Se, että presidentti Joe Biden ”tunnusti” armenialaisten kansanmurhan, on kirvoittanut keskustelua, pitäisikö Suomessakin toimia samoin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan 27. huhtikuuta, että ”Suomen on aika tunnustaa, että armenialaisten vaino oli kansanmurha”.

Historian jäteastiat ovat syvät, jos niitä toden teolla aletaan tonkia. Jo pintaa kaapaisemalla voi nostaa esiin holokaustin, Leninin-Stalinin luoman tappokoneiston, ristiretket tai Tšingis Khanin pöyristyttävät toimet.

Erityisen herkkää on omien kansalaisten tekemien historiallisten vääryyksien ”tunnustaminen”: osallistuminen rikoksiin kuten saamelaisten sortoon, Natsi-Saksan rinnalla tehtyihin murhiin ja vainoamiseen tai niin sanottujen taistolaisten vallankumousvalmisteluihin ja Neuvostodiktatuurin liehittelyyn.

Missä menee se raja, mitä tapahtumia ”Suomen” tulisi ”tunnustaa”? Tulisiko presidentin pitää tapahtumista virallinen puhe televisiossa tai pitäisikö valtioneuvoston päättää istunnossaan Suomen kannasta? Vai olisiko parasta, että eduskunta äänestäisi kustakin tapahtumasta erikseen?

Historiankirjoituksen tulkintoja voi ja tulee sanoa ääneen

Mielestäni Suomen valitsema linja tukea historian tutkimusta ja avointa keskustelua myös vaikeista aiheista on paras tapa lähestyä historian kuumottavia kohteita.

Vakiintunut historiankäsitys, joka syntyy ja muuttuu akateemisen keskustelun edetessä, on myös poliittiselle päättäjälle tai virkamiehelle sopiva tapa antaa arvionsa historian tapahtumista:

Armenialaisten vaino oli kansanmurha. Juutalaisia, romaneja ja homoja todella tapettiin tuhansittain ja miljoonittain Natsi-Saksan toimesta. Ristiretkillä eurooppalaiset murhasivat järkyttäviä määriä vääräuskoisina pitämiään ihmisiä Lähi-idässä. Tšingis Khan oli tappaja. Suomen valtio syyllistyi kolonialistisiin toimiin saamelaisia kohtaan. Suomi taisteli Natsi-Saksan liittolaisena, ja on oletettavaa, että yksittäiset suomalaiset osallistuivat natsien hirmutekoihin. Kyllä, Suomessa oli 70-luvulla huomattava määrä ihmisiä, jotka pitivät tappavaa Neuvostodiktatuuria sopivana yhteiskuntamallina myös Suomelle.

Näitä historiantutkimuksen tulkintoja voi ja pitää sanoa ääneen, vaikka se voi ottaa kuulijaa koville.

Oikeusvaltion aktiivisuus luo pohjaa historiankirjoitukselle

Suomi on lisäksi valinnut aktiivisen tavan osallistua tulevaan historiankirjoitukseen. Se, että Pirkanmaan käräjäoikeus pitää istuntojaan Liberiassa tai että Turun hovioikeus kuuli Irakin Bagdadista käsin todistajia Kirkukin alueella tehdyistä joukkomurhista, kertoo tuomioistuinlaitoksemme ja oikeusvaltiomme toiminnasta.

Suomi on samalla tavoin ollut aktiivinen vaikkapa Jugoslavian hajoamissotien hirmutekojen ja Ruandan kansanmurhien selvittämisessä. Myös Al-Holista palaaviin Isis-perheenjäseniin kohdistuvat rikostutkinnat kuuluvat samaan, Suomelle tärkeään rankaisemattomuuden vastaiseen työhön.

Samalla Suomi joutuu jatkuvasti arvioimaan oman oikeusvaltionsa ja lainsäädäntönsä toimintakykyä. Kansalaisen oikeustaju on koetuksella, kun esimerkiksi naapurimaissamme voidaan tuomita ihmisiä rikoksista, joista Suomen oikeuslaitos ei kykene saamaan riittävää näyttöä tai rikollisina pitämämme teot eivät sisälly lainsäädäntöömme lainkaan. Kansainvälinen toiminta on lisäksi kieltämättä kallista ja usein kovin tehotonta. Ilman tätä aktiivisuutta myös oman oikeusvaltiomme harmaat alueet jäisivät kuitenkin kartoittamatta.

Aktiivisilla toimillaan Suomi tukee tulevaa historiankirjoitusta. Usein toiminta on kansainvälisesti herkkää, sillä jokaisella kansalla on omat kipupisteensä historiassa. Useissa autoritaarisissa valtioissa historiapolitiikka on suorastaan osa maan johdon vallassapysymistaktiikkaa.

Historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Historiatiede on eittämättä kirjoittajansa näköistä tulkintaa. Eksaktia tiedettä se ei ole. Historiankirjoitus on kuitenkin paras tapa muodostaa vallitseva ja hallitseva käsitys historiallisista tapahtumista. Tulevan historiankirjoituksen näkökulmien syntymiseen vaikuttaa myös se, miten ympäröivä maailma reagoi tapahtumiin välittömästi.

Siksi parasta historiapolitiikkaa on tutkia rikoksia ja hirmutekoja heti.