Suurin Suomen kehityspolitiikassa tapahtunut muutos vuosikymmeniin on hallituksen päätös ottaa käyttöön finanssisijoitukset. Tuo vahvasti rahamaailmaan viittaava sana on kirvoittanut lukuisia kyselyitä, artikkeleita sekä twiittejä. Pyrin tässä lyhyesti valottamaan mistä koko jutussa on kyse.
Finanssisijoitukset ovat nimensä mukaisesti sijoituksia eivätkä kehitysyhteistyössä varsin tuttua lahja-apua, jota myönnetään ilman odotusta takaisinmaksusta. Nopeasti wikipediasta katsottuna sijoittamiselle annetaan mm. seuraavia määreitä:
”Sijoittaminen tarkoittaa tavallisesti rahoitusinstrumenttien ostoa, hallussapitoa ja myymistä tarkoituksena tehdä voittoa.”
”Sijoittamisessa keskeistä on tavoiteltava tuotto sijoittajalle sopivalla riskitasolla.”
Miten tämä liittyy kehitysyhteistyöhön?
Vastaus löytyy maailman kestävän kehityksen Agenda 2030 hintalapusta. On arvioitu, että Agenda 2030 tavoitteiden saavuttaminen maksaa vuosittain 12 biljoonaa eli kaksitoistatuhatta miljardia euroa. Lahjamuotoinen apu ei yksinkertaisesti pelkästään riitä summan kattamiseen. Tarvitaan muita keinoja ja muotoja.
Suomen kehityspoliittiset finanssisijoitukset ovat muodoltaan sijoituksia tai lainoja. Niiden tekemisessä ohjenuoria ovat seuraavat kolme asiaa.
Painotus on kehitysvaikutuksissa rahallisen tuoton sijaan. Tuottoa kuitenkin tulee olla ja sijoitettu tai lainattu pääoma tulee saada takaisin eli sillä on palauma-odote. Muuten sijoitusta ei lasketa valtion budjetissa alijäämäneutraaliksi mitä tämän määrärahan käytöltä edellytetään.
Hallituksen kehityspoliittisen selonteon neljä painopistettä ohjaavat investointien kohdentamista.
Investointien tulee täyttää OECD/DACin julkisen kehitysavun (ODA) kriteerit.
Lisäksi eri tarkastelussa huomioidaan myös, saadaanko kohteeseen kanavoidulla rahalla vipuvaikutusta eli mobilisoiko se muuta julkista tai yksityistä rahaa. Maantieteellisesti finanssisijoituksia pyritään ensisijaisesti tekemään köyhimpiin maihin, mikä osaltaan tekee sijoitustoiminnasta varsin haasteellista vaikean toimintaympäristön ja markkinoiden kehittymättömyyden vuoksi.
Kehityspoliittisia finanssisijoituksia ohjaavat osittain samat periaatteet kuin lahjamuotoista kehitysapuakin. Tuotto- ja palaumaodotteen vuoksi sijoitusten valmisteleminen poikkeaa kuitenkin oleellisesti lahjamuotoisen avun myöntämisestä. Sijoitusten tekeminen ja lainojen myöntäminen edellyttävät ulkoministeriöltä ensinnäkin perusteellisia neuvotteluita investointikohteena olevien tahojen kanssa yllä mainittujen kriteerien täyttymiseksi. Toisaalta UM tekee sijoituksia valmistellessaan läheistä yhteistyötä valtiovarainministeriön ja Tilastokeskuksen kanssa, joka viime kädessä vastaa Suomen virallisista tilastoista ml. valtion menojen ja tulojen tilastoinnista.
Mitä ulkoministeriö on tähän mennessä kehityspoliittisilla finanssisijoituksilla tehnyt? Vuoden 2016 finanssisijoitusvarat (140 miljoonaa euroa) kanavoitiin Finnfundille pitkäaikaisena lainana sekä Latinalaisen Amerikan kehityspankin alaisen rahastoyhtiö IIC:n (Internatioinal Investment Corporation) pääomankorotukseen.
Vuoden 2017 finanssisijoitusneuvottelut, jotka tavoitteiltaan liittyvät ilmastorahoitukseen sekä pienen ja keskisuuren yritystoiminnan vahvistamiseen, ovat käynnissä. Määräraha 130 miljoonaa euroa tullaan kohdentamaan tämän vuoden aikana. Tarkoituksena on tiedottaa yksityiskohdista syksyn kuluessa.
Vuosien 2018-2019 osalta sijoituskohteiden kartoittaminen on käynnissä.
Monet Suomen kaltaiset avunantajamaat ovat jo kauan tehneet sijoitus-, laina- ja takuumuotoista kehitysrahoitusta. Lähtemällä mukaan investointimuotoiseen kehitysrahoituksen Suomi on siis vasta kipuamassa tämän kehityksen aallon harjalle eikä suinkaan ole sen edelläkävijä. Samalla voidaan kuitenkin katsoa, että Suomi on kehityspolitiikassaan ottanut aimo harppauksen eteenpäin ja aloittanut uuden vaiheen kehityksen rahoittajana.