Aamukahvia, tanssivia tätejä ja arjen hetkiä Pekingissä

Istuskelin sunnuntaiaamuna kerrostaloalueeni sisäpihalla juoden lähikaupan kahvia. Pihalla touhusi paljon ihmisiä: innosta kiljuvia ja ympäri pihaa juoksevia lapsia, keskenään keskustelevia vanhoja pappoja sekä tanssivia tätejä, jotka harjoittelivat viuhkojen kanssa isona ryhmänä koreografioitaan. Tuli kotoisa olo.

Kiinalaiset vanhukset yllättävät usein voimistelutaidoillaan. Kuva: Jussi Kastepohja
Kiinalaiset vanhukset yllättävät usein voimistelutaidoillaan. Kuva: Jussi Kastepohja.

Kotoisa mutta muuttuva Kiina

Nyt jo neljättä kertaa Kiinassa asuessani osaan arvostaa niitä asioita, jotka saavat aikaan tuon kodinomaisen tunteen, ja joita joskus kaipaan Suomessa ollessani. Monet ovat myös niitä asioita, joiden vuoksi aikoinaan kärsin pahimman luokan kulttuurishokkia.

Liikenteen kaaos, miljoonat ihmiset, alituinen puheensorina ja loppumaton hajujen ja makujen ärsyketulva ovat vuosien myötä muodostuneet asioiksi, joihin suomalainenkin voi yllättäen tottua. Vaikka Kiina onkin viime vuosina muuttunut ulkomaalaiselle vaikeammaksi maaksi asua ja kontrollia tiukennetaan koko ajan, ovat paikalliset ihmiset edelleen samanlaisia.

Sain viime viikolla katsella Kiinaa taas ensikertalaisen silmin, kun isäni ja äitini tulivat käymään Pekingissä. He ovat tottuneet Suomen hiljaisuuteen ja Singaporen järjestykseen, ja kuulemma pelkästään kadulla käveleminen oli eksoottinen kokemus. Kiinassa sattuu ja tapahtuu koko ajan jotakin yllättävää, eikä kaikki ole aina sitä miltä näyttää: esimerkiksi ”jäätelö” voikin paljastua tikkuun laitetuiksi orapihlajanmarjoiksi, kuten meille kävi.

Kiinalaisia nuoria shoppailureissulla. Kuva: Jussi Kastepohja
Kiinalaisia nuoria shoppailureissulla. Kuva: Jussi Kastepohja.

Kiinalainen mummo aamumetrossa

Itse olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota kiinalaisiin aamumetrossa. Kaikki selaavat puhelimiaan ja luovat siten itselleen suojakuoren täyteen ahdettuja metrovaunuja ja töihin kiirehtivää ihmismassaa vastaan. Eräänä aamuna ruuhka-aikaan metroon tuli huonosti kävelevä vanha mummo, eikä kukaan nostanut katsettaan tai antanut penkkiään vanhukselle. Tämä suututti, koska tiesin, että seuraavalta asemalta tulee joka aamu niin suuri ihmisten hyökyaalto, että heikommassa asemassa olevat yksinkertaisesti jäävät alle.

Kiinalainen nainen pyörätuolissa Pekingin aamuruuhkassa. Kuva: Jussi Kastepohja
Kiinalainen nainen pyörätuolissa Pekingin aamuruuhkassa. Kuva: Jussi Kastepohja.

Kun kerroin tapauksesta kiinalaiselle tutulleni, hän vain nauroi, että kaikki metrossa ajattelivat, ettei niin vanhan ihmisen pitäisi matkustaa ollenkaan siihen aikaan. Olenkin huomannut, että vaikka Kiinan kulttuuri perinteisesti kunnioittaa vanhempia ihmisiä, urbaanien suurkaupunkien väenpaljous on synnyttänyt myös vastakkaisen kulttuurin, jossa jokainen pitää huolta vain itsestään. Itsekkyyden kulttuuri on se, mikä minua rassaa niin Suomessa kuin Kiinassakin, mutta onneksi tuokin asenne on usein murrettavissa.

Ihminen maskin takana

Kiinassa saastepäivinä (joita on usein) ihmiset kulkevat hengitysmaskit kasvoillaan. Monet kiinalaiset – ja suomalaisetkin – kulkevat usein myös asenteellisesti ikään kuin ”maski päällä”. Ihmiset ovat vakavia, väsyneitä, töykeitä ja stressaantuneita työelämän paineista, ja Kiinassa erityisesti suuren väenpaljouden keskellä luovimisesta. Viime viikonlopun mieliinpainuvin hetki olikin, kun istuimme syömässä hampurilaisia, ja viereiseen (erittäin likaiseen) pöytään istui kiinalainen mummo lapsenlapsensa kanssa. Äitini ojensi tyypilliseen tapaansa välittömästi mummolle laukusta puhdistuspyyhkeen, ja tämä yllättävä vieraan ihmisen osoittama ystävällisyys mursi saman tien tuon kiinalaisen naisen vakavan ja väsyneen katseen, ja sen tilalle tuli kiitollinen ja aito hymy.

Lapsi katselee karamellin valmistusta Tianjinin kaupungissa. Kuva: Jussi Kastepohja.
Lapsi katselee karamellin valmistusta Tianjinin kaupungissa. Kuva: Jussi Kastepohja.

Onneksi noita hymyjä on tullut nähtyä täällä enemmänkin. Kiipesin joitakin viikkoja sitten Xiangshanin vuorille Pekingin lähistöllä. Siellä vastaantulevat kiinalaiset mummot ja papat tervehtivät iloisesti ulkomaalaista ja kyselivät, oliko huipulle vielä pitkä matka. Kuten sunnuntaiaamuiset perheet taloni pihalla, nämäkin kohtaamiset ovat minulle edelleen sitä aitoa Kiinaa, joka silloin tällöin vilahtaa maskien takaa­ — joskus jopa Pekingin aamuruuhkassa.

Jussi Kastepohja

Olen tällä hetkellä harjoittelijana Suomen Pekingin-suurlähetystön yhteydessä toimivassa puolustusasiamies­toimistossa. Kiinaan tulin ensimmäistä kertaa kielikurssille jo seitsemän vuotta sitten, ja elämä on kuljettanut sen jälkeen useiden ulkomaanjaksojen kautta opiskelemaan valtiotieteitä ja erikoistumaan Itä-Aasian tutkimukseen. Viime aikoina olen kiinnostunut erityisesti Itä-Aasian maiden ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Vapaa-ajalla minut löytää usein urheilemasta tai lukemasta kirjaa jossakin Pekingin lukuisista kahviloista.

Leave a Reply