Komennukseni edustuston päällikön sijaisena Kabulissa on ehtoopuolella. Yhteensä kolme vuotta olen tehnyt töitä Afganistan-asioiden parissa ja voin sanoa, että ei ole ollut yhtään tylsää työpäivää. Afganistan opettaa nöyräksi, mutta tarvitsee nyt kipeästi vakaampia aikoja.

Dohan dialogi

Heinäkuun alussa Qatarin ja Saksan järjestämä kaksipäivänen afgaanien sisäinen rauhankeskustelu Dohassa oli historiallinen. Sisäisiä keskusteluja ei ole juuri käyty, tai ainakaan niitä ei ole käyty julkisesti Taleban-liikkeen kanssa.

Qatarin pääkaupungissa laadittiin yhteinen julkilausuma. Luvattiin jatkaa sisäisiä konsultaatioita afgaanien itsensä johdolla ja välttää siviiliuhreja yhä käytävissä taisteluissa.

Yli neljä vuosikymmentä sodassa ollut Afganistan on ottanut mittavan askeleen kohti rauhaa. Prosessista tulee vähintäänkin haastava, mutta tärkeää on, että neuvotellaan.  Sotilaallista ratkaisua konfliktille ei ole, ja yksikään toimija ei pysty hallitsemaan maata yksin.

Rauhanprosessi alkoi historiallisesta kolmipäiväisestä tulitauosta

Vuoden 2018 Ramadanin päätösjuhlan (Eid al-Fitr) aikainen kolmen päivän tulitauko hallituksen joukkojen ja Talebanin välillä oli merkityksellinen käänne sekä afgaaneille että kansainväliselle yhteisölle. Tulitauko sai afgaanit kaduille ja rauhanmarssin (Helmandin marssi) liikkeelle, sekä maat, kuten Yhdysvallat, pohtimaan olisiko rauhalle ”momentum”.

Tulitaukoa edelsi uskonnollisten johtajien tapaamisia, Kabul II -rauhankokous ja Tashkentin rauhanjulistus. Todellisen sysäyksen rauhan eteenpäinviemiselle antoi Yhdysvaltain päätös aloittaa suorat neuvottelut Taleban-liikkeen kanssa. Neuvottelujen vetäjäksi valittiin erityisedustaja, Yhdysvaltain entinen Afganistanin-suurlähettiläs Zalmay Khalilzad.

Yhdysvallat on lisännyt Taleban-liikkeen neuvotteluhalukuutta sotilaallisin keinoin. Ilmaiskujen määrä on suurempi kuin koskaan aikaisemmin sodan aikana (2001-).  Poliittisen ratkaisun aikaansaamiseksi on käytetty ”Talk and fight -strategiaa”.

Yhdysvallat ja Taleban saivat seitsemännen neuvottelukierroksen loppuun 9. heinäkuuta. Pöydällä on luonnos sopimuksesta neljällä osa-alueella: Terrorismin vastainen toiminta – Afganistan ei enää koskaan toimisi terroristien sydänmaana; Kansainvälisten joukkojen vetäytyminen Afganistanista; Afgaanien sisäiset neuvottelut ja täydellinen, kattava tulitauko. Yhdysvaltojen linja on ollut koko neuvotteluprosessin ajan selkeä. Sopimusta ei tule, mikäli kaikista osa-alueista ei pystytä sopimaan.

Rauhan mahdollisuudet Afganistanissa

Mikäli Dohassa saadaan aikaan sopimus, jossa kaikki neljä ehtoa täyttyvät, se on historiallinen saavutus. Rauhaa, selkeänä sodan puuttumisena, tuskin tullaan heti näkemään. Kuten eräs kollega totesi: ”Se ei tule olemaan kaunista, mutta pöydällä ei ole enää muita vaihtoehtoja.”

Afganistan nojaa islamilaiseen perustuslakiin, joka pohjautuu sharia-lakiin. Lakien tulkitseminen riippuu pitkälti siitä, kuka niitä tulkitsee ja missä niitä tulkitaan.

