikin kansainvälisessä yhteisössä.

Sveitsissä Suomen geopoliittinen asema on alati kiinnostuksen kohteena. Tämä on ymmärrettävää myös siksi, että huonoina aikoina myös Sveitsissä on pelätty suurten naapurien aikeita. Suomen selviämistarinan ytimessä on Sveitsissä nimenomaan Talvisota. Se nähdään menestystarinana, eräänlaisena Suomen modernin kansainvälisen kuvan perusjuureksena. Tältä pohjalta myös Suomen uusi kansainvälinen asema ja turvallisuuspolitiikka saavat ymmärtämystä ja uskottavuutta. Suomi pyrkii sovintoon ja yhteistyöhön mutta ymmärtää historian monimutkaiset polut ja käänteet, joiden seurauksena on myös osattava varautua pettymyksiin. Sveitsissä voi aistia samanlaisia tuntoja.