Kun aloitin Lissabonin-suurlähetystön korkeakouluharjoittelijana tammikuussa, vähän tiesin siitä, miten erikoisissa merkeissä harjoittelua suorittaisin.
Ensimmäiset puolitoista kuukautta kuluivat nopeasti talon tavoille opetellessa. Pääsin tutustumaan harjoittelijakollegoihin muista edustustoista, perehtymään Portugalin politiikan käänteisiin (joita onkin riittänyt niin täällä kuin kotimaassakin tänä vuonna) sekä osallistumaan mukaviin tilaisuuksiin, joissa verkostoitua ja oppia. Ehdin hiljalleen päästä niin sanotusti työn makuun.
Maaliskuussa kaukainen influenssa hiipi Portugaliinkin ja muuttui pandemiaksi. Yhtäkkiä normaalit yhteydenotot eri virastoihin jäivät ilman vastakaikua, sen sijaan suurlähetystössä puhelimet alkoivat soida taukoamatta. Omat projektit pistettiin jäihin ja keskityttiin vain olennaiseen. Harjoittelijakollegat alkoivat palata kotimaihinsa yksi kerrallaan ja kohta olikin kiellettyä edes kokoontua mihinkään. Ravintolalounaat vaihtuivat omiin eväisiin ja töissä puhallettiin kunnolla yhteen hiileen. Opeteltiin palaveroimaan Skypessä ja alettiin liikkua vähän hassun näköisesti etäisyyksiä pitäen. Katsoin televisiosta presidentin hätätilan julistusta ja mietin, että nyt eletään historiallista hetkeä.
Vaikka meno radikaalisti muuttuikin, minulle harjoittelu taisi olla se juttu, joka piti minut järjissäni karanteenin aikana. Sain mennä normaalisti töihin joka aamu samaan aikaan, tavata muitakin ihmisiä kuin kämppiksiä ja toimia ratkaisukeskeisesti, tämä kun ei Portugalissa ollut kaikille mitenkään itsestään selvää. Oli hurjan mielenkiintoista nähdä, miten valtiotasolla reagoidaan näin isoihin kriiseihin, ja etenkin oli hienoa olla mukana siinä auttamassa.
Ja kyllä tähän ajanjaksoon mahtui paljon muutakin kuin koronaa. Yksi mielenpainuvimmista työtehtävistä oli naistenpäivän somekampanja, joka tehtiin yhteistyössä pohjoismaisten harjoittelijoiden kanssa. Tuli opittua, miten paljon koordinointia vaatii neljän osapuolen yhteistyö ja kuinka monta työtuntia kuluu viikon asiapitoisten Facebook-kampanjan tekemiseen. Paljon ja monta. Mutta todella hauskoissa merkeissä, ja hienointa taisi olla se luottamuksen ja vastuun määrä, mikä meille harjoittelijoina annettiin. Toinenkin yhteinen somejulkaisu tehtiin samassa yhteistyössä kesäkuussa Maailman merien päivänä ja se sujuikin jo melkein rutiinilla.
Samaa luottamusta sain nauttia koko harjoittelun ajan. Itsenäisen työn määrä yllätti ja välillä tuntui hurjalta nähdä oma kädenjälki niin vahvasti tärkeissä teksteissä. Harjoittelu ennen kaikkea opetti tarkkuutta, tiedon tarkistamista sataan kertaan ja kysymistä asioista paremmin tietäviltä. Yllättävää oli myös käsiteltävien asioiden laajuus. Sivuhistoriastani saisi varmaan mielenkiintoista dataa, kun välillä on googletettu lämpöpumppuja, välillä presidentin lausuntoja ja toisinaan taas maataloustuotteiden myyntisysteemejä. Antoisia olivat myös käytävä- ja lounaskeskustelut, joissa kuulin kollegoiden kokemuksia uran varrelta ja näkemyksiä ajankohtaisista tilanteista. Toivottavasti niistä olen jotakin ammentanut pysyvästi.
Tämän kevään muistan aina. Niin ensimmäisestä oman alani työharjoittelusta kuin maailmalla vallitsevasta erikoistilasta. Kiitos Lissabonin-suurlähetystölle viimeisestä puolesta vuodesta!
Teksti ja kuvat: Juuli Kärkinen, suurlähetystön harjottelija keväällä 2020.