Istanbulin sopimus eli naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehty Euroopan neuvoston yleissopimus avattiin allekirjoitettavaksi 11.5.2011. Mitä sille kuuluu kymmenen vuotta myöhemmin?
Istanbulin sopimus on kasvanut merkittäväksi tekijäksi naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Sopimukseen ja sen tavoitteisiin on sitoutunut 33 Euroopan neuvoston (EN) jäsenvaltiota. Sopimusta pidetään kansainvälisenkin mittapuun mukaan merkittävänä, ja siihen halutaan sitoutua myös Euroopan ulkopuolelta. EU:n liittyminen sopimukseen on EU:n komission prioriteetti.
Suomessa sopimus on ollut voimassa kohta kuusi vuotta. Sen edellyttämä kansallinen koordinaatiomekanismi, naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjunnan toimikunta (NAPE) on juuri aloittanut toisen toimikautensa ja valmistautuu laatimaan toista Istanbulin sopimuksen toimeenpanosuunnitelmaa. Suomen näkyvä rooli sopimuksen tukijana jatkuu, kun Suomen suurlähettiläs Nina Nordström johtaa sopimuksen osapuolten komitean puhetta jo toista vuotta.
Sopimus kohtaa myös jyrkkää vastustusta. Sopimuksen osapuolena pisimpään ollut Turkki irtisanoi sen maaliskuussa. Koskaan aiemmin ei EN:n jäsenvaltio ole irtisanonut keskeistä ihmisoikeussopimusta.
Vastustuksen keskellä unohdetaan helposti, mikä merkitys sopimuksella on haluttu – ja on jo nähty – olevan. Istanbulin sopimus turvaa oikeuden elää ilman väkivaltaa. Se pelastaa henkiä.
Istanbulin sopimuksen tarkoitus on poistaa väkivaltaa
Jo ensimmäisessä kokouksessaan huhtikuussa 2009 sopimusta laatinut EN:n jäsenvaltioiden hallitusten edustajista koostunut työryhmä päätti, että sopimuksesta halutaan tehdä ihmisoikeussopimus. Sen tarkoituksena haluttiin olevan naisiin kohdistuvan väkivallan, mukaan lukien perheväkivallan poistaminen. Työryhmä katsoi, että naisiin kohdistuva väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja este sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiselle.
Sopimuksen laajemmaksi tarkoitukseksi nähtiin naisten oikeuksien edistäminen ja sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttaminen. Lähtökohtana oli, että naisiin kohdistuva väkivalta on seurausta historiallisesti epätasa-arvoisista naisten ja miesten välisistä voimasuhteista.
Sopimuksella haluttiin olevan todellista lisäarvoa. Siinä haluttiin määritellä toimenpiteet niiden valtion velvoitteiden toteuttamiseksi, jotka koskevat väkivallan ehkäisemistä, uhrien suojelemista sekä väkivallantekojen tutkimista ja rankaisemista. Sopimuksessa edellytetään esimerkiksi, että valtiot perustavat riittävästi turvakoteja ja maksuttomia tukipuhelimia. Sopimus rakennettiin vastaavien EN:n sopimusten tavoin kolmen P:n (prevention, protection, prosecution) varaan. Lisäksi siihen haluttiin neljäs P (policies) korostamaan laaja-alaisten ja yhtenäisten toimintaperiaatteiden tärkeyttä.
Istanbulin sopimus hyväksyttiin EN:n ministerikomiteassa 7.5.2011. Jo aluksi määritellyt perusperiaatteet ja lähtökohdat kirjattiin sopimukseen muun muassa sen tavoitteita koskevaan 1 artiklaan. Ne velvoittavat valtioita sellaisenaan ja konkretisoituvat yksittäisinä toimenpiteinä sopimuksen eri artikloissa.
Istanbulin sopimus vaikuttaa
Tänään, kymmenen vuotta myöhemmin samat periaatteet ja lähtökohdat elävät kirkkaina ympäri Eurooppaa. Sopimuksen täytäntöönpanoa valvova itsenäisistä asiantuntijoista koostuva naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjunnan asiantuntijaryhmä (GREVIO) on työnsä alusta lähtien korostanut valtioiden sitoutumista sopimuksen perusperiaatteisiin.
Asiantuntijaryhmä on korostanut erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan ja sukupuolten välisen tasa-arvon keskinäistä riippuvuutta sekä laaja-alaisten ja yhtenäisten toimintaperiaatteiden omaksumista naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Myös ensimmäisessä Suomea koskevassa raportissaan GREVIO-ryhmä huomautti, että sopimuksen täytäntöönpanossa Suomessa tulisi huomioida sukupuolinäkökulma ja väkivallan sukupuolistunut luonne.
GREVIO on arvioinut Istanbulin sopimuksen osapuolista jo puolet. Arvioinnit ovat jo osoittaneet, että monissa valtioissa on asetettu korkeammat vaatimukset lainsäädännölle ja käytännöille, ja että muun muassa uhreille tarjottavia palveluita ja ammattilaisten kouluttamista on parannettu. Nämä toimet ovat ehkä estäneet yksittäisiä väkivallan tekoja tai pelastaneet jonkun hengen.
Istanbulin sopimuksen laatijat pitivät tehokkaan ja itsenäisen valvontajärjestelmän luomista tärkeänä. GREVIO onkin arvioinut raporttiensa saaneen kansallisesti hyvän vastaanoton. Se on arvioinut luoneensa sekä kansallisella tasolla että kansainvälisesti tunnustetun ja arvovaltaisen aseman naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemisessä ja torjunnassa. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.
Istanbulin sopimusta tarvitaan edelleen
Väkivalta on kuitenkin vielä arkipäivää miljoonille naisille ympäri Eurooppaa. Sopimuksen olemassaolon vastustamisen ohella myös muun muassa lisääntyvät väkivallan muodot haastavat Istanbulin sopimusta ja sen valvontajärjestelmää. Koronapandemia on synnyttänyt uusia tapoja torjua väkivaltaa ja suojella uhreja, mutta myös lisännyt väkivaltaa.
Istanbulin sopimuksen valvontajärjestelmä on pyrkinyt reagoimaan haasteisiin. GREVIO on todennut arvioivansa pandemian vaikutuksia tulevissa raporteissaan. Se on laatimassa historiansa ensimmäistä yleissuositusta naisiin kohdistuvan väkivallan digitaalisesta ulottuvuudesta.
Istanbulin sopimuksen osapuolten komitea aloittaa tänä vuonna GREVIOn suositusten täytäntöönpanon seurannan. Komitea on viitoittanut tietä sopimuksen tulevalle vuosikymmenelle ja korostanut muun muassa sopimuksen periaatteiden valtavaa arvoa muutoksen saavuttamiseksi ja naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi erityisesti sukupuolten tasa-arvon saavuttamisen esteenä.
Nämä toimet konkretisoivat Istanbulin sopimusta aikaa kestävänä, elävänä asiakirjana. Paljon on kuitenkin vielä tehtävä ennen kuin sopimus on tehnyt itsensä tarpeettomaksi.
Kirjoittaja on UM:n jäsen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjunnan toimikunnassa (NAPE). Kirjoitus on osa NAPE-toimikunnan blogisarjaa, jossa kerrotaan Istanbulin sopimuksen eli naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen vaikutuksesta ja kansallisesta täytäntöönpanosta eri näkökulmista.