Euroopan neuvoston (EN) ministerikomitean puheenjohtajana Suomi isännöi ulkoministerikokouksen toukokuussa 2019. Helsingissä on tuplajuhlat: Euroopan neuvosto 70 vuotta ja Suomi jäsenenä 30 vuotta.
Suomen taival jäseneksi ei ollut pikamatka – pikemminkin maraton. Suomi osallistui vuonna 1949 perustetun Euroopan neuvoston toimintaan 1960-luvun alusta alkaen. Osallistumisesta tuli kattavaa vuosien kuluessa, mutta tarkkailijan asema piti Suomen ulkona Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Poliitikot pitivät Euroopan neuvostoa yhtenä ”läntisistä” integraatiojärjestöistä ja ulkopolitiikan johdossa laskettiin turhaksi käyttää naapurisuhteissa rajallisesti käytettävissä ollutta pääomaa EN:oon liittymiseen. Poliittinen leimautuminen heijastui myös kansalaisyhteiskuntaan. Amnestyn Suomen osasto hylkäsi vielä vuosikokouksessaan 1987 kannan ottamisen Suomen jäsenyyteen EN:ssa.
Ulkoministeriössä asiaa selvitettiin useampaan otteeseen, ja jo vuonna 1976 todettiin, että ”arvio Euroopan neuvostosta eturistiriitojen kohteena ei enää ollut ajankohtainen”. Ulkoministeri Pär Stenbäck korosti ulkoasiainvaliokunnalle 1982, että jäsenyys riippui eduskunnasta ja edellytti laajaa yhteisymmärrystä. Tuolloin sitä ei vielä löytynyt. Presidentti Koiviston jäsenyydelle myönteinen lausunto presidentinvaalikamppailussa 1988 avasi lukon. Jäsenyysasia eteni nopeasti ja Suomi hyväksyttiin EN:n jäseneksi 1.2.1989. Pian ovi kävikin tiuhaan, kun itäisen Keski-Euroopan maat liittyivät nekin poliittisen murroksen myötä jäseneksi.
Suomi tuki Baltian ja Venäjän jäsenyyttä
Jäsenpohjan laajenemisessa oli kyse monella tapaa myönteisestä kehityksestä: ihmisoikeuksien suoja kohentui ja monille jäseniksi liittyneille valtioille jäsenyys oli poliittinen tunnustus demokratiaa ja oikeusvaltiota vahvistaville muutoksille. Samalla neuvoston ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asemaa vahvistui.
Ihmisoikeussopimukseen liittyminen toi mukanaan lainsäädännöllisiä parannuksia ja avasi kanavan ihmisoikeusvalituksille. Suomessa Euroopan pisimmät pidätysajat lyhenivät ja ulkomaalaisten oikeusturva parantui. Ihmisoikeuskulttuuri kehittyi. Suomi rakensi itselleen profiilia tukemalla vahvasti EN:n jäsenpohjan laajentamista poliittisen murroksen myötä demokratisoituviin valtioihin. Tukea osoitettiin erityisesti Baltian maiden ja myöhemmin Venäjän jäseneksi liittymiselle – tämä toteutui vuonna 1996. Suomi toimi neuvostossa tarmokkaasti myös vähemmistöjen oikeuksien vahvistamiseksi.
Myönteinen kehitys ei ole lineaarista eikä jatkuvaa. EN on juhlavuoden lähestyessä yhdessä historiansa pahimmista kriiseistä ja Suomi on järjestön peräsimessä tiukan paikan edessä. Kyse on ihmisoikeusjärjestelmän selviytymisestä kolhuitta maanosaa koettelevassa kylmässä poliittisessa puhurissa.