Kehityksestä huolimatta kotoperäinen köyhyysaste on noin 55‒58 prosenttia. Reformeja talouden pohjan laajentamiseksi on tehty, mutta omavaraisuudesta ollaan vielä kaukana. Pääasiassa Talebanin hallitseman maaseudun ja urbaanien keskusten väliset erot ovat merkittävät. Ihmisoikeuksissa on tehty parannuksia erityisesti lainsäädännöllisellä tasolla, mutta Afganistan on yhä äärimmäisen ongelmallinen ihmisoikeuksien näkökulmasta.

Afganistanissa toimii noin 20 terroristiryhmittymää. Paikallinen ISIS (Islamic State Khorsan Province, IS-KP) on tehnyt raakalaismaisia iskuja viime vuosina. Talebanin taistelu ISISiä vastaan on ollut tehokasta, ja YK:n siviiliuhriraportin mukaan ISISin iskut ovat vähentyneet.

Haavoittuneiden ja kuolleiden siviilien määrä on Afganistanissa vuosittain noin 10 000. Siviilikuolemat lisääntyivät vuonna 2018 intensiivisten taisteluiden ja kansainvälisen koalition ilmaiskujen tuloksena. Vuoden 2019 alku on kuitenkin antanut positiivisia viitteitä siviiliuhrien määrän laskusta.

Oikeastaan kaikki tapahtuu Afganistanissa heimolinjoja myötäillen. Keskusvalta joutuu myötäilemään alueellisia toimijoita sotaherroista heimopäällikköihin, ja isoa osaa maata hallinnoi Taleban. Tämä dynamiikka tuskin tulee särkymään. Siksi on tärkeää, että alueellisia, jopa kylätason, rauhanaloitteita tuetaan. Suomi tukee, yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa, paikallisia rauhanaloitteita YK:n kautta.

Rauhan edistäminen toiminnan kärkenä

Afganistan on Suomen suurin kehitysavun saaja, ja vaikuttamistyölle antaa selkänojaa iso maaohjelma. Suomen on toimittava kuten vienninedistämisasioissa ja etsiä ”nichejä”, joilla voimme parhaiten tukea orastavaa rauhaa. Tämä vaatii innovatiivisuutta. Afganistanin rauhanagendaa hallitsevat isot toimijat, mutta myös Suomen on otettava kaikki irti tästä ”momentumista”.

Valtioneuvoston Afganistan-selonteossa todetaan, että alueellinen konsensus on Afganistanin vakauden kulmakiviä. Tässä Suomen lisäarvo on, että pystymme puhumaan kaikille alueen maille. Voimme myös jatkaa hyviä käytäntöjä edustustotasolla esimerkiksi tarjoamalla tiloja alueen maiden ja Yhdysvaltojen välisiin keskusteluihin.

Suomen Kabulin-suurlähetystö tarjoaa YK:lle puitteet koota uudelleen muutaman vuoden tauon jälkeen ihmisoikeusryhmä. Ihmisoikeustyön on kuljettava käsi kädessä rauhanagendan kanssa, ja YK käy dialogia myös Talebanin kanssa siirtymäkauden oikeusjärjestelyistä. YK:n tavoitteena on saada maininta siirtymäkauden oikeudesta mahdolliseen rauhansopimukseen. Suomella on vahvaa osaamista tällä saralla.

Vahvatkin armeijat ovat kärsineet mittavia tappioita Afganistanissa. Aleksanteri Suuren ajoista lähtien Afganistan on osoittautunut mahdottomaksi ”valloittaa”. Katsaus maan historiaan auttaa laittamaan odotukset oikeaan kontekstiin rauhanraiteella.

Suomen on hyvä laittaa kaikki peliin Afganistanin rauhanedistämisessä. Uutta mahdollisuutta ei välttämättä tule.